Apulanta on kieltämättä kammottava. Geneeristä, raskassoutuista ja mollivoittoista iskelmä-hardrockia. Kaiken kruununa Toni Wirtasen teiniangstinen rääkyvä ääni, vaikka ukko on kohta viisikymmentä. Jotenkin niin hapokasta, ettei pysty kuuntelemaan.Apulanta: Tekisi mieli sanoa mutta on niitä muutamaa ekaa levyä tullut luukutettua niin paljon että sanotaan että 2000-luvun Apulanta. Virtanen on paska laulaja ja sävellykset kämäisiä, silti ekat muutamat levyt toimii.
@WildThing Jooei oo mun juttu tää bändi. Tiluttelun kestän kyllä vielä, vaikkakaan se ei tässä tapauksessa myöskään sytytä yhtään. Tää on vaan jotenkin liian ryppyotsaista mulle. Ja laulajan ääni on turn-off. Ryppyotsaisuus ei sinänsä ole aina paha asia, mutta tosissaan olo pitäisi todistaa asenteella siinä tapauksessa. Näistä puuttuu asenne. Sitä asennetta voi etsiä vaikka Thee Oh Sees'istä, niin tiedätte mitä tarkoitan. Sikäli ko. bändi menee OT:n puolelle, ettei sitä varmaan kovin laajalti edes arvosteta.Mä en ole koskaan ollut tiluttelun ystävä. Voin antaa mainitsemillesi teoksille mahdollisuuden
@WildThing Jooei oo mun juttu tää bändi. Tiluttelun kestän kyllä vielä, vaikkakaan se ei tässä tapauksessa myöskään sytytä yhtään. Tää on vaan jotenkin liian ryppyotsaista mulle. Ja laulajan ääni on turn-off. Ryppyotsaisuus ei sinänsä ole aina paha asia, mutta tosissaan olo pitäisi todistaa asenteella siinä tapauksessa. Näistä puuttuu asenne. Sitä asennetta voi etsiä vaikka Thee Oh Sees'istä, niin tiedätte mitä tarkoitan. Sikäli ko. bändi menee OT:n puolelle, ettei sitä varmaan kovin laajalti edes arvosteta.
Maistiaiset, ettei tarvitse kahlata koko omituista tuotantoa läpi.
Apulanta on kieltämättä kammottava. Geneeristä, raskassoutuista ja mollivoittoista iskelmä-hardrockia. Kaiken kruununa Toni Wirtasen teiniangstinen rääkyvä ääni, vaikka ukko on kohta viisikymmentä. Jotenkin niin hapokasta, ettei pysty kuuntelemaan.
Joka biisihän apulannalla on lähes samanlainen. Peruskomppi soi taustalla ja todella ”rokahtava” yksinkertainen kitara päälle kera toni wirtasen laulu. Nyt uusimmissa biiseissä on myös otettu mukaan jotain dj skrätsäystä. Taiteelliselta näkökulmalta katsottuna umpipaskaa musiikkia, mutta eipä valtaväestö taida näitä asioita liian syvällisesti miettiä.Apulanta lähti Nirvanan apinoimisesta, siitä pikkuhiljaa muuttui perusrokiksi ja sittemmin iskelmäksi. Olen joskus analysoinut, mihin yhtyeen viehätys perustuu ja yksi suuri syy lienee se, että Wirtanen osaa aika taidokkaasti rytmittää lyriikkaa ja tehdä tekstuaalisia koukkuja. Pari vuotta sitten olin yksillä festareilla duunissa ja seurailin bändiä lavan reunalta. Vetivät hyvän show'n, mutta totuuden nimissä Toni ja Sipe ovat (edelleen) muusikkona korkeintaan keskinkertaisia ja Toni laulajana edelleen: huono. Bändin taitoa on kuitenkin se, että tiedostaa omat rajoitteensa, vähän kuin kädetön peruspakki, joka ei yritäkään sen kummempaa kuin antaa helpon ensimmäisen syötön.
Joka biisihän apulannalla on lähes samanlainen. Peruskomppi soi taustalla ja todella ”rokahtava” yksinkertainen kitara päälle kera toni wirtasen laulu. Nyt uusimmissa biiseissä on myös otettu mukaan jotain dj skrätsäystä.
Eikö Disturbed versioinut kauan sitten Genesiksen Land of Confusionia levyllään? Sillä millä oli stricken? Ten thousand fists taisi olla tuo levy.Disturbed on muuten syyllinen siihen että näitä metallicovereita on alkanut tulla vanhemmista klassikkobiiseistä. Tuo taisi olla se ensimmäinen joka teki tällaisen "mahtipontisen" metalliversion jostain tunnetusta kappaleesta. Vai oiskohan Five Finger Death Punch kerennyt aiemmin? Siinäkin muuten tähän otsikkoon kuuluva bändi.
En kyllä käsitä miksi nykymusiikki pitää ylimasteroida täysin luonnottoman kuuloiseksi. Mihin maanläheinen ja orgaaninen soundi on hävinnyt? Ylimasteroimaton ei tarkoita samaa kuin "epäammattimainen" tai "halvan" kuuloinen jos musiikin tekee hyvin. Tuntuu olevan lähes jokaisen genren ongelma nykypäivänä.
Uusin Dream Theater levy on bändin mittapuulla varsin simppeli.Kovimmat levyt itselleni ovat: Images and Words ja Awake, joista molemmilta löytyy ehjien albumikokonaisuuksien lisäksi todella hienoja sekä vähemmän progressiivisia biisejä. Nykyisin noita pitkiä liikaan tilutteluun sortuvia biisejä ei enää jaksa niin kuunnella. Samaa voi sanoa myös Yngwie Malmsteenin tuotannosta.
Yksi syy Apulannan pitkään suosioon varmaankin on juuri tuo että se on aina ottanut hienoisia vivahteita siitä mikä milloinkin on suosittua. Juurikin Grunge ensin, sitten nu-metalli, metalli ja nyt viimeksi pieniä iskelmä ja elektro (kuten @smugu mainitsi) fiboja. Wirtanen osaa vedota ihmisiin teksteillään, jotka monet kertovat tunteista ja ihmissuhteista ja ovat siksi varsin yleisluontoisia.Apulanta lähti Nirvanan apinoimisesta, siitä pikkuhiljaa muuttui perusrokiksi ja sittemmin iskelmäksi. Olen joskus analysoinut, mihin yhtyeen viehätys perustuu ja yksi suuri syy lienee se, että Wirtanen osaa aika taidokkaasti rytmittää lyriikkaa ja tehdä tekstuaalisia koukkuja.
Koska nykypäivän maailmassa ei ole varaa virheisiin. Ei elämässä, ei instagramissa eikä varsinkaan musiikissa, kaiken pitää olla niin muovisen täydellistä. Soittajien/laulajien heikkoudet pystytään miksaamaan sellaiseksi sillisalaatiksi, ettei niistä virheitä erota levyllä. Tästä syystä monikaan soittaja ei kehity oikeasti, koska ei tarvitse. Teknologialla voidaan korjata ihmisen tekemät virheet, valitettavasti sitä ei voi livenä tehdä, joten se on aika raadollista seurattavaa välillä. Ennen piti osata soittaa, ennen kuin laitettiin kelanauhat pyörimään. Nyt vedetään kymmenen ottoa putkeen, pakataan kamat ja sanotaan miksaajalle, että sinä varmaan saat tehtyä siitä hyvän kuuloisen.En kyllä käsitä miksi nykymusiikki pitää ylimasteroida täysin luonnottoman kuuloiseksi. Mihin maanläheinen ja orgaaninen soundi on hävinnyt? Ylimasteroimaton ei tarkoita samaa kuin "epäammattimainen" tai "halvan" kuuloinen jos musiikin tekee hyvin. Tuntuu olevan lähes jokaisen genren ongelma nykypäivänä.
Disturbed on muuten syyllinen siihen että näitä metallicovereita on alkanut tulla vanhemmista klassikkobiiseistä. Tuo taisi olla se ensimmäinen joka teki tällaisen "mahtipontisen" metalliversion jostain tunnetusta kappaleesta. Vai oiskohan Five Finger Death Punch kerennyt aiemmin? Siinäkin muuten tähän otsikkoon kuuluva bändi.
Vasta-ilmiönä tälle on syntynyt 60- ja 70-luvun soundeja ihailevien yhtyeiden aalto ja kehnouden estetiikka, jossa pukeudutaan tarkoituksella rumasti, eikä edes tavoitella isoja yleisöjä ja radiosoittoa. Voidaan niitä kutsua myös hipstereiksi. Täällä Tommi Liimatta jopa linjaa sen suomirokin nykyiseksi pääväyläksi: Tommi Liimatan suuri serkkuteoria. Yllä mainitut Maustetytöt köpöisinä syntikkasoundeineen on tätä genreä. Muita esimerkkejä Litku Klemetti, Risto, Tekstitv-666, Jukka Nousiainen....Koska nykypäivän maailmassa ei ole varaa virheisiin. Ei elämässä, ei instagramissa eikä varsinkaan musiikissa, kaiken pitää olla niin muovisen täydellistä. Soittajien/laulajien heikkoudet pystytään miksaamaan sellaiseksi sillisalaatiksi, ettei niistä virheitä erota levyllä.
Jos olisin ollut vuonna 1973 räkänokkainen teini jossain Lämikosken Öykyän lavalla eturivissä, niin tajuaisin täysin Hurriganesin viehätyksen. Olen kuitenkin liian nuori siihen, synnyin tuona vuonna, joten minullekaan Hurriganes ei ole koskaan merkinnyt yhtään mitään. Hassisen Kone ja Sielun Veljet olivat minun Hurriganesini. Pikkusiskoni (s. 1977) Hurriganes oli Dingo.Onko vielä mainittu: Hurriganes.
Pikkusiskoni (s. 1977) Hurriganes oli Dingo.
Itse asiassa Dingo oli lopultakin aika hyvä bändi. Tuossa taannoin otin tehtäväkseni kuunnella Dingon kaksi ensimmäistä levyä läpi alusta loppuun, tutkimusmielessä, ja onhan niillä aika helevetin hyviä biisejä. Ihan tarkasti tajuaa näin jälkikäteen mikä siinä bändissä nuorisoon vetosi. Melodiat on tarttuvia, soitto ja laulu riittävän hyviä, sävelmät yksinkertaisia mutta mieleenjääviä ja lyriikat täynnään kaukokaipuuta, paatosta ja rakkautta. Helvetin hyvä menestysresepti vuodelle 84. Muistan kun ensi kerran tiedostin, että tällainen Dingo on. Katottiin Levyraatia kotona, kun ne veti Sinä ja Minä. Sanoin pikkusiskolle ja vanhemmilleni sillä hetkellä, että tämä on ensi vuonna Suomen suosituin bändi. Sen näki heti että nuo ei voi epäonnistua.Hurriganes, Dingo ja Cheek, jokaisen menestys perustunut "oikeassa paikassa oikeaan aikaan" eikä niinkään musiikilliseen tai taiteelliseen puoleen.
Itse asiassa Dingo oli lopultakin aika hyvä bändi. Tuossa taannoin otin tehtäväkseni kuunnella Dingon kaksi ensimmäistä levyä läpi alusta loppuun, tutkimusmielessä, ja onhan niillä aika helevetin hyviä biisejä.
Ihan tarkasti tajuaa näin jälkikäteen mikä siinä bändissä nuorisoon vetosi.
Ne ovat aina. 1964 oli Beatlemania. 1974 oli suomessa Remumania. 1984 tuli Dingomania. En minä Beatlesia syytä siitä, että sen musasta ovat muutkin diganneet kuin minä. Itse asiassa 60-lukuun se loppui. Se, että paras populaarimusiikki oli myös suosituinta.Hienoja biisejä, mutta hysteria ym. oli oman aikakautensa ilmiö.
Nämähän tuli Suomeen vähän jälkijunassa. Eihän Neumann ollut kuin kotimainen versio Ziggy Stardustista, Adam Antista ja Simon LeBonista. Noista vaan pikkutytöt ei tienneet silloin mitään kun ei ollu nettiä, ja ajattelivat että porilainen matruusi Pertti Nieminen keksi glampopin ihan ite ja vaan heitä varten.Mietipä bändin habitusta, imagoa jne. Ei tuollaisia nuorisoidoleja sen maailman aikaan ollut. Eikä pidä vähätellä Neumannin karismaa esiintyjänä.
Näin jälkikäteen, kumpi on parempi levy? Kumpi kestää vieläkin kuuntelua?
Thrilleriltä löytyy kyllä aika ikonisia biisejä monta kappaletta. Voisin väittää, että vuosittaisissa soittotilastoissa Thriller hakkaa Purple Rainin (hyvä levy sekin) ympäri maailmaa.Se kävi kaupaksi kymmeniä kertoja enemmän kuin vaikkapa samaan genreen niputettu Princen Purple Rain. Näin jälkikäteen, kumpi on parempi levy? Kumpi kestää vieläkin kuuntelua? Niinpä.
70-luvun taistolaisöyhöttävässä Suomessa, jossa poliittinen ohjauskin nautti ohjauksesta ja NL:n rauhanohjuksia ihailtiin tuollainen avoimen jenkkimyönteinen, ainakin imagoltaan bändi löi varmasti tajuntaan kuin metrinen halko. Bändiä ei kiinnostanut politiikka, eikä USA:n vastustaminen. Sen sijaan 50-luvun rock n´roll-romantiikasta ammennettiin kaikki kliseet ja yhtye myytiin mainoksiin, jos joku vain maksoi. Poliittisen laululiikkeen ja monipolvisen progen hallitessa äänimaisemaa, tuutattiin kolmen soinnun raaka rockenroll-soundi, niin että hitaammallekin meni jakeluun Albert Järvisen näyttäessä tietä kitarasankaruudelle. Lisäksi tanssilavojen pitäjät laitettiin ruotuun ja ottamaan artistit artisteina, ei täytenumeroina humpan välissä. Ja kaikki tämä vaikutti myös siihen, että muusikoille alettiin maksamaankin jotain.Jos olisin ollut vuonna 1973 räkänokkainen teini jossain Lämikosken Öykyän lavalla eturivissä, niin tajuaisin täysin Hurriganesin viehätyksen. Olen kuitenkin liian nuori siihen, synnyin tuona vuonna, joten minullekaan Hurriganes ei ole koskaan merkinnyt yhtään mitään. Hassisen Kone ja Sielun Veljet olivat minun Hurriganesini. Pikkusiskoni (s. 1977) Hurriganes oli Dingo.
Hienoja biisejä, mutta hysteria ym. oli oman aikakautensa ilmiö.
