Onkohan Suomen joukkueella se pienen maan syndrooma. Joukkueen itsetunto ei ole riittävällä tasolla. Donovan Bailey otti Eurosportilla esille Jenkkien patrioottisuuden ja sen joukkuevoiman. Siis tulee mieleen joku lätkävoitto 1980, lentiskulta 1984 ja monissa henkilölajeissa yllätysvoittajat. Siellä on jo alakouluissa alkaen todellinen kilpailutilanne. Jokainen haluaa voittaa ja joukkueen sisälläkin on niin kova kilpailu, että muille näytetään ja kun taustalla on sellainen jopa överiksi menevä itsevarmuus ja ehkä paremmuuden tunne niin silloin haastattelussa kun kysytään, kuka voittaa niin vastataan kuin apteekin hyllyltä "minä". Tottakai Jenkeissäkin on aina epäonnistujia, mutta heillä on myöskin aina todellisia yllätysonnistujia.
Valmennus on yksi avainkysymys. Nyt en puhu mistään pitkämäestä, vaan yleisilmeestä. Lähdetäänkö kauteen yleensä tekemään kunnon tulosta vai ollaanko jo kylläisiä jos päästään arvokisoihin. Eikö joukkueessa saa jokainen tsemppiä ja buustia omaan tekemiseensä. Itse en kertakaikkiaan tajua. Ollaan kuin jouduttaisiin anteeksipyytelemään koko mukanaoloa kilpailuissa. Miksei mennä sinne rinta rottingolla ja sanota, että ollaan hyviä. Jos jossain lajissa muut ovat parempia niin ei voi mitään, mutta jokaisen pitäisi pyrkiä voittamaan niin monta muuta urpoa kuin mahdollista. Ajat ja tulokset sivuseikkoja, mutta tonne mennään lyömään muut maan alle. Sama asia on, jos meet kaveris kanssa lenkille, loppumatkassa katotaan kumpi voittaa ja kumpi häviää.