Höpö höpö. Mikään alle 60 peliä ei ole Liigan mielestä hyvä. Seurojen taloudet ei kestäisi mitenkään 44 pelin sarjaa.
Markkinatalous ei toimi näin suoraviivaisesti, koska on niin rajallinen määrä porukkaa, joka edes potentiaalisesti maksaisi yhdestäkin pelistä kauden aikana. Ja koska se rajallisen porukan määrä on vakio, niin se rajatun porukan jakaminen 60:lle pelille tarkoittaa väistämättä joko puolityhjiä halleja tai ilmaislippujen viljelyä turuilla ja toreilla. Sen vuoksi on hyvinkin mahdollista, että vähäisempi määrä pelejä päinvastoin kannattaisi paremmin: vähemmän kuluja (hallikulut, henkilökunta yms.), mutta enemmän tai vähemmän yhtä suuret tulot.
Koska ihmisillä on myös saturaatiopiste olemassa, niin esimerkiksi lätkän liian suuri tarjonta voi kääntyä itseään vastaankin. Koska pelejä on se 3-4 viikossa, joista suurin osa vailla merkitystä, ja niitä ns. kiimaisimpiakin joukkueita kohdataan vähintään kuukausittain, tunnelma peleissä, eli käytännössä ainoa syy lähteä paikan päälle; saattaa helposti kokea pitemmän päälle inflaation. Siinä helposti tavan katsojalla ajatusketju rupeaa menemään siihen ”meen sitten ensi kerralla”, joka äkkiä muuttuu ikuiseksi seuraavaksi kerraksi.
Sen sijaan silloin kun tarjotaan niukkuutta, ihmisen mieli toimii tunnetusti täysin eri tavalla. Jos pelit olisivat jatkuvasti sold out ja tunnelma tuntuisi hallin rakenteissa asti, ”fear of missing out” alkaa takoa muidenkin kuin kiekkofanaatikkojen alitajunnassa. Silloin syntyy se ilmiö, jossa peliin on päästävä ”maksoi mitä maksoi”, eikä se hinta edes haittaa. Päinvastoin siinähän tuntee olonsa vähän muita paremmaksi, kun onnistui saamaan liput muiden nenän edestä.
Vaikka ei sinällään ole mitenkään vertauskelpoinen, mutta esimerkkinä kuitenkin NFL: 8 kotipeliä ja yhteensä 16 peliä runkosarjassa + enintään 4 playoffeissa. Onko se ihme, että lipuista ollaan valmiita maksamaan tähtitieteellisiä hintoja?
Ja sitten se toinen kylmä reality check, jos otetaan vertailukohteeksi NHL: 32 joukkuetta, kun Kanadassa ja USA:ssa on yhteensä noin 380 miljoona asukasta. Tästä mutkat kokonaan suoraksi vetämällä saadaan 12 miljoonaa asukasta/joukkue. Tällaisella väestöpohjalla 20.000 katsojaa vetävä halli saataisiin myytyä täyteen jokaisessa 41:ssä kotipelissä, jos noin 7 % tästä ”joukkuekohtaisesta väkimäärästä” käy tasaisesti tasan yhdessä pelissä per kausi.
Entä sitten vastaava tilanne Suomessa? Ylöspäin pyöristäen 6 miljoonaa asukasta ja 16 kiekkojoukkuetta = 375.000 asukasta/joukkue. Tällä ”joukkuekohtaisella väestöpohjalla” 5.000 katsojaa vetävä halli saadaan myytyä 30:ssä kotipelissä täyteen, jos 40 % heistä käy tasaisesti tasan yhdessä pelissä per kausi.
Ruotsissakin on kiekon pääsarjassa vähemmän joukkueita kuin Suomessa, vaikka väestöpohja on lähes 2-kertainen. Samoin Saksassa on 14 joukkuetta kuten Ruotsissa, vaikka asukkaita on Suomeen verrattuna 15-kertainen määrä.
16 joukkuetta Liigassa on kaikilla mittareilla mitattuna katastrofi ja täysin kestämätön yhtälö. Ja tappiin viritetty ottelumäärä ei palvele mitään muuta kuin suurimpia joukkueita. Pienemmille joukkueille, jotka pyörittävät kotipelejä keskimäärin tappiolla, näin suuri kotipelien määrä tarkoittaa (rumpujen pärinää) … suurempia tappioita.
