Paljon riippuu myös ihan arkipäivän yhteisöistä, missä maahanmuuttaja viettää aikansa. Mikäli opiskelet englannin kielellä, tai olet vaikkapa maahanmuuttajataustaisessa yrityksessä töissä, voi arkea viettää hyvinkin pitkälle juuri altistumatta suomen kielelle. Viranomaisten ja terveydenhoitopalvelujen tarjoajien kanssa voi asioida englanniksi tai tulkin kera. Lisäksi mikäli kaveri- ja perhepiirissä ei suomea äidinkielenään puhuvaa ole ainuttakaan, voi vuosia kulua yksi toisensa jälkeen, ilman että kielitaito oleellisesti kehittyisi.
Tämä ei toki päde ainoastaan Suomeen, vaan ihan jo Ruotsissa, vaikka ruotsi onkin "helppo kieli", esiintyy aika samanlaisia ongelmia osalla maahanmuuttajista.
Oma näkemykseni on, että olkoonkin suomi, ruotsi, norja, tsekki jne. "pieniä kieliä", joita ei laajemmissa yhteyksissä käytetä globaalisti, tulee maahanmuuttajien pyrkiä oppimaan uuden kotimaansa kieli. Mentaliteettimme eroaa asian osalta kovin paljon vaikkapa Ranskasta, missä ilman muuta ihmisten odotetaan puhuvan ranskaa taustasta riippumatta. Toki maahanmuuttajista hyvin merkittävä osa tulee Ranskan entisistä alusmaista, kuten myös Espanjassa ja Portugalissa, joilla kielitaito on jo valmiiksi, mutta mikäli ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja puhuu täällä vain englantia vuosi toisensa jälkeen, jää integraatio vajaaksi.
Mielenkiintoinen ilmiö, mikä Suomessa on ilmeisen todellinen on englannin puhuminen "ei-valkoihoisille". Suomessa on nykyään suuri joukko ihmisiä, jotka geeneistä huolimatta puhuvat suomea äidinkielenään ja ovat täysin suomalaisia identiteetiltään. Moni heistä voi pitää hyvinkin loukkaavana keskustelun aloittamista englanniksi, mitä moni tekee ilmeisesti hyvää hyvyyttään ja ollakseen "hienovarainen". Muistaakseni itsekin olen kerran tähän sortunut, mitä kanssakeskustelija ei ilmeensä perusteella kovin hyvällä ottanut ja mainittuaan puhuvansa kyllä suomea... Miksemme siis aloittaisi keskustelua suomeksi ja mikäli ensimmäisen lauseen jälkeen puuttuva kielitaito tulee selville, vaihtaisi vasta sitten englantiin?