Ahdistaa, niin kuin on oikeastaan lähemmäs jokainen päivä jo pidemmän aikaa tämän vuoden puolella. En haluaisi että niin on, mutta jotain mystistä pääni suoltaa. Tämä näkyy ajoittain turhan kovana heikkohermoisuutena, mykkyytenä, lamaantumisena, pienenä takeltelemisena ja muuta sellaista, joka samaan aikaan ärsyttää, harmittaa ja tietysti vituttaa. Liitetään siihen päälle ylimiettiminen sekä jo valmiiksi luontaisesti hieman heikkohermoinen luonne, niin enpä pahemmin hihku ilosta. Ei tämä varmaan pääty koskaan.
Ahdistus oli minullekin tuolloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja oikeastaan hiukan vielä sen jälkeenkin erittäin yleinen tunne. Mua kiusattiin aika nonstoppina koulussa ikävuosina 11-14 ja se miten tulin kohdelluksi, jätti pitkäaikaiset arvet muhun. Aloin sitten yheksännellä luokalla käymään niin koulupsykologilla kuin myöhemmin ihan nuorisopsykologillakin. Musta tuntui lähes joka päivä yksinäiseltä. Nykyhetki ahdisti ja huominen pelotti.
Lukiossa löysin oikeastaan ensimmäistä kertaa elämäni aikana kouluympäristöstäni sellaisen kaveriporukan, missä hengata. Eräs henkilö kuitenkin käytti vielä lukiossakin kiltteyttäni hyväksi ja ns. pompotteli minua pitkin seiniä koska varmaan ajatteli, että en kuitenkaan tee asialle mitään. Erään viikonlopun salibandy-turnauksessa kuitenkin huomasin olevani niin ahdistunut tämän pojan kiusaamisesta, että en oikein millään pystynyt keskittymään pelaamiseen joten päätin avautua asiasta myöhemmin kotona. Tein hänestä ns. nimettömän valituksen ja yllätyksekseni se kiusaaminen loppui silloin kuin seinään.
Niin, lukion loppupuolella minua ei enää kiusattu mutta koin silti oloni jollain tapaa ulossuljetuksi. Olin niitä harvoja luokallani, ketä ei vielä silloin 18-vuotiaana juonut alkoholia tai osallistunut bileisiin ja musta tuntui ettei kukaan oikein ymmärtänyt miksi en juo. Syksyllä 2011 huomasin olevani taas ahdistunut, osittain tulevista armeijan kutsunnoista ja osittain siitä, että opintoni eivät oikein edistyneet samalla lailla kun kavereillani. Seinät kaatuivat päälleni ja lopulta totesin että oli pakko jättää lukio kesken.
Tämän jälkeen hakeuduin jälleen psykologille puhumaan henkisistä ongelmistani ja lisäksi minulle kirjoitettiin resepti ahdistusoireiden sekä masennuksen lievittämiseen. Minusta kuitenkin tuntui siltä, että mikään ei auta ja että olen täysin hyödytön tälle maailmalle. Lisäksi nuo lääkkeet tekivät mut vain entistä voimattomammaksi. Eräs päivä päätin että en kestä enää tätä tunnetta pääni sisällä ja olin menossa hyppäämään junasillalta alas, ehdin jo laittaa kännykänkin pois päältä. Tulin siinä matkalla sitten kuitenkin järkiini ja mietin että pakko tämän tunteen on joskus mennä ohi, ja menihän se.
No sitten meni muutama vuosi ihan hyvin kunnes 2015 aloin elämään tietyllä tapaa joissain kuvitelmissa ja ajauduin aina psykoosiin asti. Sillon mä hakeuduin lopulta omasta tahdosta hoitoon ja siitä hetkestä alkoi mun pitkä ja vaiherikas kuntoutus sekä mielen hidas palautuminen shokista. Tänä vuonna tunnen itseni pitkästä aikaa sekä onnelliseksi että luottavaiseksi tulevaisuuden suhteen. Mielialanikin on ollut vakaampi ja jollain tapaa skarpimpi kuin kenties ikinä.
Niin.. tämä oli taas vain yksi tarina mun menneidyydestä. Kai mä haluan tällä sanoa että se mitä sun
@Punamusta ei kannata tehdä, on että yrittäisit sulkea ne ahdistuksen tunteet kokonaan ulos. Sun on päästävä sinuiksi siitä, mistä sun ahdistus kumpuaa ja mikä juuri siinä sua ahdistaa. Ja jos se ahdistus kehittyy niin pahaksi, että se alkaa jo haittaamaan sun jokapäiväistä elämää niin siinä kohtaa oikeasti koko sydämestäni suosittelen sua hakemaan ammattiapua. Se, että uskaltaa mennä puhumaan ongelmistaan tuntemattomalle voi aluksi vaikuttaa epämiellyttävältä ajatukselta, mutta loppupeleissä se on aika pieni investointi omaa mielenterveyttä ajatellen. On ihan normaalia tuntea ahdistusta, on myös täysin normaalia puhua omista tunteistaan muille vaikka sellainen ei välttämättä kuulu suomalaisen miehen perusluonteeseen. Sun oma olosi tulee kuitenkin helpottumaan kun saat sen kaiken ulos. Ei sormea napsauttamalla, mutta takuulla ajan kanssa.
Kyllä se päättyy vielä. Mikään negatiivinen tunne, niin loputtomalta kuin se saattaakin paraikaa tuntua, ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Leuka pystyyn ja tsemppiä. You got this!