Iran on viimeyönä tehnyt Irakissa olevia yhdysvaltalaisia joukkoja vastaan iskun oman ilmoituksensa mukaan 22 ohjuksella. Tässä muutamia ajatuksiani tilanteeseen liittyen. Isku on seurausta viimeaikaisesta tilanteen kiristymisestä, jossa molemmat osapuolet ovat aiemmin iskeneet toisiaan vastaan vain välillisesti. Viimeisin kärjistys oli isku kenraalimajuri Qassem Soleimanin henkilöä vastaa ja siitä seurannut Iranin vastatoimien valmistelu. Nyt tapahtunut Iranin ohjusisku oli suunnattu suoraa yhdysvaltalaisia joukkoja vastaan. Vaikka uhkataso US joukkojen parissa onkin noussut, oli vastaus Soleimanin surmaan odotettavampaa saada joltakin Iranin liittolaisorganisaatiolta kuin itse maan asevoimilta. Näin ollen ollaan tilanteessa, jossa molemmat maat ovat iskeneet suoraan toistensa asevoimiin ja niiden edustajiin. Aito suuremman eskalaation vaara on siis olemassa. Seuraavaksi odotetaan Yhdysvaltojen vastausta. Näen mahdolliselle kehitykselle kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen näistä on epätodennäköisempi de-eskalointi. Tämä voisi USA:lle tarkoittaa pidättäytymistä voimankäytöstä, nostaa Lähi-idässä olevien yhdysvaltalaisjoukkojen puolustusvalmiutta ja osoittaa Iranille julkista diplomaattista sovinnon elettä. Toinen vaihtoeto on sotilaallinen vastaisku, joka voidaan tehdä monella tavoin, mutta jonka ensimmäisenä tavoitteena lienee kiistää Iranilta kyky toimia lähialueellaan olevia yhdysvaltalaisia sotilaallisia kohteita vastaan. Tämä tarkoittaisi iskuja esimerkiksi Iranin ohjusjoukkoja ja ilmavoimia vastaan. Mikäli voimankäytössä halutaan mennä yhä pidemmällä, voidaan iskut ulottaa myös Iranin ilmapuolustusjärjestelmään, merivoimiin ja laajemmin esimerkiksi Iranin liittolaisorganisaatioihin. Tilanne on kuitenkin kovin varhainen pohdittavaksi mahdollisia myöhempiä vaiheita kovinkaan konkreettisesti. Jonkinlaista osviittaa voidaan toki löytää yhdysvaltalaisesta sotateoreettisesta ajattelusta. Yhdysvaltalaisen ilmasodan vaikuttavuutta on tavattu hahmottaa John Wardenin vihollista systeeminä kuvaavalla tavalla. Luomassaan kehämallissa Warden hahmotti vihollisyhteiskunnan systeemisenä toimijana, jonka eri elementit olivat vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa. Tässä viisiasteisessa mallissa viholliseen isketään kaikille tasoille, asevoimiin, väestöön, infrastruktuuriin, kriittiseen tuotantoon ja yhteiskunnan johtoon. Tasoilla tunnistetaan kriittiset haavoittuvuudet pyrkimyksenä vihollisyhteiskunnan systeeminen rohmahduttaminen. Mikäli oletetaan, että Yhdysvaltain pidemmän aikavälin tavoitteena on korvata Iranin hallinto uudella, itselleen myötämielisemmällä johdolla, olisi tämänhetkinen eskalaatio tilaisuus siihen. Kokonaan eri asia on tarttuuko Yhdysvallat tähän tilaisuuteen vai jäävätkö se vastatoimet ainoastaan Iranin asevoimien tasolle, eikä iskuja edes uloteta esimerkiksi Iranin poliittista johtoa tai kriittistä infrastruktuuria vastaan. Mikäli viimeöinen ohjusisku jää ainoaksi Iranin korkean profiilin sotilaalliseksi vastatoimeksi yhdysvaltalaisia joukkoja vastaan, on edellä kuvattu Iranin systeeminen romahduttaminen verraten epätodennäköistä. Lähitunnit, -päivät ja -viikot osoittavat jatkaako Iran sotilaallisia vastatoimiaan ja miten Yhdysvallat vastaa näihin. Yhtä kaikki, monet laajemmankin sodan merkit ovat ilmassa.