Yöketju kuuluu ehdottomasti etusivulle yöaikaan, se on selvä.
Yöllä voi tehdä kaikenlaista. Minäkin katsoin juuri Howard Hawksin screwball-komediaklassikon Hätä ei lue lakia (1938), pääosassa Cary Grant ja Katherine Hepburn, sekä leopardi nimeltään Baby. Viiden tähden klassikko, jonka käsikirjoituksen ja dialogin tasolle ei nykypäivän komedioissa ylletä lähellekään.
Tämän päätteeksi toinen kissoistani sai perinteisen "yö on saalistajan aikaa"-vaihteen päälle. Otimme kevyen sotaharjoituksen ja takaa-ajon, joka päättyi siihen, että kissa päätyi päiväpeitteen sisälle sotavangiksi. Selvisin siis voittajana, tosin en ilman sotavammoja. Katti pureskeli ja ns. potkusti käsivarteni täyteen naarmuja ja tohkeissaan puri ja kynsäisi pari osumaa vähän syvemmällekin kuin oli treeneissä sovittu. Mutta perheväkivallasta selvittiin tälläkin kertaa. Kuumaa vettä ja käsidesiä vain käsivarren avohaavoihin. Sen jälkeen olikin aika ruokkia samainen kissa, josta oli yhtäkkiä tullut taas ylin ystävä ja rauhallinen, lainkuuliainen seniorikansalainen. Kuin eläkkeelle vetäytynyt, syliin kömpivä Rambo.
Toinen kissa tyytyi tuomarin rooliin ja osallistui vasta kenttämuonan syömiseen. Kunnon sotilashan ajattelee aina vatsallaan. Antaa herrojen rehkiä.
Saturday Night's (Alright For Fighting) - kissaeläinten vankka motto, vaikka varhainen Elton John ei Felix Domesticukselle maitakaan. Ennen oli aika, jolloin Eltonkin vielä rokkasi, eikä soitellut imelyyksiä pianolla ja nauranut matkalla pankkiin. 1980-luvun puolivälin tienoilla karskista rokkimiehestä oli jo tullut vähän turpeampi stadionrokkari, mutta 1980-luku oli stadionrokkarien kulta-aikaa muutenkin. Aina kun sitä nyky-Eltonin mieltää vain Leijonakuninkaan imelien balladien tekijäksi, niin sopii pohtia, että Elton on myynyt yli 300 miljoonaa albumia, ja että vaikkapa Goodbye Yellow Brick Road -levy on myynyt yli 31 miljoonaa kappaletta. Ja se ilmestyi 40 vuotta sitten.