Erkka Westerlund aloitti lyhytsyöttöpelaamisen, kenttätasapainot, rintamahyökkäykset ja pelin tekemisen senttereiden ja keskustan kautta vasta syksyllä 2005 Itävallan katastrofin jälkeen, jolloin allekirjoittanut oli jo lopettanut vaatimattoman valmentamisensa.
Valmensin - heikolla menestyksellä - westerlundilaisella 90-luvun pelikirjalla, jonka ytimessä olivat puolustaminen, vastahyökkääminen ja jursinovilainen kamppaileminen.
On tämä kyllä mielenkiintoista siinä mielessä, että pelikirjasta puhuminen saa tällaiset mittasuhteet. Vaikka en Tami Tammisen tyylistä valmentaa niin pidäkään, niin hänen neljän kohdan kaavansa (voin kertoa sen myöhemmin, jos sitä nyt ei joku muista) pätee kohtuullisen hyvin ja korostuu varsinkin lyhyissä turnauksissa. Tuo pelikirja on paljon isompi asia pitkässä sarjassa, lyhyessä turnauksessa sen merkitys pienenee huomattavasti.
Jos joku sattui lukemaan nhl.comista Teemu Selänteen haastattelun Anaheimin tasoitettua voitot 2-2 ja miehen ravistettua apinan selästäään, niin toteamus tiivistettynä oli "Itseluottamus on kaikki kaikessa". Yleensä Suomi on menestynyt turnauksissa, kun alkusarja on sujunut hyvin. Tämä vuosi oli voisiko sanoa virkistävä poikkeus. Eli kun itseluottamus on kunnossa (= voitettu isoja maita), alkaa se kuuluisa pelikirja näyttämään normaalia paremmalta. Ja kun itseluottamusta koetellaan (esim. Venäjä Suomea vastaan), niin pelikirja murenee. Ja sen jälkeen mikään ei ole helpompaa, kuin arvostella valmentajaa pelaajien esityksistä.
Ja vielä kerran oma vankkumaton kantani: TÄMÄ ON PELAAJIEN PELI, pelikirjat on tehtävä sen mukaan ja pelikirja elää toteuttajiensa mukana. Pelicansin esitykset pari vuotta sitten olivat mielestäni enemmän huonoa itseluottamusta ja jatkuvan häviämisen takia menetettyä peli-iloa. Sen takaisin saamiseen olisi pitänyt saada alle muutamia loistavia voittoja ja "pelikirja" olisi saattanutkin olla taas hyvää ja kaunista.
Siksi uskon, että Shedden on pärännyt Suomessa niin hyvin, koska hän saa pelaajat pelaamaan suurella sydämellä joukkueelle. Me höpisemme keskustasta hakemisesta, vaikka rintamahyökkäyksistä ei kovin paljoa maaleja enää edes tehdä. Henkiseen puoleen ei Suomessa kiinnitetä juuri ollenkaan huomiota, jos vertaa esim. Ruotsiin.
Maalit tehdään YV:llä ja yksilöiden huippusuorituksilla. Maalivahti on yleensä joukkueen tärkein pelaaja. Ei se ole sattumaa, miksi esimerkiksi Kalpa on kaksi vuotta rämpinyt. Tappiot syövät itseluottamusta joukkueelta, jossa yksilöiden taidot eivät ole liigassa riittäneet. Lisäksi Kimmo Kapanen ei varmastikaan noussut sille tasolle, kuin Kuopiossa odotettiin. Väitän, että yksikään pelikirja ei pelasta silloin, kun kierre on valmis. Vai muuttuiko esimerkiksi TPS:n peli kauheasti Jani Hurmeen tultua maalille? Vai oliko kyseessä kenties henkinen puoli, joka sai melkoista kohennusta? Tähän voisi Sihvonenkin vastata.
Jos pelikirja ratkaisisi, niin Suomi veisi kullan vuodesta toiseen. Niin tunnollisesti sitä noudatetaan ja siksi joukkue hienosti on pärjännytkin. Missä sitten on pätkinyt, on yksilöiden taitotasossa ratkaisevilla hetkillä. Tänä vuonna oli pitkästä onnikin myötä --> itseluottamus kasvoi, Venäjäkin kaatui.
Finaali taisi tulla sittenkin hieman yllätyksenä koko porukalle ja ehkä se viimeinen henkinen lataus ei ollut kohdallaan. Vasta kolmannessa erässä, kun mitään ei ollut enää menetettävänä, paine pääkopassa laski ja kas, peli alkoi kulkea ja vastaavasti vastustajan pääkopassa alkoi jännitys tehdä tehtäväänsä. Kunnes tuli Rick Nash ja näytti komean individual effortin..