Arvon palstaveljet, kertokaa mitä se penkittäminen tässä kohtaa auttaa? Kuvittelen tilanteen omaan päähäni: tiedän itse varmasti, miten hyvin olen pelannut ja ehkä osaan jopa analysoida joitakin syitä sille, miksi pelit ovat menneet niinkuin ovat menneet. Varmaa on se, että se ahdistaa ja painaa pääkoppaa, kun onnistumisia ei tule. Joudun poppareille valmentajan käskystä ja koen, että oon pettäny itteni ja valmentajan ja _on pakko skarpata_ - Pakko on aika huono isäntä, koska se tuottaa meille stressiä ja stressi taas kaventaa meidän kykyä katsoa asioita laajemmalla perspektiivillä. Pakko ja rentous eivät myöskään oikein sovi samaan lauseeseen ja ootte varmaan kuulleet monta kertaa jääkiekkoa katsellessane sen, miten kuumat pelaajat on sopivalla tavalla sähäköitä ja rentoja.
Tanus ja Nättinen varsinkin ovat kummatkin fiksun oloisia sällejä ja ilman mitään vammaa lähtisin ensimmäisenä laittamaan ajatuksiani myös palstaveli ahalin mainitsemien henkisten paineiden ja lukkojumien suuntaan. Eikö tässä kohtaa ois vaan hyvä, että miehet istuisivat Teron kanssa alas ja kävisivät läpi tuota odotusten asettamista itseä kohtaan ja kuulisivat pieniä kokeneemman pelimiehen muistutteluja siitä, miten hommaa yksinkertaistamalla ja omaa pääkoppaa rauhoittamalla sekä luottamusta antamalla palikat vois loksahtaa paremmin paikoilleen. Onneks meidän tekeminen ei oo jääny näistä kavereista kiinni (samalla poppariosasto saa tästä ammunitionin, että samalla logiikalla voitaisiin myös miehiä penkittää) ja nähdäkseni vain kaukalossa onnistumalla ja mahdollisuuksia saamalla (jota ei poppareilla saa) voi omaa kurssiaan kääntää.
Tekstiä lukiessani ja aamukahvia juodessa mietin tätä myös valmentajan näkökulmasta: poppareille laittaminen voi olla nähdäkseni verrattavissa laiskan miehen taktiikkaan, josta voi sitten seurata pidemmällä tähtäimellä huonompia ratkaisuja isommalla todennäköisyydellä, jos organisaatiossa ei toimita pelaajalähtöisesti. Kun pelaaja X ei vastaa valmentajan suorituksia, valmentaja lähettää pelaajan "miettimään" katsomoon ja luottaa siihen, että pelaaja itse oivaltaa ongelmansa juurisyyt. Varsinkin sellaisissa organisaatioissa, joissa valmentaja ei osaa / halua kehittää pelaajaa keskustelemalla tästä toimintatavasta jää pelaajalle tuo yllä mainittu pakko-onnistumisen tunne ja valmentajalle taas mielikuva siitä, että pelaaja on jo kerran epäonnistunut ja saa osoittaa paikkansa rosterissa onnistumalla. Jos taas pelaaja ei onnistu, on valmentajan helpompaa penkittää pelaaja uudelleen (kun on sen jo kerran tehnyt) ja näin ollen mielikuva pelaajasta alkaa muuttua flopin suuntaan ja kierre on valmis. Organisaatioissa joissa valmentaja taas kehittää pelaajia keskustelemalla tämä penkitystaktiikka voi toimia, jos siellä on käyty laajat keskustelut pelaajan kanssa ongelmien juurisyistä ja lähetetään se poppareille tarkkailemaan tiettyjä pelitaktisia asioita oppimisnäkökulmasta samalla tehden keskustelussa selväksi sen, että luottoa löytyy, kunhan tietyt asiat alkavat korjaantua. Uskoakseni SaiPassa homma on tätä jälkimmäistä kaavaa edustavaa.