Niinpä, sairaslomalla ----> 15.10.07, voisi hyppiä onnesta mutta ei. Nyt multa taidettiin viedä se urheilu lopullisesti. Koko tän vuoden treenannut ihan sikana, kunto kovempi kuin ikinä ja kroppa kondiksessa. Kauden eka sabämatsi ja polvi ihan paskaksi. 2002 viimeksi leikattu eturistiside ko. polvesta, sitä ennen kahdesti toisesta polvesta, jälkimmäinen hoitovirheen seurauksena.
Nyt taitaa edessä olla se, että kun vamma on osoittautumassa uusiutuneeksi eturistisidevammaksi, niin vakuutusyhtiö ei korvaa mitään. Vaikka on korjattu aiemmin ammattilaisen toimesta ja jalka ollut todella hyvä jo monta vuotta.
Tässä sitä istuskelen yksin tietokoneen ääressä tiistaiaamuna klo 3:45, katselen pöytää vasten nojailevia kyynärsauvoja ja kiroilen mielessäni.. Miksi ihmiseltä jolle liikunta ja joukkuepelit on niin tärkeitä, viedään ne pois.. Niin saatanasti on nuoresta saakka joutunut tekemään töitä aina uuden leikkauksen jälkeen, jaksanut olla positiivinen, täältä tullaan vielä -asenteella. Nyt tuntuu ettei tulla, polvi on paisuksissa kuin pullataikina ja mulkun vanhan lääkärin ivallinen ote asioihin päivän käynniltä kirkkaana mielessä. Miten joku lääkäri voi aiheuttaa sellaisen fiiliksen, niiden pitäisi auttaa ihmisiä, ei saatana vittuilla ja pojitella, jälkiviisastelusta puhumattakaan. Jos saan maksusitoumuksen kuntoon, niin toivottavasti pääsen Sakari Oravan leikattavaksi (magneettikuvat vielä ottamatta mutta kaikki merkit pahaan sidevammaan selvästi esillä), siinä on niin hieno mies. Tänään oli vaan pakko valita paikallinen konitohtori, nopeasti piti saada asiat vireille.
Ainaisena taistelijana on kyllä nyt luovutusmieliala valloillaan ja maailma melkoisen musta, ei auta. Jostain pitäisi koittaa repiä taas intoa ja nostaa pää pystyyn.. Sitä en tajua miksi itellä ei koskaan hajoa mikään muu paikka, paitsi eturistiside. Kuinka onnellinen olisin jos nyt olisi kyseessä vain sivuside tai joku kierukkavamma. Kiitos ja anteeksi, eihän tässä oo mitään järkeä.. taidan ottaa lisää lääkitystä ja koittaa hiukan nukkua.
