Ei ne muistot mihinkään katoa, mutta kun katsoo miestä, joka näyttää isältä, mutta ei ole isä... Kysymys ei ole "muutamasta muistosta sairauden murtamasta", ainakaan minulla.
Aika rohkeasti otit kantaa, ilmeisesti sinulla on kokemusta läheisistä, jotka sairasta dementiaa tms.??
Itse voisin ottaa ihan kantaa muuten vaan... Omat (jotka ehdin nähdä) isovanhempani olivat lopussa jo pahasti dementoituneet, mutta jotenkin sinne meni suht mielellään, koska minulle tuli mieleen se, että haluaa vielä tuottaa iloa niille, jotka minusta aikanaan huolta kantoivat...
Lisäksi olen ollut toista vuotta tekemisissä alzheimer -potilaiden ja dementikoiden kanssa ja onhan se välillä raskasta, mutta on niitä hyviäkin hetkiä siellä paljon joukossa. Täytyy sanoa, että kyllä se on mukava tunne itsessäkin kun saa ihmisen huulille hymyn aikaiseksi, vaikka toisella ei ole minkäännäköistä lähimuistia tm. jäljellä.
Sen sijaan vierailuja ei paljoa tullut omaisilta... Se on niin paljon helpompi tapa olla mukana siinä vanhuksen loppuelämässä, kun on siinä lähellä parikin kertaa kuukaudessa (omani asuivat 100 km päässä)...
Totta kai se on raskasta, sitä en missään nimessä kiellä, mutta oma mielipiteeni on (ja ihan osoittamatta tätä kellekään) että se dementoitunut henkilö on vielä ihminen, jonka kanssa pitäisi olla yhtä kärsivällinen kuin lapsenkin kanssa. Ei ainakaan henkilökunnasta ole missään nimessä korvaamaan sitä iloa jota tutun henkilön tunnistaminen tuo vanhuksen kasvoille...
Jaksamista kuitenkin jokaiselle asiaa läheltä seuraavalle...