Vituttaa monikin asia, tosin aivan liian moni vitutuksen aiheista kulminoituu sairauteeni - alkaen yksinäisyydestä ja päätyen loputtomaan terapiakierteeseen. Ei tämä tällainen ole enää ihmisenarvoista elämää, ei missään nimessä. Edes piakkoin koittava viikonvaihde ei tuo millään muotoa helpotusta tilanteeseen kun tilanne on ja pysyy ennallaan kaikesta huolimatta.
Tuntuu siltä, että psyykkisillä sairauksilla on lähtemätön leima - kun kertoo rehellisesti ongelmastaan niin eipä taida kulua kovinkaan kauaa aikaa kun aletaan kartella ja katsella kieroon, lopulta sitten välit pistetään poikki tai vain lakataan pitämästä yhteyttä. Tämän kaiken olen kokenut elämässäni sen verran monta kertaa, että kaava alkaa olla jo selvä mutta ei viitsisi huijata ihmisiäkään ja jättää kertomatta ongelmasta kun se kuitenkin jossain vaiheessa paljastuisi.
Mielenkiintoisinta tässä on kuitenkin se ettei sairauteni näy ulospäin millään muotoa, olen kuin kuka tahansa meistä, en kuolaa kävellessäni, en puhu yksikseni (paitsi kotona, johon varmaan moni toisinaan syyllistyy), enkä kanna kirvestä mukanani julkisilla paikoilla...
Onneksi löytyy kuitenkin edes muutama ihminen joka hyväksyy minut tällaisenaan, ikävä vain heitä tapaan niin kovin harvoin - parasta heissä on se, että heidän kanssa voi olla vapautuneesti juuri sellainen kuin on. Mikäli on tarvetta jutella jostain vakavammasta aiheesta niin sellaisesta voi jutella, mikäli taasen heittää kevyttä läppää niin sekin passaa - kukaan ei vaadi toiselta ylimääräistä tai vaadi toista tekemään mitään sellaista mihin ei pysty tai mitä ei halua. Tässä suhteessa olen kuitenkin onnellisessa asemassa, kaikilla mt-ongelmaisilla ei ole asiat edes näin hyvin, osa viettää elämäänsä likipitäen täydellisen yksin. Minä sentään näen silloin tällöin ystäviäni, nykyään tosin harvemmin kuin ennen kun ei täällä pk-seudulla niitä ystäviä niin kovinkaan montaa ole...
...mutta silti, tälläkin hetkellä vituttaa kun ajattelee tulevaa pimeää talvea, yksinäisiä iltoja...
vlad.