Kestovitutus päällä. Viikonloppu meni jotenkin tarpoessa tosi synkillä taipaleilla. Tapasin rakkaimman ystäväni ja purimme maailmaa urakalla, mutta ei jotenkin asiat kääntyneet päässä hyväksi mitenkään. Enemmän koko homma meni vahvan ironian puolelle ja ongelmia tulee lähestyttyä nyt ivallisesti. Näinhän tämän tulee mennä ja näin se menee.
Oli vkoloppuna sentään yksi koskettava hetkikin. Törmäsin sattumalta ystäväneitokaiseen vuosien takaa. Emme ole tavanneet miesmuistiin ja tuli kiittämään siitä kuinka nostin hänet jaloilleen aikoinaan kun kaikki meni päin seiniä ja oma osani minulla on myös siihen, että hän löysi tuolloin itselleen miehen, jonka kanssa yhä elää onnellisesti. Se tapaaminen sentään lämmitti. Puhelinnumerot on taas vaihdettu ja aletaan ottamaan menetettyjä vuosia kiinni.
Mut... ikuinen taipumus tappaa itteni työhön kuuluu tähän taudinkuvaan olennaisena osana. Hommia on niin, ettei millekään muulle oikein aikaa tuppaa jäämään, mutta en mie mitään muutakaan nyt osaa tehdä. Helpompaa kai taas kerran paeta hetkiseksi tämän taakse ja siirtää asioiden kohtaamista päiviä tai kuukausia eteenpäin. Eikä tämä onnellisuusvaje tästä mihinkään häviä vaikka tekisi miten paljon. Jotain en vaan tässä elämässä tajua. Kroonisesti vaivaa tunne, että askelemerkit ei ole koskaan kohdallaan ja teen vaan järjestään asioita päin helvettiä tai väärinpäin. En vaan osaa, pitääkö se sitten hyväksyä vai pitääkö väen väkisin kaivaa uskoa parempaan huomiseen. Eihän ilman sitäkään mitään ole tai tule, kai.
Lopuksi vielä vituttaa se, että olen varsinainen roskamagneetti. Tuntuu tulevan vittuilua vaikka mistä miuhun liittyvästä ja liittymättömästä sieltä sun täältä. Niin entisiltä kuin nykyisiltä ja päälle viel ihmisiltä, joille ei miun asiat vittuakaan kuulu. Kai se on sit jonkun kuunneltava nämä ylimääräiset puheet ja otettava puukkoa, että jollain muulla olis kivempi olla. Toivottavasti olette itse tyytyväisiä. Antaa tulla nyt vaan kaikki samaan syssyyn. Ei pahemminkaan juuri voi loukata.
Nyt töihin. Onneksi työpaikalla on laumoittain junnareita, jotka kääntää tämänkin jätkän suun muutaman tunnin ajaksi hymyyn.