Ei niinkään vituta, mutta olo on jollain tavalla tyhjä, ahdistava ja odottava. Mikään ei oikein tunnu miltään tällä hetkellä ja tuntuu kuin aika kuluisi ihan helvetin nopeasti ja mitään ei saa aikaan. Vittumaisinta on se, että ajatukset on lähes poikkeuksetta ajan kulussa ja sitä vaan surkuttelee mennyttä hetkeä, sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä ja kuukausia eli toisin sanoen ihan kuin olisi matkalla loppua, joka odottaa vain pienen matkan päässä. Vielä vajaa kuukausi sitten nautin vielä, enkä jaksanut stressata ja normaalistikin ylläolevat kuvaukset nykyisistä ajatuksistani ohitan olankohautuksella ja toteamalla että vitunko väliä kun niitä asioista voi sitten miettiä 50 vuoden päästä(tai ei välttämättä edes silloin), jos edes olen enää silloin hengissä.
Kuitenkin, jostain syystä näistä on tullut iso henkinen taakka viimeisen kuukauden aikana. Eipä tämä nyt ensimmäinen kerta ole, mutta tällä kertaa apatia ja melankolia tuntuu vahvemmalta kuin edellisillä kerroilla. Tämän takia tulevaisuuskin aiheuttaa ihmeellisiä pelkotiloihin viittavia oireita, onneksi lieviä sellaisia. Tavallisesti mulla on tulevaisuudesta ihan positiivinen kuva, on selkeitä suunnitelmia yms, mutta nyt se tuntuu lähinnä harmaalta usvalta, jonka läpi ei näe. Sen takia tuntuu vahvaa haikeutta ja kaipuuta menneisyyteen, joka taas aiheuttaa sen, että tekisi mieli elää menneet, tutut lapsuuden ja nuoruuden ajat uudestaan. Tai no, nuorihan mä vielä olenkin. Näihin tunteisiin liittyy myös yksinäisyyden ja hylkäämisen tunne, vaikka järki huutaa, että tilanne ei muuttunut mitenkään erikoisemmin, eikä tule vielä vähään aikaan muuttumaankaan.
Kyllä helepotti, ainakin hetkeksi. Nyt taidan lähteä vähäksi aikaa ulos, että pää saa taas vähän tuuletusta.