Vituttaa se, mihin oma avioliitto on ajautunut. Vaimo on pahalla päällä koko ajan, jos hsukuttavana en ole minä, saan kuunnella miten työpaikka (hänen), terveydenhoito, tyttären koulu, koirat, poliitikot, kelit tai yleisesti vaan elämä on paskaa. Käytännössä päivät muodostuvat 17 tuntia pitkistä valitusten sarjoista. Jos toki elämä hymyilee, eikä vaimo valita. Silloin huomutellaan. Ja silloin kun huomautellaan, ei mikään asia jää sanomatta. Ei vittu mikään.
Uudehkona asiana mukaan on tullut henkinen väkivalta. Puolisolla on tarve joka käänteessä painaa minua, näkemyksiäni tai osaamistani alaspäin ja mahdollisuuksien mukaan korostaa omaa erinomaisuuttaan. Tämä paska alkoi kun teimme hänen toiveestaan jotkun epäviralliset älykkyysosamäärätestit ja minä sain paremmat pisteet. Itse en ole asiaan ikinä palannut, mutta jollain tavalla tuo ilmeisesti kävi kunnian päälle. Yhtenä ilmentymänä tälle kaikille on erehtymättömyys. Olemme esimerkiksi riidelleet siitä, olenko käyttänyt sanaa jota en ollut ikinä kuullut ennen. Kun kiistin käyttäneeni ko. sanaa oli seurauksena helvetillinen huuto ja kiukuttelu. Olin kuulemma paska kun en tunnustanut asiaa, hän kuitenkin muisti sen. Kun yritin perustella, että en tietenkään tunnusta, kun en muista ja en ole kyseistä sanaa ikinä ennen kuullut, olin vain helvetin epärehellinen ja tyhmä. Näytöksi kuulemma riittää se, että hänellä on tällaisissa asioissa parempi muisti. Vittu.
Vituttaa, että alle viidessä vuodessa on saavutettu tila, missä kotiin ei ole mukava tulla, saatika siellä olla. Mitä vähemmän pitää tuon joskus niin rakkaan ihmisen kanssa olla tekemisissä, sitä parempi. No koirien kanssa tulee ulkoiltua, mikä varmaan tekee niille ja itselle vain hyvää. Toki siitäkin on suututti, että koirat ovat likaisia kun ovat käyneet ulkona. Ja annettiin hyvin selkeästi ymmärtää, että niiden peseminen on minun tehtäväni.
Missä vaiheessa saa vaan nostaa kädet pystyyn ja vain todeta, että nyt riittää? Olen huomannut jo jonkin aikaa olevani veitsenterällä asian suhteen, ja odottavani sitä yhtä isoa riitaa. Toisaalta ajatus erosta pelottaa. Epäonnistuminenhan se jossain määrin on, enkä haluaisi sitä itselleni myöntää. Lisäksi kaiken aloittaminen tässä kohtaa alusta tuntuu jotenkin vaikealta ajatukselta.
Ei ole helppoa ei...
