Olisihan sitä aikaa, mutta eipä tule mummoa käytyä katsomassa. Kyllähän sitä välillä miettii, että hän varmaan ilahtuisi jos kävisin, eikä oikeastaan mitään parempaakaan tekemistä ole. Mummo on kuitenkin vielä hyvässä kunnossa ja nähdään 3-5 kertaa vuodessa suvun kesken, niin ei tässä mitään pakottavaa tarvetta ole. Ja onhan mummolla myös ukkini seuranaan, joten tuskin kovinkaan pahasta yksinäisyydestä kumpikaan kärsii. Outo juttu muuten, miten vanhukset pysyvät yhdessä vaikka mitä kävisi. Tuskin tuokaan liitto enää rakkauden takia on voimassa, mutta niin vaan ovat yli 55 vuotta olleet yhdessä. Ukki naureskelee mummon liikakiloille ja mummo tiuskii, mutta eivät ne eri teille lähde. Varmaan jos haluaisivat, niin voisivat kumpikin muuttaa eri lastensa luokse kumpikin. Nykyään erotaan, jos kännykkään ei vastata parin päivän aikana. Ennen kun on parisuhteelle luotu pohjaa, niin se on luotu kunnolla. Ukille maistui viina ja savukkeet, eli boheemisti maalaten tauluja mutta mummo pysyi rinnalla. Jos minä ryhtyisin moiseen, niin ei tyttöystävä kauaa katselisi.
Nyt kun kuitenkin vaikuttaa siltä, että isovanhemmat ovat ihan kunnossa, niin tule mieleenkään käydä kyläilemässä joka viikko. Typeräähän se on, mutta jos soittamalla saa yhteyden ja juhlissa nähdään, niin miksi alkaa turhaan panostaa enemmän. Sitten kun alkaa näyttää siltä, että loppu on lähellä, niin varmasti näen isovanhempiani enemmän. Näinhän se menee aina, koiraakin rapsutetaan enemmän ja viedään pitkille lenkeille ja sille tarjotaan parempaa ruokaa kuin normaalisti, niinä kahtena päivänä ennen piikille viemistä. Ehkä sitä vielä jokin päivä oppii arvostamaan näitä hetkiä kun läheiset ovat vielä elossa, mutta toisaalta enhän minä näe joka viikko muitakaan sukulaisiani, saatika ystäviäni tai muita tärkeitä ihmisiä. Varmasti kävisin kuitenkin tosipaikan tullen sairaalassa katsomassa, kuten olen tähänkin mennessä tehnyt.