Ei varmaan vaadi hirveää visionaarisyyttä kuvata suomalaista unelmaa/hyvää elämää omakotitaloksi järven rannalla, kahdeksi lapseksi, kultaiseksi noutajaksi sekä veneeksi kuten meidän wannabe virolaisemme teki. Suomessa on aivan erilainen mentaliteetti kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa amerikkalainen unelma on tehdä jotain suurta "to be somebody". Suomessa taas tavoitteena on saada hyvä työpaikka, mennä naimisiin ja perustaa perhe asuen järven rannalla omakotitalossa joka sijaitsee kaupungin keskustassa.
Sinänsä ristiriitaista, että minusta tuo suomalainen unelma on lähempänä American Dreamin "pursuit of happiness" eli onnentavoittelun määrettä. Varmaan moni individualisti on turhautunut, että suomalaisten unelmat ovat näin pieniä ja kunnianhimottomia, kun elämän tarkoitus on viettää ihan mukava elämä. Mutta eikö eikö tuo nimenomaan ole sitä onnentavoittelua?
Näistä "joko-niitä-lapsia-tulee-häh"-tiedusteluista. En näkisi, että kyse on niinkään siitä mitä ihmiset haluavat elämältä, vaan enemmän siitä miten ihmiset näkevät itsensä ja toiset ihmiset ja ennenkaikkea miten ihmiset osaavat käyttäytyä. Toiset jauhavat kyllästymiseen asti Mewin uusimmasta ja pitävät ihmisiä jotka eivät jaksa puhua musiikista tuntitolkulla typerinä ja toiset taas laittavat Facebook-profiliinsa kuviksi oman kersansa kuvan ja puhuvat kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa vain ja ainoastaan omista lapsistaan ja toisarvoisesti lapsista ylipäänsä. Musiikkipoliisi ja himomamma ovat saman rodun edustajia - eräänlaisia elämänalan jehovia jotka tyrkyttävät oman elämänkatsomuksensa vartiotornia kaikkille, jotka eivät heitä jaksa kuunnella.