Ei saisi vastata tällaisiin, mutta olkoon nyt. Kirjoitan vain omasta puolestani, kun on aika samanlaiset kokemukset ollut kun sulla. Mutsilla oli sama tilanne ja pisin aika, minkä se oli selvin päin viimeisen muutaman vuoden aikana, oli viimeinen kuukausi sairaalassa ennen kuolemaa. Toiseksi pisin varmaan päivä. Vaikka en kotona asunutkaan, niin vituttipa se siellä käyminenkin joka ikisen kerran. Aamut oli ihan normaalia, mutta aina mitä pidemmälle mentiin, sitä suurempi vitutus. Kun lähdin pois, oli helpottunut olo ja samalla surullinen ja kaikkea muuta.
Nyt kuoleman jälkeen voin aika suraan sanoa, että helpottunut on ainakin mun elämä. Välillä sitä tulee joku kaipaus, mutta sitten kun muistelee niitä huonoja aikoja, joita viime vuosina on ollut moninkertaisesti hyviin verrattuna, niin ei se oikein harmitakkaan. Välillä vaan tulee mietittyä sitä, miten isä siellä jakselee, mutta kai sen on jaksettava ja käynhän siellä aina välillä. Jos ihminen ei itse halua muuttua, ei se ota mitään neuvoja kuuleviin korviinsa, vaikka tilanteen tiedostaisikin.
Sen mä kyllä tossa huomasin, että pirun äkkiä viinalla itsensä tappaa, jos sitä lähes työkseen vetää ja huonoon kuntoon se myös äkkiä vie. Ei sellaista kohtaloa toivo edes pahimmalle viholliselleen. Mutta yhtä kaikki, varmaan halusi itsekin sitten kuolevansa lopulta ja parempi se oli nyt sitten näin kuin vielä monen lisävuoden kidutus.