Olen viime aikoina innostunut Kim Newmanin tuotannosta. Kirjailija, tietokirjailija, toimittaja, ja elokuvahistorioitsija Newman on pitkän linjan tekijä, jonka asiantuntemus kauhuelokuvista ja kauhugenrestä on mittaamaton ja joka on Alan Mooren tasoa ellei korkeammallakin mitä kirjallisten viittauksien hyödyntämiseen tulee.
Lukuisia kertoja kansainvälisesti palkittu ja vielä useammin erilaisia ehdokkuuksia saanut Newman kirjoittaa kiehtovaa ja sujuvaa viihdettä, usein yliluonnollisin tai okkultistisin painotuksin. Anno Dracula -teoksen lähtöasetelma perustuu siihen, että Bram Stokerin Dracula-kirjan tapahtuvat tapahtuivat oikeasti, mutta tässä tapauksessa Dracula pääsi niskan päälle ja avioitui kuningatar Victorian kanssa, jonka jälkeen vampyyrit tulivat ns. kaapista (arkusta?) ulos ja heistä tuli osa yhteiskuntaa.
Mikäli tähän väliin haluaa huudahtaa "True Bloodissakin vampyyrit tulivat julkisuuteen", niin Newmanin teos ilmestyi jo 1992. Anno Draculassa vampyyrit eivät myöskään juo mitään keinoverta vaan ihmisverta, mikä synnyttää mm. uudenlaisen prostituution alan, kun köyhät kauppaavat Whitechapelin alueella vertaan vampyyriyläluokalle ja vastaavasti vampyyrihuorat tarjoavat seksiä jos saavat juoda pokiensa verta sopivan annoksen. Whitechapelin alueella liikkuu myös salaperäinen murhaaja, joka silpoo pelkästään vampyyriprostituoituja. Häntä kutsutaan nimellä Viiltäjä-Jack.
Teoksessa viitataan varmaan satoihin eri viktoriaanisiin henkilöhahmoihin, sekä todellisiin että fiktionaalisiin. Samaa ideaahan Alan Moorekin hyödynsi mm. League Of Extraordinary Gentlemenin ensimmäisissä osissa. Lukemista ei haittaa, jos ei näitä havaitse tai tiedä, mutta jos hyllyssä sattuu esim. olemaan Jess Nevinsin klassinen hakuteos The Encyclopedia of Fantastic Victoriana (on minun hyllyssäni, suosittelen), niin kirjasta saa vielä enemmän irti.
Newman jatkaa saman maailman parissa myöhemmissäkin teoksissaan kuten The Bloody Red Baron, jossa ollaan siirrytty vuoteen 1918 ja ensimmäisessä maailmansodassa taistelevat ja kuolevat sekä vampyyrit että ihmiset, kun briteistä karkoitettu Dracula on siirtynyt Saksan keisarin hoviin sotilaskomentajaksi. Kirjan nimi viittaa tietysti paroni von Richthofeniin eli Punaiseen paroniin, joka on ilmataisteluissa brittijoukkojen turma.
Sarjan kolmas osa Dracula Cha Cha Cha taas sijoittuu 1950-luvun lopun Roomaan ja on paitsi Federico Fellinin elokuvien myös James Bondin tapaisten agenttiseikkailujen inspiroima. Dracula itse esiintyy kaikissa näissä teoksissa lähinnä ohimennen tai etäältä, pääosassa ovat aivan muut hahmot (elävät ja epäkuolleet).
Kaksi ensimmäistä osaa siis hankin taannoin ja luin innolla, kolmannen osan uusintapainos on tuloillaan ja pistin sen ennakkotilaukseen. Ensi vuonna pitäisi ilmestyä myös vuosia odotettu neljäs osa Johnny Alucard, jossa on siirrytty 1970-luvulle.
Newmanin toinen pääsarja, lyhytromaaneista ja novelleista koostuva Diogenes-club -sarja keskittyy Sherlock Holmes -tarinoista tuttuun Diogenes-klubiin, jossa Holmesin veli Mycroft johtaa salaista tiedusteluorganisaatiota, jonka agentit lähetetään selvittämään sekä luonnollisia että yliluonnollisia tapahtumia salassa suurelta yleisöltä. Organisaatio jatkaa Mycroftin kuoleman jälkeen aina nykypäivään asti.
Tarinoiden laatu on korkea ja viihdyttävä, samalla kun niidensisäinen tyyli vaihtelee rajusti lovecraft-henkisistä kauhutarinoista The Avengers -brittityylittelyihin (siis ei Marvelin Kostajat vaan brittiläinen tv-sarja The Avengers) ja John Le Carren vakoojatarinoihin. Tästä sarjasta hankin taannoin novellikokoelman Mysteries Of Diogenes Club.
Onpa Newman ehtinyt kirjoittamaan myös tarinakokoelman Professor Moriarty: The Hound of the D'Urbervilles (jonka senkin ostin), jossa eivät seikkaile Holmes ja Watson vaan Holmesin arkkivihollinen Moriarty sekä hänen kätyrinsä eversti Moran. Tarinoita voi lukea sellaisenaankin kiinnostavina rikollisten näkökulmasta tehtyinä juttuina, mutta jos on perehtynyt Holmes-tarinoiden vaiheisiin ja aikakauden muihin fiktiosankareihin näistäkin saa enemmän irti. Ainakin minä vanhana holmesiaanina pidin teoksesta.
Alun perin törmäsin Newmanin teksteihin jo 1990-luvulla, kun hän kirjoitti salanimella Jack Yeovil useita Warhammer-roolipelimaailmaan sijoittuvia teoksia (mm. Drachenfels, josta tehtiin Castle Drachenfels -niminen roolipelimoduuli Warhammer FRPG:hen), ja tietystikin Newman kirjoittaa säännöllisesti elokuvalehti Empireen.
Mikäli sujuva yliluonnollispainotteinen viihde hyvine hahmoineen kiinnostaa ja erilaisten fiktionaalisten viittauksien bongaaminen tuottaa mielihyvää, niin suosittelen Newmania.
