Tässä pienenä vinkkinä:
Laita tuoli oven viereen ja poistettu oppilas pitämään oven kahvaa alhaalla,silloin tiedät että oppilas on paikallaan ulkopuolella. Jos kahva nousee niin tiedät tsekata. Toimii ainakin alakoulussa.
Luokasta poistaminen vaatii meillä ohjeiden mukaan aina kasvatuskeskustelun. Ja poistaminen on nykyään vaikeampaa, koska oppilaita ei saa poistumaan. Kynnys käyttää fyysisiä keinoja on korkea, aika harva siihen pystyy. Aiemmin riitti poistettaessa, että oppilas jää käytävälle luokan välittömään läheisyyteen. Ei enää. Pitää olla opettaja samassa tilassa valvomassa.
Kyllä tuokin jonkun vanhemman mielestä lähentelee jos ei nyt kidutusta niin ainakin kamalaa nöyryyttämistä.Tässä pienenä vinkkinä:
Laita tuoli oven viereen ja poistettu oppilas pitämään oven kahvaa alhaalla,silloin tiedät että oppilas on paikallaan ulkopuolella. Jos kahva nousee niin tiedät tsekata. Toimii ainakin alakoulussa.
Onhan se nyt myös fyysistä kurittamista, siinä on pelikäsi kovilla.Kyllä tuokin jonkun vanhemman mielestä lähentelee jos ei nyt kidutusta niin ainakin kamalaa nöyryyttämistä.
Anekdotaalisuus leimaa minunkin muistojani, mutta siinä mielessä ne ovat samantyyppisiä kuin sinunkin:Anekdotaalisuus elää sinussa vahvana, vaan olisihan niitä minullakin, sillä olinhan siellä minäkin 80-luvun juoksuhaudoissa eikä minun kiusattu teiniminäni huomannut, että häiriköitä olisi saatu kuriin. Ei saatu. Muistan kun ysiluokkalaiset pojat telkesivät minun historianopettajani luokkaansa ja kamppasivat opettajia kapeilla käytävillä jne. Tämä siis autuaan ruraalissa Nurmoossa. Lintukoto ei siis vallinnutkaan pullantuoksuisella häirikkövapaalla 80-luvulla.
Välillä kyllä epäilyttää, että sitä yritystäkään ei monillakaan opettajilla ole.
Olkoon sitten niin, mutta tiedän tapauksia, joissa opettajan ihan lain puitteissa toimiminenkin vastaavassa tilanteessa on voinut johtaa esimerkiksi odottamattomiin vaikeuksiin saada pätkäsopparia uusittua.Nämä ovat siis teidän kaupungin tai koulun käytäntöjä, laki ei näin määrää.
Alakoulussa opettajalta ehkä joo vielä onnistuu luokan dynamiikan aistiminen, mutta yläkoulussa alkaa olla aika mahdotonta. Havainnot ovat varsin hajanaisia, eivätkä aina edes osu oikein. Minä esimerkiksi näen oppilaitani 2-3 tuntia normaalin kouluviikon aikana. Nyt on kuukauden tauko yhden ryhmän kanssa, kun on monialaiset päivät, pääsiäinen ja oppilaiden tet peräkkäin. Koko kevät on katkonaista. Oppilaantuntemus muutenkin on aika heikkoa, kun oppilaita on päälle 150.Enemmänkin tässä turhassa ja kamalassa tragediassa ahdistaa kaikki kauhistelu ja viisasteluposeeraaminen asian ympärillä. Koska edes yritetään aidosti puuttua kiusaamiseen? Montako lasta ja nuorta täytyy kuolla ennenkuin yhteiskunnassa ja sen jokaisesta aikuisoletetusta (vanhemmat ja opettajat yhtälailla) löytyy halua ja kykyä olla aidosti läsnä näiden lasten ja nuorten elämässä? Kyllä varsinkin opettajien ammattitaitoon tulisi kuulua kyky aistia luokan sosiaalista dynamiikkaa. Kukaan ei väitä sitä helpoksi, mutta vaatii se viitsimisen ja välittämisen ohella ainakin silmien ja korvien tehokasta käyttöä. Välillä kyllä epäilyttää, että sitä yritystäkään ei monillakaan opettajilla ole. Mitään "sosiaalista darwinismia" ei pidä todellakaan käyttää tekosyynä olla puuttumatta tai näkemättä kiusaamista. Osa vanhemmista myös täysin kyvyttömiä ja haluttomia kohtaamaan lapsiaan varsinkaan, kun tulevat ns. "vaikeaan ikään".
Päät pois perseestä ja vähemmän somea, aikuiset.
Kun muistellaan kuinka ennen oli paremmin niin luojan kiitos ainakin näistä kiusaamisen vähättelyistä on päästy sentään eroon kuten ”Ei haukku haavaa tee” tai ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”.
Ketjussa on puhuttu moneen otteeseen kiusaamisesta, vaikka mitään vahvistusta kyseiselle asialle ei vielä ole. Tässä on poliisilla pahasti tutkimukset kesken, vielä ei ole uhrejakaan kunnolla kuultu vaan ainoastaan syytetyn omat tuntemukset.
Nyt maltti olisi valttia meillä aikuisillakin, jotteivat uhrit joutuisi kiusaajan leimaan.
Sain omilta vanhemmiltani kommentin, että annat vaan yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Siis kun tuollaisena ihan pikkunappulana menin kertomaan, että minua kiusataan.Erittäin olennainen pointti. Muistan oman edesmenneen ala-asteen opettajani käyttäneen kumpaakin fraasia. Käsittämätöntähän se oli.
Totta puhut. Nämä on vaikeita juttuja ja se, miten kukin meistä kiusaamisen kokee/ on kokenut, poikkeaa niin paljon ettei tuota voida luokitella. Joku on niin herkkä, että pelkkä tietyssä tilanteessa sanottu "ei" voi tuntia hylkimiseltä ja sitä kautta kiusaamiselta. Varsinkin silloin jos on vaikea saada kavereita. Sitten taas toisaalta joku voi ottaa melko rajustikin kaikenmoista niin fyysistä kuin psyykkistä kaltoinkohtelua vastaan ihan tuosta noin vaan ajattelematta edes sitä minkäänsortin kiusaamiseksi.Tokikaan ei välttämättä liity juuri tämän tapauksen uhreihin millään tapaa. Vähän ihmettelen sitäkin julistusta, että "ei 11 viikkoa luokalla ollutta ole voitu kiusata niin että ampuu tovereitaan". Lienee aika selvää, että jos kiusaamista on taustalla, sitä on ollut jo edellisillä luokilla - ehkä jopa syynä koulun vaihtamiseen. Ketään ei pidä syyllistää, mutta on melkoisen mustavalkoinen ajatus, että ainoa tai edes todennäköinen "kamelinselän katkaissut" kiusaaminen, jota tekijä olisi voinut kokea ja joka olisi voinut tekoon vaikuttaa olisi jotenkin ollut juuri näiltä kolmelta luokkatoverilta.
Alakoulussa opettajalta ehkä joo vielä onnistuu luokan dynamiikan aistiminen, mutta yläkoulussa alkaa olla aika mahdotonta. Havainnot ovat varsin hajanaisia, eivätkä aina edes osu oikein. Minä esimerkiksi näen oppilaitani 2-3 tuntia normaalin kouluviikon aikana. Nyt on kuukauden tauko yhden ryhmän kanssa, kun on monialaiset päivät, pääsiäinen ja oppilaiden tet peräkkäin. Koko kevät on katkonaista. Oppilaantuntemus muutenkin on aika heikkoa, kun oppilaita on päälle 150.
On ihan kummallinen käsitys, että opettajat ja koulu eivät puutu kiusaamiseen. Aina mennään väliin, kun nähdään tai kuullaan jotain. Puhutetaan kiusaajat ja kiusatut, järjestetään palaverit, missä on paikalla opettaja, rehtori, huoltajat, oppilashuolto ja pahimmissa tapauksissa poliisi. Kouluissa pitää olla kiusaamisenvastainen suunnitelma, minkä mukaan edetään. Palaverien ja sopimisten jälkeen tapaukset eivät ole haudattuja, vaan suunnitelman mukaan niihin palataan uudestaan, ja tarkkaillaan toteutumista. Koulusta on useampi opettaja nimitetty tästä vastuuseen. Läheskään kaikkea ei kuitenkaan nähdä, ja harva oppilas tulee itse kertomaan kiusaamisesta. Somessa tapahtuva kiusaaminen on erityisen ongelmallista.
Olkoon sitten niin, mutta tiedän tapauksia, joissa opettajan ihan lain puitteissa toimiminenkin vastaavassa tilanteessa on voinut johtaa esimerkiksi odottamattomiin vaikeuksiin saada pätkäsopparia uusittua.
Ei, vaan yritetään tehdä saman kunnan kouluihin yhtenäiset käytännöt ja tietyt toimintatavat, joita kaikissa kouluissa opettajasta riippumatta noudatetaan. Haetaan tasapuolisuutta ja selkeyttä, opettajat tietävät, miten missäkin tilanteessa toimitaan. Osa käytänteistä sovitaan opettajien kanssa yhdessä, osassa ovat myös oppilaat mukana tekemässä niitä. Tärkeimmät kirjataan koulun järjestyssääntöihin. Kaupungin kouluilla on lisäksi yhteiset järjestyssäännöt. Käytänteet ja säännöt käydään kouluvuoden alussa suunnittelupäivänä opettajien kesken läpi, ja niistä luokanohjaaja tiedottaa oppilaita ja rehtorit Wilma-viesteillä koteja.Ihan varmasti näin voidaan toimia, mutta se on silloin kunnan tai rehtorin strateginen valinta. Ilmeistä rohkeuden puutetta, pelätään esim. mediaa.
Vaikka luokasta poistaminen ei perusopetuslain mukaan aina välttämättä johda kasvatuskeskusteluun, meillä on kirjaamisvelvoitus päätetty tehdä Wilman kurinpitoon kasvatuskeskusteluksi, ja siitä Wilmassa tiedotetaan huoltajaa. Kai tuon kirjaamisen voisi tehdä vaikka ruutuvihkoon, mutta meillä Vantaalla nyt näin. Tässä vielä lainaus oph:n sivulta:
Ja siihen ekaan viestiini aiheesta kirjoitinkin, että kynnys tehdä näitä luokasta poistoja on korkea, osittain juuri tämän kirjaamisvelvoitteen takia. Suurimmalta osin kuitenkin siksi, että saavutettu hyöty ei ole kovinkaan suuri.Näissä on tosiaan eroja mutta…
Kylläpä se vituttaa ihan kuin lääkäreitäkin varmaan kun pitäisi olla saatana vielä sihteerikin joka käänteessä. On Wilman tuntimerkinnät, tuen lomakkeet, tapaturmailmoituksetkin melkein pienimmistäkin kolhuista ja päälle tämä kurinpito. Mikä saatanan sihteeri minäkin sitten vielä olen kaiken päälle ilman mitään korvausta. Se on aikamme yksi suurista perkeleistä. Kirjaaminen. Kirjaat sitä ja kirjaat tätä vaikka senkin ajan mieluusti olisi läsnä ja vaikka jututtaisi oppilaita.
Mutta tätä se tuppaa olemaan. Norminpurku on kesken tässäkin asiassa. Omalla oikeusturvalla noita joku perustelee mutta enpä tiedä. Vittuilulta ja kiusanteolta vaikuttaa.
Ja siihen ekaan viestiini aiheesta kirjoitinkin, että kynnys tehdä näitä luokasta poistoja on korkea, osittain juuri tämän kirjaamisvelvoitteen takia. Suurimmalta osin kuitenkin siksi, että saavutettu hyöty ei ole kovinkaan suuri.
Oppilaiden tuen kirjaaminen on myös aivan liian hankalaa ja aikaavievää, varsinkin siihen nähden, mikä hyöty kirjaamisista on. Kaiken huippu on painoalueittain opiskelevien oppilaiden sisältöjen kirjaaminen. Miksi näitä ei voida kaikkialla tehdä kuntakohtaisesti, vaan joka opettaja keksii pyörän uudestaan...
Opettajille lisää aikaa perustehtäviin, sillä pääsisi jo johonkin alkuun ongelmien ratkomisessa.
Lain mukaan loppuu jo kohtaan 1., koska opettaja ei lain mukaan voi ohjata oppilasta psykologille. Hän ei saa edes mainita oireilevan oppilaan nimeä psykologille. Sitäpaitsi psykologit ovat oppilashuollon työntekijöistä ne, joista on aivan huutava pula. Julkinen puoli ei pysty kilpailemaan yksityisen kanssa. Koulupsykologien palkat ovat naurettavan alhaiset koulutukseen ja työnkuvaan nähden.Näistä resursseista ja opettajien kapasiteetista. Minä ymmärrän täysin, että opettajien ensisijainen tehtävä on opettaa. Tietenkin lasten opettamisessa tarvitaan paljon myös kasvatuksellista otetta, mutta opettajien resurssienkäytön pitäisi nimenomaan suuntautua opettamiseen.
Täydellisessä maailmassa prosessi menisi ongelmatilanteessa näin:
1. Mikäli jonkun koululaisen kohdalla havaitaan vähänkin vakavampaa oireilua (esim. masennukseen tai ahdistukseen viittaavaa käyttäytymistä) tai ongelmakäyttäytymistä (häiriköintiä, kiusaamista, tms.), opettaja ohjaa hänet suorilla koulupsykologin vastaanotolle.
2. Koulupsykologi tekee arvion tilanteesta ja hoitotarpeesta. Jos taustalla ilmenee kiusatuksi tulemista, kiusaajille tehdään vastaava arvio.
3. Koulupsykologi tekee tarvittaessa lähetteen psykiatrille, joka tekee diagnoosin ja arvioi oikeanlaisen lääke- ja terapiahoidon tarpeen.
4. Lapsi pääsee terapiaan.
Mutta maailma ei tietenkään ole täydellinen ja resurssit loppuu jo ennen vaihe 2:ta, koska kunnilla ei ole varaa palkata riittävästi psykologeja koulutoimeen. Jos onkin, niin resurssit loppuvat sitten aivan viimeistään kohdan kolme jälkeen. Se on se kohta, jossa Suomen nykytilanteessa mielenterveysongelmista kärsivä liian usein saa pelkästään a) lämmintä kättä, b) teetä ja sympatiaa ja / tai c) reseptin johonkin mielialalääkkeeseen.
Että nyt kun leikataan, niin ei leikattaisi tästä, vaan lisättäisiin resursseja. Muuten aiheutetaan inhimillisen tuskan lisäksi myös se, että koulujärjestelmä tuottaa liikaa yhteiskunnasta jo valmiiksi syrjäytyneitä kansalaisia. Jos jokin, niin se tulee lopulta kovin kalliiksi se.
Kyllä, Riikka Purra. Kyllä näitä asioita lopulta ratkaistaan rahalla.
Lain mukaan loppuu jo kohtaan 1., koska opettaja ei lain mukaan voi ohjata oppilasta psykologille. Hän ei saa edes mainita oireilevan oppilaan nimeä psykologille. Sitäpaitsi psykologit ovat oppilashuollon työntekijöistä ne, joista on aivan huutava pula. Julkinen puoli ei pysty kilpailemaan yksityisen kanssa. Koulupsykologien palkat ovat naurettavan alhaiset koulutukseen ja työnkuvaan nähden.