Resonoin tarinoihinne koulukiusaamisesta. Minulla on haastava ala-asteella paikoin, mutta erityisen haastavaa yläasteen kaksi ensimmäistä vuotta, erityisesti kahdeksas luokka. En saanut nukuttua, en saanut syötyä, koulu ahdisti monumentaalisesti. Se kulminoitui erityisesti yhteen henkilöön, mutta hänellä oli sitten siinä joukko myötäilijöitä messissä. Koulupäivät meni lähinnä siinä, että missä pysyisi katoamaan parhaiten, ettei jäisi sinä päivänä siihen kiinni - samalla porukalla kun oli muitakin kiusattuja, niin eivät ehtineet kaikille joka päivä.
Se mikä itseni pelasti oli se, että minulla oli kuitenkin myös kavereita ko ajanjaksona, hyviäkin. Lopulta tilanteen aidosti pelastivat pari luokkakaveriani, jotka eivät olleet varsinaisesti ystäviäni, mutta kavereita ala-asteelta asti, jotka ilmoittivat pyytämättäni kiusaajalle, että nyt tuo muuten loppuu. Ja yläasteen virtaviivaisessa valtadynamiikassa, kun he olivat sitä kategoriaa, että kiusaaja ei uskaltanut heidän yli kävellä niin tilanne akuutilla tapaa laukesi kuin yhdessä yössä. Uskomatonta, mutta näin se meni, olen heille ikuisesti kiitollinen. Lisäksi helpotti rujosti se, että yksi kiusaamisen pääasiallinen aihe eli ylipaino suli pois, kun ei pystynyt syömään - jee.
Ilman haavoja se ei silti jättänyt. Jos olen ikuisesti kiitollinen parille kaverille, jotka tulivat väliin, niin kiusaajalle/jille olen ollut ikuisesti katkera ja vihainen. Jos tilanne olisi jatkunut pidempään, niin vaikutukset olisivat varmaan olleet huomattavasti vakavampia itselle. Lisäksi olen hyvin impulsiivinen ihminen ja tuppaan patouttamaan turhautumista sisälläni, ja muistan että alkoi silloin myös totaalinen napsauttaminen kiusaajaa kohtaan olla lähellä, niin umpikujassa koin olevani.
Toisaalta samassa näin monen muun kokevan vielä kovempia, enkä itsekään ollut kaikille mukava, joka hämmästyttää ja nolottaa jälkikäteen. Selvä virhe oli myös siinä, että en puhunut kenellekään siitä, että kuinka vakavana tilanteen koin, ei meillä kotona puhuttu mistään, enkä kokenut koulunkaan kovinkaan hyvin lukeneen kiusaamisen signaaleja, vain ääritapaukset jäivät tutkaan ja itse en sitä ollut, vaan se oli sitä päivittäistä henkistä peliä. Toisaalta en vanhempiani moiti tästä, nyt itse vanhempana olen huomannut, että ei tämä niin helppoa ole - mutta, yritellään.
Joskus näin aikuisiällä kiusaajani ja hänellä vaikutti olevan lapsia, mietinpä vain millaisia eväitä sieltä on mahtanut tulla.
Tämä lipsui nyt osin ohi aiheen, koska emme tiedä tämän tapauksen taustoja, mutta merkittävä osa vastaavista on liittynyt kiusaamiseen. Tähän pitäisi herätä huomattavasti voimakkaammin, some huomioiden - huhhuh jos sen ajan olisi vielä joutunut kokemaan, silloin sentään sai viikonloput ja illat olla rauhassa ja toipua.
Ajatukset ovat uhrien ja heidän perheidensä kanssa. Toivottavasti tästä jotain opitaan.