Nää on ikäviä juttuja nämä. Työkavereiden kanssa ollaan ja puuhastellaan usein jopa enemmän kun omien perheenjäsenten kanssa. Joidenkin seurassa jaetaan vielä samoja harrastuksia, joten uskon että pahalta tuntuu sulla nyt. Jaksamisia!
Rakas työkaveri lähti tänään pilvenreunalle vasta 35v ikäisenä. Sai kohtauksen koris-treeneissä. Hyväkuntoinen kaikinpuolin, eikä todellakaan mitään darra-juttua.
Ollaan kyllä todella shokissa kaikki. Ja ainakin itse taidan jotain kriisiapua tarvita (oltiin yli 10v todella tiiviisti yhteistyössä).
Vittu!!!
Reilun 50 v kokemuksella,isän kuolema, tädin alzheimer, sama, komppaan...Tiiättekö, kun oikein mikään ei tunnu miltään. Ei tulemiset, eroamiset, sukulaisten kuolemiset tai äidin alzheimerit. Jotenkin ne on vaan sitä perus elämän kiertokulkua. Hetken vituttaa ja sitten kaikki on niin kuin ennenkin. Sitten se joko todetaan tapahtuneeksi tai ihmetellään vieressä, että mitä seuraavaksi.
Rakas työkaveri lähti tänään pilvenreunalle vasta 35v ikäisenä. Sai kohtauksen koris-treeneissä. Hyväkuntoinen kaikinpuolin, eikä todellakaan mitään darra-juttua.
Ollaan kyllä todella shokissa kaikki. Ja ainakin itse taidan jotain kriisiapua tarvita (oltiin yli 10v todella tiiviisti yhteistyössä).
Vittu!!!
Nää on ikäviä juttuja nämä. Työkavereiden kanssa ollaan ja puuhastellaan usein jopa enemmän kun omien perheenjäsenten kanssa. Joidenkin seurassa jaetaan vielä samoja harrastuksia, joten uskon että pahalta tuntuu sulla nyt. Jaksamisia!
Ikävä homma. Toivottavasti saat tarvitsemaasi kriisiapua, sitä ei aina ole vastaavissa tilanteissa tarjolla.
Täytyy kyllä sanoa, että omakohtaisesti työkaverien mahdollinen poismeno ei muutamaa paremmin tuntemaani poikkeusta lukuun ottamatta kauheasti shokeeraisi. Näidenkin poikkeustapauksien kohdalla edellytys on, että joko on tekemisissä muutenkin kuin työasioissa tai on keskusteltavaa tai jotain yhteistä muutenkin kuin työasioissa, vaikkapa jääkiekon osalta tai vastaavan. Esimerkiksi viime vuonna saman tiimin/yksikön eräs kollega (tosin toisessa toimipisteessä työskentelevä) kuoli. Mukava ja ystävällinen ihminen, jota näki yhteisissä kokouksissa tai vastaavissa, ja jonka kanssa tuli ajoittain oltua yhteydessä työasioissa. Mutta en tuotakaan kauaksi aikaa jäänyt miettimään tai murehtimaan. Keskityn enemmän lähipiiriini, omaisiin ja ystäviin.
Kouluajoilta tuli mieleen yksi vastaava äkillinen, tosin itseaiheutettu kuolemantapaus. Yläasteella eräs häiriköivä ongelmatapaus otti ja kuoli impattuaan liimaa ja sammuttuaan pakkaseen tms. En ollut tämän henkilön kanssa mitenkään erityisen huonoissa väleissä, joskaan en missään kaveripiirissäkään. En sen kummemmin häntä surrut, tosin olihan tapaus sen verran poikkeava kouluarjesta, että sen edelleenkin muistan.
Joillekin hän oli ollut koulukiusaaja ja näin keskimäärin ei mitenkään erityisen pidetty erityisesti naispuolisten "hikarien" tai teinipimueliitin parissa. Siitä huolimatta tämän henkilön äkillinen edesmeno tuntui näitä kovasti järkyttävän pidemmäksikin aikaa ja sai kyynelkanavat auki, vaikka nämä eivät olisi vaihtaneet ainuttakaan sanaa koko tyypin kanssa tämän eläessä. Tämä reaktio hieman ihmetytti aikoinaan. Vasta kuolemako teki hänestä näille merkittävän?
Varmaan jokainen tervepäinen näin pyrkii tekemään. Veikkaisin, että työn luonne vaikuttaa tähän aika paljon oman luonteen lisäksi, esim. työparin menehtyminen tai pienessä ja tiiviissä työyhteisössä yhden poistuminen.Keskityn enemmän lähipiiriini, omaisiin ja ystäviin.
Nuorilla tunne-elämä ei välttämättä ole erityisen kehittynyttä, ja toisekseen aika monelle tällaiset äkilliset menehtymiset ovat muistutus myös oman elämän rajallisuudesta. Sitä kaikki eivät tietoisesti osaa käsitellä, vaan prosessointi ilmenee esim. kuvaamallasi tavalla. Ja toki kyseessä on joillain ainakin osittain ihan puhtaasta draaman luomisesta.Vasta kuolemako teki hänestä näille merkittävän?
Varmaan jokainen tervepäinen näin pyrkii tekemään. Veikkaisin, että työn luonne vaikuttaa tähän aika paljon oman luonteen lisäksi, esim. työparin menehtyminen tai pienessä ja tiiviissä työyhteisössä yhden poistuminen.
Nuorilla tunne-elämä ei välttämättä ole erityisen kehittynyttä, ja toisekseen aika monelle tällaiset äkilliset menehtymiset ovat muistutus myös oman elämän rajallisuudesta. Sitä kaikki eivät tietoisesti osaa käsitellä, vaan prosessointi ilmenee esim. kuvaamallasi tavalla. Ja toki kyseessä on joillain ainakin osittain ihan puhtaasta draaman luomisesta.
Näistä on tasaisin väliajoin juttua ja korjaillaan suunnilleen sitä mukaa kun joku ensin kuolee. Ei luulisi olevan suuri menoerä kuolleisiin (ja etenkin vaikeasti vammautuviin jos pelkkiä euroja tuijotellaan) nähden edes varustaa nuo viimeiset kuolonloukut puomilla ja liikennevalolla.Vartioimaton tasoristeys, jossa kuollut ihmisiä ennenkin.
Mikä ihme siinä on, että edes näitä vaarallisimpia ei saada poistettua?
Hiljaiseksi vetää.
Näistä on tasaisin väliajoin juttua ja korjaillaan suunnilleen sitä mukaa kun joku ensin kuolee. Ei luulisi olevan suuri menoerä kuolleisiin (ja etenkin vaikeasti vammautuviin jos pelkkiä euroja tuijotellaan) nähden edes varustaa nuo viimeiset kuolonloukut puomilla ja liikennevalolla.
...
Ja sitten tämä. Varuskunnassa ei vastata puhelimeen niin ratkaistaan asia soittamalla iltalehteen. "Where's my fifteen minutes in fame?" Linkki iltapaskaan.
Itse liikkunut tuolla päin aikoinaan vuosia vuosia sitten paljonkin juuri varusmiespalveluksessa, juurikin tuollaisilla ajoneuvolla ja juurikin tuon risteyksen yli. Tosin siihen aikaan jälki olisi ollut vielä pahempaa kun istuttiin irrallaan täyteen ahdetulla lavalla. Tämänkin takia ehkä tuntuu vieläkin pahemmalta kuin normaalisti tuntuisi.
Ihme ettei näitä onnettomuuksia satu useammin. Sen verran väsyneenä joutuvat suht kokemattomat kuljettajat ajamaan.
Pienehkön lapsen isänä tuo uutinen kuolemansairaan lapsen kipulääkkeitä varastaneesta hoitajasta saa kyllä karvat pystyyn... Omalle kohdalle osuessa ei murha olisi kaukana. On tuo huumeaddiktio vahva kun saa ihmisen tuollaiseen ryhtymään. Ei voi edes kuvitella sitä vanhempien tuskaa kun tuo juttu on heille selvinnyt...