Vaimo häipyi kaveriensa kanssa elokuviin ja olen yksin himassa, katselin aikani kuluksi jälleen kerran dokumentin nimeltä Piripäiväkirja. En tullut surulliseksi, mutta veti kyllä jälleen hiljaiseksi. En ole koskaan ollut mikään räkäinen nisti, enkä koskaan ole itseeni piikittänyt mitään. Kuitenkin vuosikausia tuli liukasteltua kaltevilla pinnoilla väärien ihmisten kanssa, tuli tehtyä todella tyhmiä juttuja ja kyllähän siinä tuli tutustuttua myös kaikkiin laillisiin ja laittomiin päihteisiin.
Nyt kun asiat ovat oikeastaan jo pitkään olleet hyvin, pystyy omia tekemisiään muistelemaan ja tarkastelemaan aiempaa objektiivisemmin. Nyt sen näkee, paljonko pahaa on läheisilleen omalla toiminnallaan aiheuttanut ja kuinka hyvä onni on ollut siinä, etten jossain kohtaa päätynyt lusimaan, tai peräti maan alle omaan puuyksiöön.
Monta vuotta meni niin, että en mitenkään verrannut itseäni "kunnon" nisteihin. Mulla oli olevinaan elämä järjestyksessä ja katsoin kaikkia narkkareita säälien alaspäin. Jossain kohtaa se sitten iski, että olen aivan samalla viivalla, vaikka näennäisesti pystyin pitämään itsestäni huolta, kävin duunissa ja näin. Kaikki viikonloput menivät kuitenkin milloin missäkin aineissa, eikä se arki-iltoinakaan mitenkään tavatonta ollut. Miten mä siis erosin niistä halveksimistani narkkareista? En vittu yhtään mitenkään ja väitän, että sen tajuaminen pysäytti uppoamiseni ja aloitti uuden elämän rakentamisen, sellaisen elämän, jossa pystyn katsomaan peiliin ja jossa onnellisuus ei ole sitä, että ihan koko aikaa ei vituta ja ahdista.
Vetää hiljaiseksi kun miettii, että moni ei pääse koskaan päihteistä ja niiden mukanaan tuomasta elämäntyylistä eroon. Onhan se niin, että elämänmuutosta täytyy haluta ja sen eteen pitää tehdä kovasti pitkäjänteistä työtä, joten siinä mielessä turha niitä kohtaloita on surkutella. Samalla tuntuu kuitenkin jotenkin etuoikeutetulta olla tässä nykyisessä asemassa, vaikka itsehän mä sen duunin olen tehnyt, samaan on mahdollisuus kaikilla. Toiset eivät vaan koskaan sitä halua tai vaikka haluaisivatkin, niin eivät siihen pysty ja se vetää mielen surulliseksi.
Tossa Piripäiväkirjassa keskitytään turkulaisen Pinjan elämään ja sen mutkaisiin vaiheisiin. En tunne tyttöä henkilökohtaisesti, mutta tarinansa on silti kovin tuttu. Surullista katsoa, miten kaikki pyörii pirin ympärillä, miten se on maailman tärkein asia ja vaikka muija pääsi jossain vaiheessa katkon kautta kuiville oli aivan selvää, että retkahtaminen on edessä ennemmin tai myöhemmin. lähtökohtansa elämään eivät toki ole olleet kaikkein parhaat, kun mutsinsa kanssa on douppia käyttänyt jne.