Myös mulla on faija sairaalassa Joulun ja varmaan pitkälle alkuvuoteenkin. Tavallaan mitään akuuttia ei ole, eikä hengenvaaraakaan, mutta eipä se ilo ylimmillään siltikään ole. Mitään tietoa tulevaisuudesta ei ole, eli päivä kerrallaan mennään. Ajantaju on totaalisen kadonnutta, eikä ymmärrystä olinpaikastakaan ole. Omia lapsiaankaan ei pysty nimeämään, vaikka kyllä varmasti kasvot tunnistaa. Vaikeinta on se, että kukaan ei pysty sanomaan, onko kysymys väliaikaisesta tilasta, vai onko tämä nyt lopullinen kunto. Ikää mittarissa on jo pitkän matkaa, mutta leikkauksen jälkeen on meininki muuttunut hyvinkin dementiamaiseksi. Tällaista ei ole ennen ollut. Ei tässä auta muuta kuin odottaa. Tosin sitäkään en tiedä, mitä pitäisi odottaa. Hänen elämänsä kun ei ole ollut oikein mistään kotoisin pariinkymmeneen vuoteen.
Oma arki heittänyt vähän häränpyllyä, kun pitäis lähes joka päivä ehtiä käydä moikkaamassa. Tuntuu pahalta ajatella vähän itsekkäästikin, mutta tässä elämäntilanteessa se ei aina ole helppo luovia tarvitsevien välillä. Jotenkin sitä toivoisi, että ei nyt ihan vielä äijän tarvitsisi älyihinsä palatakaan. Jos lusittaisiin Joulu alta pois ensin.