Veti surulliseksi / hiljaiseksi

[Jomppa_Koo]

Sellaiset surujuhlathan ne olivat. Nyt on taas yksi asia koettu elämän aikana ja lisäähän noita on tulossa jo lähitulevaisuudessa, kun mummin ja ukin aika koettaa. Sanotaan, että viiden vuoden sisään ehkä molemmat.

"Sellaista..." -sana oli ensimmäinen, jonka sanoin eräälle vieraalle kun oli lohikeitot käyty syömässä. Erinomainen, ellei paras ruokavalinta. Suvussa on ollut jopa ammattikalastaja. Vieras vaan totesi, että "Sellaista, niinpä... ei muuta oikein voi sanoa." Kyseessä kun ei ollut luonnollinen kuolema, vaan aikaa olisi ollut vielä ainakin parikymmentä vuotta kalastella jne.

No, nyt ainakin tietää mitä ensi kerralla tuleman pitää.

 

[Ted Raikas]

En nyt hautajaisissa tietenkään ryhdy kuseksimaan vainajan arkulle mutta tunnen itseni varsin vaivautuneeksi juuri tilanteen surumielisyyden tähden, joissain kulttuureissa suhtautuminen on toinen ja minun kannalta katsoen luontevampi. Toisaalla itketään vuorokausi ja sitten vainaja lykätään maahan, toisaalla vainaja viedään vuorille korppikotkien syötäväksi, jossain se poltetaan avoroviolla etc. Tarkoitukseni ei ole syyllistää ketään vaan ihmetellä minusta oudoksuttavaa tapaa.

Joissain, mm. afrikkalaisissa kulttuureissa iloitaan. Hautajaiset voi olla tanssia ja iloista laulantaa. Tuossa tosiaan näkee erot suhtautumiseen ihan kulttuurillisesti. Paljolti liittyy varmasti myös uskomuksiin ja uskonnolliseen taustaan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten muinaissuomalaiset (siis ennen kristinuskoa) suhtautuivat yleisesti ottaen. Voisin kuvitella, että ei ole ollut ihan yhtä surullista paatosta kuin nykyisin. Uskomukset kun on olleet erilaiset ja kuolleiden on ehkä ajateltu olevan tietyllä tapaa läsnä edelleen. Sinänsä mitenkään syyllistämättä surua, jokaisella on siihen totta kai oikeus. Kyllä minäkin suren kuolleita läheisiä, mutta toisaalta yritän ymmärtää asioiden vääjäämättömyyden. Ja kyllä, se usein on juuri tuota Vanha Len:in mainitsemaa itsensä suremista.

Hautaamistavoista puheenollen, tuo korppikotkille syöttäminen on aika metka. Tiibetissä sitä kutsutaan taivashautaukseksi ja se on erittäin arvostettu ja kunniakas tapa tulla haudatuksi. Ruumis hakataan miekalla kappaleiksi ja palaset annetaan korppikotkien syötäväksi. Kuulostaa todella karulta monen meidän mielestä, mutta muualla suhtautuminen on ihan toinen, eikä siinä ole mitään luonnotonta tai epämääräistä.

Itse vieroksun maahan hautaamista kaikkein eniten kaikista hautaustavoista. En halua missään nimessä, että minun ruumistani haudataan maahan. Olen sitä mieltä, että ruumiini tulee tuhota mahdollisimman pian kuolemani jälkeen, eikä jättää maahan mätänemään.

 

[Palstalegenda]

Huvittavaa uhoamista tuo muutamien maatuu mihin kaatuu-ajattelu. Huomaa, ettei perhettä tai pysyviä ihmissuhteita juuri ole.

Ei se ole mitään uhoamista vaan olen sitä mieltä ja tunnen sekä koen niin. Jos kirjoittaisin toisin tuosta asiasta niin puhuisin paskaa eli valehtelisin. Kuolema on täysin tavallinen asia ja kun joku kuolee niin sepä siitä. Kyllä tänne tulijoita ja olijoita riittää tungokseksi asti ja jalanjälki on kulutettu jo syyskuussa.

Läheinen kaverinikin tuossa viime elokuussa ampui päänsä atomeiksi. En ole itkenyt asian vuoksi kertaakaan, en oikeastaan edes mieltäni juuri pahoittanut kuin sinä päivänä kun kuulin, niin lievästi vitutti tovin. Enkä mennyt hautajaisiin. Ja tämä on tietenkin joidenkin päässä tunnevammaisen psykopaattisen ja läheisiä ihmissuhteita ilman olevan nettiuhoajan höpinää mutta kyllä tämä on minun mielestäni vain realismia ja sen hyväksymistä, että kaikki me olemme jo pian kuolleet joten vittujakos tässä itkemään yhtään mistään.

Jos vaikka isäni kuolisi, niin sepä oli vain minun isäni. Maailmassa kyllä isiä riittää, ei se juuri minun isäni ole jotenkin sen erikoisempi, vaikka hyvät välit onkin, suorastaan erinomaiset, niin silti.

Saatte te muut kokea ihan miten vain mutta minusta se on vain paskantärkeyttä ja orjallista radionovailua pitää hautajaisia. En tule kuseksimaan tai tanssimaan haudoillenne mutta se on aivan sama minulle mitä jätöksilleni tehdään.

Keskityn elämään - en kuolemaan ja suorittamaan riittejä.

 

[sampio]

Minä taas näen asian sillä tavalla että jos vainajaa oikeasti halutaan kunnioittaa niin se tilaisuus pitää järjestää sillä tavalla joka on vainajan näköinen ja tyylinen. Tai jos vainaja sydämensä pohjasta vihasi tuollaisia tilaisuuksia niin sellaisia ei silloin pidetä.

Tästä olen samaa mieltä, jos siis vainajan ajatusmaailma oli selkeästi tiedossa.

Saatte te muut kokea ihan miten vain mutta minusta se on vain paskantärkeyttä ja orjallista radionovailua pitää hautajaisia. En tule kuseksimaan tai tanssimaan haudoillenne mutta se on aivan sama minulle mitä jätöksilleni tehdään.

Keskityn elämään - en kuolemaan ja suorittamaan riittejä.

Niin kai tässä keskittyy suurin osa. Nuo jälkimmäisetkin vain tulevat joskus jokaiselle ajankohtaiseksi. Ja munkin jätöksilleni saisi periaatteessa tehdä mitä vain, enhän sitä itse ole ihmettelemässä enää siinä vaiheessa. Läheisilleni asia ei varmasti ole aivan sama, ja läheisillehän hautajaisia yleensä vietetään, kuten tässäkin keskustelussa on tullut jo muutamaan kertaan esille. Jos sulta puuttuu jokin tunnepalikka pääkopasta, joka estää tämän asian ymmärtämisen, niin käy kysymästä vaikka lähimmästä motonetistä, josko löytyisi soveltuvia osia.
---

Vuosi sitten oli pappani hautajaiset. Hän oli luterilaisen kirkon jäsen, vaikkakin ison osan elämästään varsin uskonnon vastainen ja osittain ateistinenkin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän kuitenkin lähentyi uskovia vanhempiani, ihan siis silloinkin, kun fyysiset ja henkiset voimat olivat vielä hyvät. Hautajaisissa tuli sitten esille hiukan kristillistäkin sanomaa äitini puolesta, vaikka suurin osa äidin sukua on edelleen varsin vapaa-ajattelevaista jengiä. Muille tässä ei ollut mitään ongelmaa, mutta enoni lähti vetämään kesken oman isänsä hautajaisten, koska hautajaiset eivät kuulemma vastanneet papan maailmankatsomusta. Ja tämän sanoi tyyppi, joka oli yhteydessä isäänsä hyvä jos vuosittain, kun esim. äitini hoisi pappaa viimeisen vuoden liki päivittäin. Enoni käytös loukkasi ainakin minua, vaikka pappani ei ollut asiaa enää kokemassa. Muisto elää ja sitä voi silti kunnioittaa tuollaisena hetkenä, eikä olla niin vitun periaatteelinen, että millään ei ole mitään väliä, kunhan itse saa sanomansa lävitse.

 

[J.Petke]

Tuo surussa piehtarointi on juuri se mistä itse en pidä. Alttarilla arkku ja siinä otetaan vielä kameralla perkele kuvia jotta voidaan myöhemminkin surra vähän lisää. Itse kun joskus kuolen niin haluan ensinnäkin polttohautauksen sillä tuo arkun laskeminen maahan on vaan niin masentava traditio. Jos saisin itse päättää niin mitään muistojuhlaa ei pidettäisi vaan jokainen saa sitten halutessaan kotona muistella mitä muistelee. Turhaa rahanmenoa ruveta kestitsemään ihmisiä joista noin 70% on itselleni aivan yhdentekeviä.

 

[Palstalegenda]

Vaan entäpä jos se läheisillekin olisi ihan se ja sama, että minne ne lihat lopuksi viskotaan. Minulle ainakin olisi aivan sama vaikka kuka tahansa läheisini vietäisiin lopulta sinne kaatopaikalle vaikkapa lokkien ja rottien syötäväksi. Hautajaiset surussa rypesimineen ovat mielestäni suorastaan perverssi tapa, jota en halua kannattaa.

Jos sulta puuttuu jokin tunnepalikka pääkopasta, joka estää tämän asian ymmärtämisen, niin käy kysymästä vaikka lähimmästä motonetistä, josko löytyisi soveltuvia osia.

Lienet tästäkin ketjusta lukenut, että joissain kulttuureissa hautajaiset ovat jopa iloluonteinen tapahtuma. Heiltä noilta vaikkapa Afrikan heimoilta sitten sampion mielestä puuttuu tunnepalikka päästä. Ei muuta kuin Motonet Afrikkaan, niin saadaan niistä sampion kaltaisia ja maailma on semmoinen kuin sampio.

Huvittavia te niin sanotut suvaitsevaiset. Te kyllä suvaitsette, mutta vain oman mielipiteenne.

 

[sampio]

Vaan entäpä jos se läheisillekin olisi ihan se ja sama, että minne ne lihat lopuksi viskotaan. Minulle ainakin olisi aivan sama vaikka kuka tahansa läheisini vietäisiin lopulta sinne kaatopaikalle vaikkapa lokkien ja rottien syötäväksi. Hautajaiset surussa rypesimineen ovat mielestäni suorastaan perverssi tapa, jota en halua kannattaa.

Jaa, no toivottavasti meillä ei ole yhteisiä läheisiä.

Eikä siinä surussa tarvitse rypeä.

Lienet tästäkin ketjusta lukenut, että joissain kulttuureissa hautajaiset ovat jopa iloluonteinen tapahtuma. Heiltä noilta vaikkapa Afrikan heimoilta sitten sampion mielestä puuttuu tunnepalikka päästä. Ei muuta kuin Motonet Afrikkaan, niin saadaan niistä sampion kaltaisia ja maailma on semmoinen kuin sampio.

Ei maailman tarvitse olla sampio, vaikka kuulostaa kyllä houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ensimmäinen sääntö varsinkin Suomessa olisi, että vaaleapaahtoisesta kahvista tulisi laitonta.

Mutta joo, tuskin olet tuomassa kaikkea afrikkalaista kulttuuria tänne sellaisenaan muutenkaan. Toimii ehkä jossain vinkuintiassa, mutta ei välttämättä täällä.

Ainahan voit toki muuttaa kuolemaan jonnekin muualle, ettei varmasti kukaan sure.

Huvittavia te niin sanotut suvaitsevaiset. Te kyllä suvaitsette, mutta vain oman mielipiteenne.

Täh?

 

[Palstalegenda]

Käyttäjänimetön vs. sampio, erä 15

Kyllähän se suomalainen tapa soittaa hautajaisissa mahdollisimman synkkää ja raskassoutuista urkumusiikkia ja papin tapa höpistä naama vakavana ja pukukoodina tumma asu sekä kaikenmoiset tekstinpätkien lukemiset ovat juuri niitä signaaleja, että rypekää perkeleet nyt ja surkaa, ja jos ette sure, niin täältä tulee semmoinen setti, että pian surettaa, vaikkette olisi koko vainajaa koskaan tunteneetkaan!

Maailman tulee sampioiden mielestä olla sampio, sillä jos joku on sampioiden kanssa toista mieltä, niin sampioiden mielestä tuo toinen on tunnevammainen. Se on sitä teidän todellista kristillistä tai vihervasureiden "suvaitsevaisuuttanne". Kaikkien pitäisi surra jos läheinen kuolee eikä pysähdytä miettimään, että miksi. Olet vain kulttuurimme kautta aivopesty pavlovin koira. Jos olisit kasvanut toisenlaisessa kulttuurissa, et surisi välttämättä ollenkaan kun joku kuolisi. Se että on joskus ajatellut ihan itsekin, ei aiheuta tarvetta Motonetiin.

Vaan sinulla on persereikä ja minulla myös. Sama pätee mielipiteisiin.

 

[BattleHymn]

Jaa, no toivottavasti meillä ei ole yhteisiä läheisiä.

Eikä siinä surussa tarvitse rypeä.

Mikä on surussa rypemistä? Itse olen saatellut multiin 2 veljistäni. Ite ehkä kestäny keskimäärästä paremmin (kovemmin) nämä. Mutta vanhemmilleni toi on ollu X1000 kovempi paikka, ovat tainneet jopa "rypeä" surussa. Eihän sitä kai ois sit tarvinnu, mut sallitaan se heille. Itekin tiristän kyyneleen sillon tällön kun sille päälle satun. Nääs.

 

[ms.qvist]

Maailman tulee sampioiden mielestä olla sampio, sillä jos joku on sampioiden kanssa toista mieltä, niin sampioiden mielestä tuo toinen on tunnevammainen. Se on sitä teidän todellista kristillistä tai vihervasureiden "suvaitsevaisuuttanne".

No mutta eihän suinkaan kaikessa vedetä mukaan vihervasureiden "suvaitsevaisuutta", tosin otantani on pieni, mutta juuri kuolemaa koskettavissa asioissa nämä vihervasurit ovat sitä oikealla tavalla suvaitsevaa porukkaa, antaen jokaiselle mahdollisuuden ja oikeuden surra parhaaksi katsomallaan tavalla. Muuten en sitten heidän suvaitsevaisuuteensa ota kantaa, osan allekirjoitan ja osaa en.

Noin yleisesti samoilla linjoilla käyttäjä Käyttäjänimettömän kanssa.

vlad.

 

[Ted Raikas]

Se on sitä teidän todellista kristillistä tai vihervasureiden "suvaitsevaisuuttanne".

Hmm, taidan itse olla enemmän tai vähemmän "vihervasuri", mutta minun puolestani jokainen käsitelkööt surunsa miten tahtoo. Se on niin subjektiivinen asia pohjamutiaan myöten, että siihen on aivan turha yrittää sovittaa omaa tunnepohjaansa, sillä aika lailla metsään mennään usein siinä touhussa.

Suvaitsevaisuus loppuu toki siinä kohtaa jos joku tulee arvostelemaan tai kyseenalaistamaan sen, mitä minä koen ja tunnen. Onneksi kai harva sitä tekee, mutta se on mahdollista.

Noin muuten jokainen käsitelkööt läheisen kuoleman miten sen parhaimmaksi kokee. En usko, että on olemassa oikeaa ja väärää tapaa. Yhteisö totta kai voi painostaa tiettyyn käytösmalliin, koska sitä pidetään hyvien tapojen mukaisena ja vainajaa kunnioittavana. Sen voi toki sitten aina kyseenalaistaa miten aitoa se lopulta on ja kuinka paljon lopulta sitten silkkaa itsekeskeisyyttä. Toisaalta kenelle sekään lopulta kuuluu ja mitä sellaisen arvostelulla saavuttaa, jos ne tavat ei omaan elämään konkreettisesti vaikuta?

Nämä tälläiset tunneasiat on ehkä kaikkein huonoin kohde pätemiselle, koska tosiaan mitään yksiselitteistä totuutta ei olekaan.

 

[Palstalegenda]

Nämä tälläiset tunneasiat on ehkä kaikkein huonoin kohde pätemiselle, koska tosiaan mitään yksiselitteistä totuutta ei olekaan.

Yksi sanoo käytännössä, että on tunnevammainen jos ei sure kuolemia ja toinen pitää pätemisenä jos sanoo, että ei sure, eikä kaikissa kulttuureissa surra juuri ollenkaan jos joku kuolee. Sitten samaiset antavat ymmärtää, että ovat empaattisia ja suvaitsevaisia ihmisiä. Paradoksi on ilmeinen ja sitä tarkoitin, kun viittasin vihervasureihin ja muka suvaitseviin, jotka ovat mitä enimmässä määrin epäsuvaitsevaisia!

Tietysti pahuutta ei pidäkään suvaita mutta en pidä sitä pahuutena jos kuolemat ovat minulle kutakuinkin luokkaa evvk. Pahuuden määrittelykin on toki oma filosofian haaransa.

Se nimenomaan ei ole niinkään subjektiivinen asia miten kuolemaan suhtautuu vaan kulttuurillinen tausta vaikuttaa suhtautumisessa isoon osaan populaatiosta. Ei kaikkiin, kuten ei esimerkiksi minuun.

Se kyllä lähes vetää surulliseksi, että kun on ainakin pääosin eletty vain oman kulttuuripiirin parissa, niin kun joku ajattelee jostakin toisin, niin sellaista pidetään pätemisenä ja tunnevammaisena. Vieläpä suvaitsevaisiksi itsejänsä luulevat.

 

[Evil]

Luterilaisethan synkistelevät, koska he pelastuvat "yksin uskosta ja armosta". Eli pitää olla uskonut tiukasti koko ikänsä, että on edes mahdollisuus päästä parempaan paikkaan, ja siltikin on vielä määrittelemättömän "armon" varassa. Ei ihme jos ahistaa.

Ortodoksi pelastuu, jos on ollut ihmisiksi eikä hirveästi kiusannut muita. Parempaan paikkaan pääsy on itsestään selvyys, jos ei ole ollut täysi vittupää. Ei tartte madella synkän, uruilla juntatun marssin tahtiin vaan voi vetää vähän duuriakin - vainaan kärsimykset ovat loppuneet!


Yleisesti: eiväthän kuollutta surevat, ainakaan jos kuollut oli jo aikuinen (varsinkin vanha), sure kuollutta vaan itseään; sitä etteivät enää näe kuollutta ja että ikävä tulee. Suru on pohjimmiltaan helvetin itsekäs tunne.

 

[Ted Raikas]

Se kyllä lähes vetää surulliseksi, että kun on ainakin pääosin eletty vain oman kulttuuripiirin parissa, niin kun joku ajattelee jostakin toisin, niin sellaista pidetään pätemisenä ja tunnevammaisena. Vieläpä suvaitsevaisiksi itsejänsä luulevat.

Niin, no, en tiedä olenko minä suvaitsevainen. Pyrin ainakin olemaan. Esim. tuo miten itse esitit asiasi on minusta ihan ok, se on ainakin rehellinen toteamus, miten asiat sinulla menee. Se on täysin oma asiasi, eikä sinällään pitäisi kuulua kellekään. Siinä määrin, että sampion tavoin töksäyttäisi, että olet tunnekuollut/vammainen mitä ikinä lie. Eritoten kun sanoja ei edes tunne sinua henkilönä varsinaisesti.

En nyt kohdistanut tuota sinuun, jos sitä niin ajattelit. Älä siis hermostu, en pidä sitä pätemisenä, että sinä et sure. Lähinnä viittasin vaan vellovaan keskusteluun ja tapaan, miten oma lähtökohta yleensä otetaan esille ja moititaan toisia suhtautumistapoja. Omasta mielestäni kun ei tosiaan voida yksiselitteisesti sanoa, että sinä tai joku muu olisi enemmän oikeassa tuollaisessa asiassa.

Tajusitkohan nyt mitä meinasin?

 

[sampio]

Kyllähän se suomalainen tapa soittaa hautajaisissa mahdollisimman synkkää ja raskassoutuista urkumusiikkia ja papin tapa höpistä naama vakavana ja pukukoodina tumma asu sekä kaikenmoiset tekstinpätkien lukemiset ovat juuri niitä signaaleja...

Voipi olla näinkin, tosin jos puhuja tuntee vainajan, voi löpinöillä olla ihan oikeaa merkitystäkin. Mikäs sinä olet näitä tuomitsemaan suvaitsevaisuudessasi?

Maailman tulee sampioiden mielestä olla sampio, sillä jos joku on sampioiden kanssa toista mieltä, niin sampioiden mielestä tuo toinen on tunnevammainen. Se on sitä teidän todellista kristillistä tai vihervasureiden "suvaitsevaisuuttanne".

Hei poika, minä en ole puhunut tunnevammaisuudesta mitään. Kirjoitin, että yritä edes funtsia asiaa laajemmin kuin vain omasta vinkkelistäsi. Vinkki, Motonetia ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Jos tuon tulkitsit tunnevammaisuudeksi niin sitten voit huoletta ottaa sen etuliitteenkin pois.

Kaikkien pitäisi surra jos läheinen kuolee eikä pysähdytä miettimään, että miksi. Olet vain kulttuurimme kautta aivopesty pavlovin koira. Jos olisit kasvanut toisenlaisessa kulttuurissa, et surisi välttämättä ollenkaan kun joku kuolisi. Se että on joskus ajatellut ihan itsekin, ei aiheuta tarvetta Motonetiin.

Tässähän tämä on tiivistettynä, miksi nämä kirjoittelut risovat. Mulle on sama, miten kukakin tunteensa käsittelee tai surunsa suree. Ymmärrän sen, ettei kaikki ole tunne-elämältään samanlaisia ja haluan kunnioittaa sitä ynnä plaa plaa plaa. Sitä en sen sijaan tajua, että näissä asioissa nostataan itsensä jalustalle olemalla jotenkin älykkäämpi, kun ei sure tai käy hautajaisissa itkemässä. Tuollaiseen paskaa ei voi vastata kuin provoamalla.

Se kyllä lähes vetää surulliseksi, että kun on ainakin pääosin eletty vain oman kulttuuripiirin parissa, niin kun joku ajattelee jostakin toisin, niin sellaista pidetään pätemisenä ja tunnevammaisena. Vieläpä suvaitsevaisiksi itsejänsä luulevat.

Tunne mitä tunnet, mutta huomioi, että näköalasi voi olla luulemaasi puutteellisempi.

 

[sampio]

Mikä on surussa rypemistä? Itse olen saatellut multiin 2 veljistäni. Ite ehkä kestäny keskimäärästä paremmin (kovemmin) nämä. Mutta vanhemmilleni toi on ollu X1000 kovempi paikka, ovat tainneet jopa "rypeä" surussa. Eihän sitä kai ois sit tarvinnu, mut sallitaan se heille. Itekin tiristän kyyneleen sillon tällön kun sille päälle satun. Nääs.

Tarkoitin tuolla sitä, että jos ei sureta, ei ole tarpeen esittää mitään. Muut huomioiva käyttäytyminen riittää. Suremista tai itkemistä en ole todellakaan kieltämässä ja uskon, että vanhemmille oman jälkeläisen kuolema on varmasti kovin paikka, mitä eteen voi tulla.

 

[Palstalegenda]

Mikäs sinä olet näitä tuomitsemaan suvaitsevaisuudessasi?

Niin, minähän olen yhtä epäsuvaitsevainen kuin te ns. suvaitsevaisetkin. Teen sen vain rehellisemmin, kun en yritä olla suvaitsevaisuuden kaavussa.

Hei poika, minä en ole puhunut tunnevammaisuudesta mitään.

Jos sulta puuttuu jokin tunnepalikka pääkopasta, joka estää tämän asian ymmärtämisen, niin käy kysymästä vaikka lähimmästä motonetistä, josko löytyisi soveltuvia osia.

Niin, olen sinua pari vuotta vanhempi, että poikapa hyvinnii. Alla oleva kirjoituksesi kertookin kaiken olennaisen kirjoituksistasi ja miten vakavasti niihin kannattaa suhtautua.

Tuollaiseen paskaa ei voi vastata kuin provoamalla.

Eli kun joku on toista mieltä, niin se on paskaa ja siihen pitää vastata provoamalla.

Suru on pohjimmiltaan helvetin itsekäs tunne.

Juuri tuosta on kyse. Paradoksaalista onkin, kun suruttomuus yleensä ymmärretään aivan päinvastoin kuin mistä oikeasti on kyse; valmiudesta luopua ja tajuta oikeasti kaiken väliaikaisuus ja olla epäitsekäs.

Tajusitkohan nyt mitä meinasin?

Juu. Ei minunkaan mielestäni ole varsinaisesti sen parempaa ja huonompaa tapaa. Lähinnä ihmettelen noita sampioita, jotka pitävät tunnevammaisena jos ei sure vainajia ja käy kivenmurikoilla. Se on niin kovin suvaitsematonta, kulttuuritietämyksen puutetta sekä egoistista ja itsekästä. Pidän typeränä ja suorastaan perverssinä vallitsevaa hautajaisrituaaliamme mutta en varsinaisesti huonompana. Eniten surettavat nuo kapeakatseiset sampiot jotka tekevät keittiöpsykologisia päätelmiään vain oman maailmankatsomuksensa taikalasien voimakkuuden vuoksi.

 

[Pottakameli]

Läheinen kaverinikin tuossa viime elokuussa ampui päänsä atomeiksi. En ole itkenyt asian vuoksi kertaakaan, en oikeastaan edes mieltäni juuri pahoittanut kuin sinä päivänä kun kuulin, niin lievästi vitutti tovin. Enkä mennyt hautajaisiin.

Itselläni on oikeastaan yksi todella hyvä ystävä ja jos hän sattuisi kuolemaan, niin lähtisi elämästäni korvaamaton palanen pois. Jos tuollainen osa elämää lähtee kerta rysäyksellä pois, niin en kyllä voisi antaa itselleni anteeksi, jos en kävisi hautajaisissa. Kävisin varmaan silloin tällöin haudallakin, jos sattuisin paikkakunnalle.

Ihmisen kuollessa hän poistuu maan päältä, mutta ei ihminen nyt muistoista häviä minnekkään. Ei kyseessä ole kuitenkaan mikään tiedosto, joka poistetaan koneelta. Jos joku minulle tärkeistä ihmisistä kuolee ennen minua, niin minulle on itsestäänselvyys käydä heidän hautajaisissaan ihan vaan siksi että näkee viimeisen kerran...vaikka kuollut nyt aina näyttääkin erilaiselta.

En oleta että minulle tehtäisiin samoin, mutta tässä olikin kyse minusta ja siitä minkä itse koen mieluisimmaksi tavaksi hoitaa tämän tyyppiset asiat. Jokainen tehköön tyylillään, mutta silti tuntuu hurjalta ettei sinua juuri hetkauta "läheisen kaverin" kuolema. Tuo on lähinnä se seikka mitä ihmettelin...ei kenenkään tarvitse hautajaisissa käydä jos ei halua.

 

[sampio]

Niin, minähän olen yhtä epäsuvaitsevainen kuin te ns. suvaitsevaisetkin. Teen sen vain rehellisemmin, kun en yritä olla suvaitsevaisuuden kaavussa.

Minä en nyt tiedä, mistä sinä tämän teeman tempaisit mukaan, mutta aivan sama.

Niin, olen sinua pari vuotta vanhempi, että poikapa hyvinnii. Alla oleva kirjoituksesi kertookin kaiken olennaisen kirjoituksistasi ja miten vakavasti niihin kannattaa suhtautua.

Pojutella voi, vaikka olisit viisikymppinen. Jos nyt satuin kolhaisemaan pahasti, niin sorry sitten.

Tyylini on ilmaista asiat usein kovemmilla ilmaisuilla kuin tarkoitan. Ehkä pitäisi rajoittaa sitä näin kirjallisissa tuotoksissa, kun ilmeet ja eleet eivät ole mukana. No, turha kai tässä on selitellä sen enempää. Jos olet rajoittunut niin sitten olet.

Eli kun joku on toista mieltä, niin se on paskaa ja siihen pitää vastata provoamalla.

Ei se, että on toista mieltä, vaan se, että nostaa itsensä jalustalle.
Vrt. seuraavaan:

Juuri tuosta on kyse. Paradoksaalista onkin, kun suruttomuus yleensä ymmärretään aivan päinvastoin kuin mistä oikeasti on kyse; valmiudesta luopua ja tajuta oikeasti kaiken väliaikaisuus ja olla epäitsekäs.

Juu. Ei minunkaan mielestäni ole varsinaisesti sen parempaa ja huonompaa tapaa. Lähinnä ihmettelen noita sampioita, jotka pitävät tunnevammaisena jos ei sure vainajia ja käy kivenmurikoilla. Se on niin kovin suvaitsematonta, kulttuuritietämyksen puutetta sekä egoistista ja itsekästä. Pidän typeränä ja suorastaan perverssinä vallitsevaa hautajaisrituaaliamme mutta en varsinaisesti huonompana. Eniten surettavat nuo kapeakatseiset sampiot jotka tekevät keittiöpsykologisia päätelmiään vain oman maailmankatsomuksensa taikalasien voimakkuuden vuoksi.

Sulla on kieltämättä sana hallussa, mutta onko tuossa jotain sisältöä, ellei pippelin venyttelyä lasketa? Kai se sun friidu saa kusetettua sinut ilman venyttämistäkin?

Kulttuuritietämyksen suhteen voisit pitää vaikka luennon siitä, missä suhteissa maailmalla on sureminen/riemujuhla kuoleman käsittelyssä tai vaikka ihan vain hautaaminen/korppikotkille syöttäminen.

Ja lopuksi; en pidä tunnevammaisena sitä, ettei joku nyyhkytä hautajaisissa tai käy juhlapyhina hautausmaalla. Pidän kyllä moukkamaisena, jos ei osaa kunnioittaa läheisien surua, kuten enoni ei osannut, mutta sitähän sinä et kai harrasta. Lisäksi etoo se, että valtakulttuuri olisi jotenkin toisarvoisten ihmisten puuhastelua. Ei minuakaan kiehdo iltapäivälehdet, radionovailut - hieno termi muuten, varastan sen käyttööni - tai vaaleapaahtoisen kahvin juonti, mutta ei tuollaiset elementit silti tee kenestäkään sen vähempiarvoista tai halveksittavampaa, mikä taas aika usein välittyy kaikenmaailman älykköjen teksteistä tälläkin palstalla.

Minä muuten olen täydellisen puhdaslinjainen keittiöpsykologi ja -filosofi. Millä tasolla sinä olet?

 

[Palstalegenda]

Millä tasolla sinä olet?

Minä juon nyt kevytmaitoa suoraan purkista. Pian on mennyt kaksi litraa Kymppiuutisten jälkeen. Palautumistaso on siis kovassa nousussa, eikä sureta enää ollenkaan, joten heippa!

 

[Vanha Len]

Suru, ilo, viha...kaikki tunnetiloja ja niitä me sitten koemme yksilöllisesti eri asioista. Se, että pitää hautajaisia turhina rituaaleina...tai tärkeinä, on mielestäni jokaisen oma asia. Itse kunnioitan vainajan muistoa ja tunnen surua kun läheinen ihminen poistuu keskuudesta. Itsekästä tai ei. Kivillä en hautuumaalla useinkaan enää käy. Elämän pitää jatkua ja kukaan vainajistakaan ei haluaisi, että kaikki pysähtyy. Muistot säilyvät ikuisesti...kunnes itse kupsahdat.

 

[ditrim]

Hautajaiset ovat helvetistä. Varsinkin sellaiset "nukkuvien kristittyjen" jeesustelujuhlat. Itseäni vituttaa ihan älyttömästi, että sinne kirkkoon on pakko mennä kunnioittamaan vainajaa, vaikka ei kirkkoon tai uskontokuntaan kuulukaan. Sitten kannetaan arkkua ja lasketaan se tärisevien pappojen kanssa kohti helvetin kallista kuoppaa. Sitten pidetään muistotilaisuus, jossa sen vitun papin on aina tultava mun viereen istumaan ja jutustelemaan kristillisessä hengessä ihmisestä jota se pappi ei ole koskaan tuntenut.

Mikä siinä on, että sinne kirkkoon on pakko mennä? Minusta ei todellakaan ole vainajaa kohtaan epäkunnioittavaa skipata sitä yhtä tyhjän kanssa olevaa seremoniaa, jonka tarkoituksesta vähintäänkin puolet on kristillistä propagandaa. Mä taidan kuoleman hetkellä liittyä johonkin vitun äärimuslimilahkoon. Katotaan sitten tuleeko se Vanajan seurakunnan pappi sinne haikailemaan mun perään, saatikaan sitten polvistelemaan ja lausumaan Alluha akbaria.

 

[cosmic_rodeo]

Serkkutyttö sai maanantaina kuulla, että elinaikaa on jäljellä viidestä seitsemään vuoteen.

Kyseessä ei ole kovinkaan iäkäs henkilö. Minua muutaman vuoden nuorempi, olisiko semmoiset kaksikymmentäviisi. Serkulla on puolitoistavuotias poika, jonka isän kanssa hän virallistaa suhteensa heinäkuussa.

Loppu tulee ajoittumaan juuri pojan koulunaloituksen vaiheille. Se tulee olemaan vaikea, onhan kyse keuhkoista (äidin puhelimessa ilmoittama tarkempi diagnoosi meni hieman järkytykseltä ohi).

Tässä on nyt muutamassa vuodessa mennyt aikamoinen osuus lähisuvusta. Lähinnä kuitenkin sieltä iäkkäämmästä päästä. Nyt sitten pian nuorempaakin polvea. Sukumme riemuvuodet 2007-201?.

 

[anatsu]

Serkkutyttö sai maanantaina kuulla, että elinaikaa on jäljellä viidestä seitsemään vuoteen.

Kyseessä ei ole kovinkaan iäkäs henkilö. Minua muutaman vuoden nuorempi, olisiko semmoiset kaksikymmentäviisi. Serkulla on puolitoistavuotias poika, jonka isän kanssa hän virallistaa suhteensa heinäkuussa.

Loppu tulee ajoittumaan juuri pojan koulunaloituksen vaiheille. Se tulee olemaan vaikea, onhan kyse keuhkoista (äidin puhelimessa ilmoittama tarkempi diagnoosi meni hieman järkytykseltä ohi).

Tässä on nyt muutamassa vuodessa mennyt aikamoinen osuus lähisuvusta. Lähinnä kuitenkin sieltä iäkkäämmästä päästä. Nyt sitten pian nuorempaakin polvea. Sukumme riemuvuodet 2007-201?.

Ohoh, voimia serkullesi ja koko suvullesi. Vaikka tämä nyt on kliseeksi muodostunut, mutta näiden tarinoiden lukemisen jälkeen sitä huomaa kuinka hyvin asiat on omassa elämässä ja kuinka tämä elämä ei olekkaan sen hassumpaa. Veti kyllä hiljaiseksi. Voimia. Tehkäähän serkkusi jäljellä olevista elinvuosista niiden arvoiset. Toteuttakaa hänen unelmiaan ja haaveita.

Kaikkien mielestäni pitäisi muistaa tuo, että ihmisellä ei ole kuin yksi elämä ja se pitää käyttää sen arvoisesti. Ei niitä unelmiaan pysty toteuttamaan enää silloin kun on mullat päällä. Itse huomasin tämän viime joulukuussa maatessani kohtuu kovassa keuhkokuumeessa, astmaisena ihmisenä, sairaalassa. Silloin mm. vaihtui tuleva ammattikin(tai pyrkimys ammattiin) "tavallisesta" kaupallisesta alasta siihen "unelma-ammattiin" eli urheilutoimittajaksi.

Vielä kerran täytyy myöntää, että tuollaiset uutiset pysäyttää aina, oli sitten kyse kuinka tutusta henkilöstä tahansa.

 

[cosmic_rodeo]

Ohoh, voimia serkullesi ja koko suvullesi. Vaikka tämä nyt on kliseeksi muodostunut, mutta näiden tarinoiden lukemisen jälkeen sitä huomaa kuinka hyvin asiat on omassa elämässä ja kuinka tämä elämä ei olekkaan sen hassumpaa.

Tehkäähän serkkusi jäljellä olevista elinvuosista niiden arvoiset. Toteuttakaa hänen unelmiaan ja haaveita.

Kiitos.

Sama kliseeksi muodostunut asia tässä itseäkin pohdituttaa. Omat asiat ovat lopulta täysin kunnossa, mutta silti tulee tuhlattua laadukasta elinaikaa aivan mitättömien asioiden äärellä kiukuttelemiseen. Hävettää jopa.

Mutsin kanssa olikin jo puhetta serkun mieltymysten mukaisen toiminnan järjestämisestä. Hevosista ja ratsastamisesta tuo kuulemma tykkää, joten eiköhän järjestetä serkulle ratsastusmahdollisuuksia jollakin asiallisella tallilla. Idea jonkinlaisesta lomamatkastakin syntyi.

Nykyään liian harvoin tapaamani lapsuudenkaveri kyseli juuri sumpille. Suostuin tapaamiseen, mutta korotan tuopilla. Minä tarjoan. Se olkoon nyt ele... Jostain.