Veti surulliseksi / hiljaiseksi

[tant gredulin]

- Eikö vuotoa ole mahdollista katkaista yksinkertaisesti sulkemalla venttiili? Kai noissa mekanismeissa on jossain sulut olemassa, vai onko se vaan unohtunut auki?

Eikö tuosta juuri ole siitä kysymys, että back-up plan petti? Etteivät ne sulut toimineetkaan noin syvällä.

 

[DC.PAPA]

Eikö tuosta juuri ole siitä kysymys, että back-up plan petti? Etteivät ne sulut toimineetkaan noin syvällä.

Tai sitten koko sulkuja ja putkia ei ole enää olemassakaan räjähdyksen jälkeen, vaan öljy vuotaa suoraan poraus reiästä.

 

[Petrell#32]

Slipknot piti tiedotustilaisuuden koskien basistin Paul Grayn kuolemaa, jossa bändin jäsenet esittivät päällimäisiä ajatuksiaan.

http://www.youtube.com/watch?v=b-GstjXd33A

Topicin mukaisesti veti kyllä hiljaiseksi kuunnella.

 

[Jomppa_Koo]

Huomenna hautajaiset edessä. Ei ihan lähin sukulainen, mutta kuitenkin juttuun tultiin aina. Ikää vähän yli 50. Sairauskohtaus vei. Koskaan ennen en ole hautajaisissa ollut, joten kerta se on ensimmäinenkin.

 

[pettter]

Koskaan ennen en ole hautajaisissa ollut, joten kerta se on ensimmäinenkin.

Itse taas olin muksuna vähän väliä jonkun sukulaisen hautajaisissa, mutta häistä mulla ei vieläkään oikein ole kovinkaan tarkkaa käsitystä, että mitä siellä tarkalleen ottaen tapahtuu, tai siis varsinkaan mistään sellaisista perinnejutuista. Tai no oon mä katsellut telkusta niitä hääohjelmia mutta siis kuitenkin...

Meidän suvun hautajaisissa saa nauraa. Jotkut kun ovat niin ihmeellisen tosissaan. Meidän suvussa ei kyllä muutenkaan oikein ole mitään pillittäjiä.

 

[Worrell]

Huomenna hautajaiset edessä. Ei ihan lähin sukulainen, mutta kuitenkin juttuun tultiin aina. Ikää vähän yli 50. Sairauskohtaus vei. Koskaan ennen en ole hautajaisissa ollut, joten kerta se on ensimmäinenkin.

Itse olen ollut kolme kertaa hautajaisissa. Juniorina oli pappani hautajaiset, josta en muista juuri mitään. Vain sen, kun juostiin serkun kanssa hautausmaalla ja mutsit kielsi, heh.. Tuossa viime vuoden keväällä toinen mummoni kuoli ja vajaa kaksi kuukautta sen jälkeen viimeinen elossa ollut isoisä.

Itse en oikein ole osannut suhtautua noihin kuolemiin ja on ollut tunne, että "elämä on, semmosta sattuu" mutta hautajaisissa tulee kyllä aina jotenkin outo, apea fiilis.

Kyllähän nuo hautajaiset vetää jollain tavalla hiljaiseksi, mutta ne on osa elämää. Ei sen kummempaa.

 

[Kummeli]

Meidän suvun hautajaisissa saa nauraa. Jotkut kun ovat niin ihmeellisen tosissaan. Meidän suvussa ei kyllä muutenkaan oikein ole mitään pillittäjiä.

Meillä oli onneksi viime kesän alussa sama juttu. Silloin mummoni kuoli, joka oli ollut jo pitkän aikaa huonossa kunnossa, joten kuolema oli helpotus niin hänelle itselleen, kuin myös lähipiirille. Pappaa tietysti kävi vähän sääliksi, kun he olivat olleet naimisissa muistaakseni jotain ~60 vuotta. Mutta muuten, kun perheen kesken oltiin jossain syrjemmässä, niin ei siitä oikeastaan juuri huomannut, että hautajaisissa oltiin. Muusta kuin vaatetuksesta.

Kyllä minun mielestä hautajaisissa saa nauraa, jos naurattaa. Ei nyt kuitenkaan kesken papin puheen, tai kuolleen ihan lähimpien omaisten seurassa, mutta ei koko aikaa kuitenkaan tarvitse esittää surevansa.

 

[Rattlehead]

Omankin mummon kuolema lienee edessä muutaman vuoden sisään ja olisihan se iso helpotus kaikille. Alzheimer on taannuttanut mummoni johonkin vihanneksen tasolle ja todennäköisesti elää jossain 40-luvulla mielessään. Ei se ole tunnistanut lapsiaankaan enää muutamaan vuoteen, eikä "puhe" ole muminaa selvempää. Todennäköisesti niissä hautajaisissa tulen toimimaan yhtenä arkunkantajana ja se nakki otetaan kunniatehtävänä. Jos vaan mies kestää kantamisen aiheuttaman rasituksen...

 

[peruspata]

Omankin mummon kuolema lienee edessä muutaman vuoden sisään ja olisihan se iso helpotus kaikille. Alzheimer on taannuttanut mummoni johonkin vihanneksen tasolle ja todennäköisesti elää jossain 40-luvulla mielessään. Ei se ole tunnistanut lapsiaankaan enää muutamaan vuoteen, eikä "puhe" ole muminaa selvempää. Todennäköisesti niissä hautajaisissa tulen toimimaan yhtenä arkunkantajana ja se nakki otetaan kunniatehtävänä. Jos vaan mies kestää kantamisen aiheuttaman rasituksen...

Vaarillani, joka nukkui pois jo 7 vuotta sitten, kävi niin, että jonkun aivoinfarktin ja runsaan ja pitkään jatkuneen viinanjuonnin takia meni kyky tunnistaa lähiomaisia ja muistaa asioita. Olen nyt 27 v. ja minä en muista vaaria niin, että olisi tuntenut meitä lapsenlapsia. Lapsensa (3 kpl) tunsi todella hetkittäin, ei montaa kertaa vuoden aikana.

Sanottava, joka tuli mieleeni, liittyy juuri hautajaisiin. Meillä ei ole tapana naureskella siellä, mutta näissä hautajaisissa oli kummallinen olo, kun ei ollut mitään konkreettista kosketuspintaa, ei mitään muistoa ihmisestä, jonka arkkua oli kantamassa. En väitä, että oli mikään valtava surujuhla, ainakin minun oli vaikea päästä sellaiseen tunnelmaan. Viimeinen palvelus tuli suoritettua vain veljen ja serkkujen kanssa. Syvällisyys tuli siitä, että kahta viikkoa aiemmin olin hautaamassa toista isoisääni, johon oli aivan erilainen tunneside.

Kaikkeen on syynsä, asiaa en tässä tarkemmin avaa, tuli vaan mieleen lainaamastani tekstistä. Voimia kaikille, joilla on näitä surujuhlia edessä tai lähellä menneisyydessä.

 

[-OO-]

Itse taas olin muksuna vähän väliä jonkun sukulaisen hautajaisissa, mutta häistä mulla ei vieläkään oikein ole kovinkaan tarkkaa käsitystä, että mitä siellä tarkalleen ottaen tapahtuu, tai siis varsinkaan mistään sellaisista perinnejutuista.

Vähän sama juttu. Kun kävin miettimään niin taitaa olla niin että olen ollut ainoastaan kaksissa häissä, mutta hautajaisia on pitkälti toistakymmentä. Tuossa olikin kolme vuotta sitten sellainen tilanne että siskoni alle kouluikäiset lapset olivat mukana kolmissa hautajaisissa neljän viikon sisään (ja nuo ei olleet heille edes ensimmäiset hautajaiset) kun taas samaan aikaan eräissä noista hautajaisista oli eräs henkilö joka oli 39-vuotiaana ensimmäisissä hautajaisissaan. Mutta niin se vaan menee, toiset pääsevät onneksi vähän pidemmälle elämässään ilman osallistumista hautajaisiin.

Ja mitä tulee tuohon hautajaisten tunnelmaan ja protokollaan, niin minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä luterilaista hautajaisperinnettä jossa oikein piehtaroidaan siinä surussa. Minä haluaisin että hautajaiset olisi vähän "iloisempi" tapahtuma eikä sellaista jäykkää ja vakavaa mitä ne yleensä on. Pari kertaa olen ollut sellaisissakin hautajaisissa joissa on naurettu ja muisteltu vainajaa hyvällä fiiliksellä, mutta liian usein nuo ovat tuota synkistelyä jossa joku vanha pappi paasaa synnistä ja kaikki istuvat synkkinä ja vakavina. Sitten veisataan välillä joku synkkääkin synkempi ja murheellisempi virsi ettei vaan kenelläkään pääse unohtumaan että nyt pitää surra ja olla vakava.

 

[mjr]

Ja mitä tulee tuohon hautajaisten tunnelmaan ja protokollaan, niin minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä luterilaista hautajaisperinnettä jossa oikein piehtaroidaan siinä surussa. Minä haluaisin että hautajaiset olisi vähän "iloisempi" tapahtuma eikä sellaista jäykkää ja vakavaa mitä ne yleensä on. Pari kertaa olen ollut sellaisissakin hautajaisissa joissa on naurettu ja muisteltu vainajaa hyvällä fiiliksellä, mutta liian usein nuo ovat tuota synkistelyä jossa joku vanha pappi paasaa synnistä ja kaikki istuvat synkkinä ja vakavina. Sitten veisataan välillä joku synkkääkin synkempi ja murheellisempi virsi ettei vaan kenelläkään pääse unohtumaan että nyt pitää surra ja olla vakava.

Pakotettu ilo ei kai ole sen parempi kuin pakotettu surukaan. On hautajaisia, joissa on aika haastavaa olla kovin ilomielisin tunnelmin liikkeissä. Riippuu tilanteesta ja suhteesta vainajaan. No, itselläni on aika lailla kokemusta vain isoista pohjalaistyylisistä hautajaisista, joissa yleensä mennään läpi koko skaala - körttihautajaiset päättyvät ainakin omalla kotiseudullani ilovirteen ja loppukahvitus on yleensä aika lailla iloinen tilaisuus, loogista tietysti, kristityille. Tietysti kaikenlaisen pakotetun ja pinnallisen protokollan pitäisi väistyä kuoleman kontekstissa. Minusta sekä nauru että itku ovat aika luonteva yhdistelmä näissä tilanteissa ja yksinään ehkä usein vähän epäautenttisia. Mutta on varmasti sellaisia hautajaisia, joihin ilo ja nauru eivät yksinkertaisesti vain sovi.

 

[-OO-]

Pakotettu ilo ei kai ole sen parempi kuin pakotettu surukaan. On hautajaisia, joissa on aika haastavaa olla kovin ilomielisin tunnelmin liikkeissä. Riippuu tilanteesta ja suhteesta vainajaan.

Ihan totta. En sitä tarkoittanutkaan että kaikkien hautajaisten pitäisi olla iloista naurun juhlaa tai mahdollisimman vapaamielisiä tapahtumia, koska harvemminhan se kuolema mikään kovin iloinen ja positiivinen tapahtuma on. Kritisoinkin enemmän tätä tapaa jossa sitä surua oikein "ruokitaan" hautajaisissa, liian monta kertaa olen ollut tällaisissa hautajaisissa jossa oikein synkistelemällä synkistellään ja ryvetään siinä surussa. Se on minusta ihan järjetöntä koska hautajaiset on jo itsessään epämiellyttävä tapahtuma niin ei sitä enää tarvitsisi tehdä yhtään synkemmäksi mahdollisimman synkillä musiikkivalinnoilla ja raskassoutuisilla puheilla. Paljon mukavampaa on ollut olla niissä hautajaisissa joissa on esim. soitettu vainajan mielimusiikkia ja puheet on olleet sellaista positiivista muistelua ja muistojen jakamista.

 

[Palstalegenda]

Minä en ymmärrä hautajaisia ollenkaan. Kahdeksan vuotta sitten olen sellaisissa käynyt sen ainokaisen kerran mitä olen, kun pappani keikahti. Miksi niitä edes on. No niin, nyt sitten tosifanitosikot sanovat, että siellä muistellaan sitä ihmistä ja plaa plaa plaa.

Vaan vitut.

En halua, että minulla on hautajaisia. Oletan kuolevani, koska en ole minkään valtion diktaattori, vaan silti. Mitä varten ne hautajaiset ovat. Paskantärkeää egoismia vainajalle ja nyhveröä hyvän ihmisen mandaattia surijoille. Muistelkaa kotona, jos huvittaa. Ai niin, siellä eivät muut näe, että kaipaat ja olet empaattinen. Minut voi elintoimintojen loputtua viskata vaikka Ruskon kaatopaikalle ja syöttää lokeille. Mieluummin niille kuin madoille.

 

[pettter]

Ihan tavallisia juttuja ainakin meidän suvun hautajaisissa ollaan keskenään juteltu. Tietenkään ei ihan joka kohtaan viitsi mitä tahansa sanoa, mutta siis kuitenkin. Itse en ainakaan jaksaisi mitään sellaista, että sitä vainajaa koko ajan vaan muistellaan ja siitä vaan puhutaan. Tuntuisi kyllä jotenkin ahdistavalta sellainen. Ja varsinkin se tuntuu menevän jo vähän yli, että jos sen vainajan mielimusiikkia kuunnellaan, mistä joku kertoi. Tollaiseen tapaan en itse ole törmännyt. Noh, eipä sitä muiden hautajaistapoja oikein viitsi alkaa arvostelemaan.

 

[mjr]

Minä en ymmärrä hautajaisia ollenkaan. Kahdeksan vuotta sitten olen sellaisissa käynyt sen ainokaisen kerran mitä olen, kun pappani keikahti. Miksi niitä edes on. No niin, nyt sitten tosifanitosikot sanovat, että siellä muistellaan sitä ihmistä ja plaa plaa plaa.

Totta tietysti noin empirisellä tasolla: kun kuolema tulee niin ollaan madonruokaa, vaikka kuinka vainaja olisi rakastettu puoliso, vanhempi, ystävä tai (varmasti yksi pahimmista tapauksista) lapsi. Mutta väittäisin silti, että tälläiset seremoniat ovat aika funktionaalisia: ne ikäänkuin johdattelevat läheisiä takaisin elämään. Voi olla melkoinen isku, jos joku läheltä vaikkapa suhteellisen yllättäen lähtee, lopullisesti siis - tällöin joku taloyhtiön roskikseen laittaminen ei ehkä ole aivan järkevä tapa hoitaa tilanne loppuun. Vaikka ei sillä ruumiilla järjellä ajateltuna yhtään mitään väliä olisikaan - puhtaasti järjellä ajateltunahan kysymyksessä voisi olla vaikkapa seuraavan viikon sisäfile-pihvi. Ja jos tämä ajatus tuntuu groteskilta niin se puhuu rakkaiden ihmisten seremoniallisten pois saattamisten puolesta. Kuolema on meille kuolevaisille aika järisyttävä asia, vaikka sen luonnollisuudesta kauheasti täällä hymistelemmekin.

 

[-OO-]

Ja varsinkin se tuntuu menevän jo vähän yli, että jos sen vainajan mielimusiikkia kuunnellaan, mistä joku kertoi. Tollaiseen tapaan en itse ole törmännyt. Noh, eipä sitä muiden hautajaistapoja oikein viitsi alkaa arvostelemaan.

Siis minä tarkoitin noita tuon "virallisen" hautajaisprotokollan sijasta. Eli niiden synkkääkin synkempien virsien tilalla soitetaan mieluummin sitä mielimusiikkia ja sen sijaan että pappi paasaisi pelkästään synnistä (kuten esim. ukkini hautajaisissa) tms. voitaisiin vaikkapa muistella vainajaa positiivisessa hengessä. Minä olen ylipäätäänkin puhunut koko ajan näistä virallisista seremonioista jotka luterilaisessa perinteessä on aika synkkää ja raskasta paatosta, enkä niinkään muistotilaisuuksista jotka on yleensä (onneksi) vähän vapaampaa jutustelua.

Mutta ylipäätään olen aika samoilla linjoilla Käyttäjänimettömän kanssa että koko hautajaiset on ihan paskat bileet ja minun puolestani koko perinteestä voitaisiin luopua. Minä olenkin lähisukulaisilleni sanonut että kun milloin kuukahdan niin toivon polttohautausta kaikessa hiljaisuudessa eikä minkäänlaisia muistotilaisuuksia. Mutta toki jokainen tehkööt asiat omalla tavallaan ja siten kuten parhaaksi näkee, joillekin tuo hautajaiset on myös tavallaan "terapeuttinen tapahtuma" kuten mjr tuossa kirjoittaa.

 

[sampio]

Huvittavaa uhoamista tuo muutamien maatuu mihin kaatuu-ajattelu. Huomaa, ettei perhettä tai pysyviä ihmissuhteita juuri ole. Eikä hautajaisiin tarvitse mennä esittämään mitään, vaan vaikka ihan vain kunnioituksesta omaisia kohtaan. Mulla on joskus päässyt kyynelkin vierimään asiallisen muistopuheen aikana, viimeksi mummoni hautajaisissa. Varmaan ihan tajuttoman typerä käytöstä multa, olisi pitänyt ehdottaa mummon kärräämistä kaatopaikalle.

 

[ms.qvist]

Kun aikanaan kuolen, se voi tapahtua lähitulevaisuudessakin - kaikki on mahdollista, ovat toiveeni hyvin yksinkertaiset ja samalla kiveenhakatut. Kaikki alkaa siitä, että elimeni on luovutettava niitä eniten tarvitsevalle. Mielummin jollekin munuaissiirrännäistä tarvitsevalle munuaiseni kuin krematorioon. Arkun tulee olla mahdollisimman halpa, mitä minä kalliilla arkulla teen kun se kuitenkin poltetaan tuhkaksi*. Kaikki päättyy mahdollisimman minimaalisin menoin polttohautaukseen ja tuhkat sirotellaan joko nimettömien uurnalehtoon (tjsp) tai sitten mereen helsingin edustalle. En näe omaa elämääni niin arvokkaana, että sitä tulisi juhlistaa suureellisin menoin ja vielä vähemmin toivon, että hautajaisistani tehdään nyyhkytysjuhla.

Pakko tunnustaa, että en ymmärrä suureellisten maahanpanijaisten funktiota. Olen ollut kolme kertaa hautajaisissa. Kaikki olivat hyvin yksinkertaisia tilaisuuksia, eikä paikalla ollut kohtuuttoman paljon väkeä, vain läheisimmät sukulaiset. En myöskään näe siinä mitään järkeä, että ihminen kuopataan maahan tämän kuoltua. Kaikella tapaa fiksuin tapa on polttohautaus, uurnat eivät vie paljon tilaa hautuumailla, jos sen uurnan tuhkineen haluaa haudata. Halutessaan tuhkan voi haudata nimettömä joko uurnalehtoon tai mereen Helsingin edustalle, muistaakseni muuallekin jos on maanomistajan lupa - tätä en aivan tarkkaan muista kun säädökset ovat muuttuneet tässä viimevuosina parikin kertaa.

Voi tuntua karulta ja tunteettomalta mutta en ole itkenyt hautajaisissa. Minusta vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen tapahtuma, joten miksi sitä tulisi itkeä, vaikka olisi kuinka tärkeä ihminen tahansa? Omalla kohdalla toivoisin, että ne harvat hautajaisiini osallistuvat, jos heitä edes on olemassa, muistaisivat kaikkea hyvällä ja viettäisivät miellyttävän hetken jutellen ja nauraen yhteisille hyville muistoille. Kuollutta voi kunnioittaa mutta miksi itkien ja surien?

vlad

*: Tällä hetkellä ruumista ei saa tuhkata ilman arkkua.

 

[Vanha Len]

Kuollutta voi kunnioittaa mutta miksi itkien ja surien?

Toisinaan ihmiset tunteidensa vallassa tekevät näin. Ei siis surren vainajaa vaan itseään koska eivät enää näe tuota henkilöä elossa. Ikävä itkettää ja usein jopa niiin, että kohdekin on vielä elossa. Ei tuossa mitää pahaa tai ihmetltävää ole. Normaali reaktio, jonka huomaa vasta silloin kun todella tärkeä ihminen poistuu omasta arjesta.

 

[-OO-]

Huvittavaa uhoamista tuo muutamien maatuu mihin kaatuu-ajattelu. Huomaa, ettei perhettä tai pysyviä ihmissuhteita juuri ole.

Yhtä lailla huvittavaa on myös tuollainen yleistys että jos ei halua mitään hautajaisia niin on epäsosiaalinen ja perheetön uhoaja. Hei, kaikki eivät vaan pidä hautajaisista yms. tilaisuuksista eivätkä siksi halua sellaisia itselleenkään järjestettävän. Ei sillä loppujen lopuksi ole mitään tekemistä sen kanssa minkälaiset ihmissuhteet tai perhesuhteet on.

Eikä hautajaisiin tarvitse mennä esittämään mitään, vaan vaikka ihan vain kunnioituksesta omaisia kohtaan.

Ei niin, ja vaikka minä en itse pidäkään tavasta viettää hautajaisia niin ei se tarkoita sitä ettenkö kunnioittaisi vainajaa ja tilaisuutta käyttäytymällä siten kuin minun toivotaan käyttäytyvän. Mutta kai sitä silti voi kritisoida tätä tapaa jolla hautajaisia vietetään?

Mulla on joskus päässyt kyynelkin vierimään asiallisen muistopuheen aikana, viimeksi mummoni hautajaisissa. Varmaan ihan tajuttoman typerä käytöstä multa, olisi pitänyt ehdottaa mummon kärräämistä kaatopaikalle.

Onko tässä kukaan kieltänyt ketään suremasta? En ainakaan minä. Se mitä tässä olen kritisoinut on se, että kun hautajaispäivä on jo itsessään todella raskas ja epämiellyttävä päivä niin pitääkö siitä tehdä vieläkin raskaampi ja epämiellyttävämpi tarpeettoman raskassoutuisella ja synkällä seremonialla?

Ja kun sanoin että en halua itselleni minkäänlaista muistotilaisuutta ja minun puolestani hautajaisista voitaisiin luopua, niin se on vain minun mielipiteeni. En minä sitä tarkoittanut että kaikkien pitäisi toimia näin. Jokainen tehkööt asiat omalla tavallaan ja minä tulen jatkossakin kunnioittamaan vainajaa ja tilaisuutta vaikka itse haluaisinkin toimittavan eri tavalla.

 

[sampio]

Yhtä lailla huvittavaa on myös tuollainen yleistys että jos ei halua mitään hautajaisia niin on epäsosiaalinen ja perheetön uhoaja. Hei, kaikki eivät vaan pidä hautajaisista yms. tilaisuuksista eivätkä siksi halua sellaisia itselleenkään järjestettävän. Ei sillä loppujen lopuksi ole mitään tekemistä sen kanssa minkälaiset ihmissuhteet tai perhesuhteet on.

Ei varmasti olekaan, turha yleistys. Sen verran kuitenkin, että eihän niitä hautajaisia itseään varten järjestetä, vaan omaisia. Onhan se mullekin aivan sama, miten mun kroppaani kuoleman jälkeen käsitellään, mutta en usko, että omaisilleni on. Toivottavasti näin, koska sitten kai olen elänyt edes jollain tapaa oikein.

Ei niin, ja vaikka minä en itse pidäkään tavasta viettää hautajaisia niin ei se tarkoita sitä ettenkö kunnioittaisi vainajaa ja tilaisuutta käyttäytymällä siten kuin minun toivotaan käyttäytyvän. Mutta kai sitä silti voi kritisoida tätä tapaa jolla hautajaisia vietetään?...

Se mitä tässä olen kritisoinut on se, että kun hautajaispäivä on jo itsessään todella raskas ja epämiellyttävä päivä niin pitääkö siitä tehdä vieläkin raskaampi ja epämiellyttävämpi tarpeettoman raskassoutuisella ja synkällä seremonialla?

Voi olla, että mun hautajaiskertani ovat hiukan vääristäneet suhtautumistani asiaan. Suurin osa sukuani on vapaakristittyjä, joten sitä taustaa vasten hautajaisia on leimannut kaikilla kerroilla toivo ja jälleennäkeminen kaiken surun ja ikävän keskellä. Tästä nyt ei tarvitse alkaa vääntää mitään väittelyä, mutta näin meillä.

Tosin vähän vaikea kai hautajaisista on vääntää mitään varsinaisia riemujuhliakaan, jos nyt yhtään omaisia ajatellaan.

 

[-OO-]

Ei varmasti olekaan, turha yleistys. Sen verran kuitenkin, että eihän niitä hautajaisia itseään varten järjestetä, vaan omaisia. Onhan se mullekin aivan sama, miten mun kroppaani kuoleman jälkeen käsitellään, mutta en usko, että omaisilleni on. Toivottavasti näin, koska sitten kai olen elänyt edes jollain tapaa oikein.

Minä taas näen asian sillä tavalla että jos vainajaa oikeasti halutaan kunnioittaa niin se tilaisuus pitää järjestää sillä tavalla joka on vainajan näköinen ja tyylinen. Tai jos vainaja sydämensä pohjasta vihasi tuollaisia tilaisuuksia niin sellaisia ei silloin pidetä.

Voi olla, että mun hautajaiskertani ovat hiukan vääristäneet suhtautumistani asiaan. Suurin osa sukuani on vapaakristittyjä, joten sitä taustaa vasten hautajaisia on leimannut kaikilla kerroilla toivo ja jälleennäkeminen kaiken surun ja ikävän keskellä. Tästä nyt ei tarvitse alkaa vääntää mitään väittelyä, mutta näin meillä.

Kyllähän tuo tietysti riippuu paljon myös paikkakunnasta, papista yms. Esim. täällä meilläpäin oli pitkään virassa sellainen oikein "vanhan liiton" pappi jonka tavaramerkkinä oli hautajaispuheet joissa ei vainajaa mainittu sanallakaan vaan pääasiassa oli synti. Tämän papin ollessa "seremoniamestarina" oli turha odotella mitään toivoa tai positiivisuutta vaan tilaisuudet oli raskainta paatosta mitä voi vaan olla. Nämä nuoremmat papit ovat onneksi sitten vähän vapaamielisempiä sen suhteen että myös omaisten toivomuksia kuunnellaan paremmin ja välttämättä hautajaisten ei tarvitse mennä sen kaikkein synkimmän ja raskaimman kaavan mukaan.

 

[mjr]

Kun aikanaan kuolen, se voi tapahtua lähitulevaisuudessakin - kaikki on mahdollista, ovat toiveeni hyvin yksinkertaiset ja samalla kiveenhakatut. Kaikki alkaa siitä, että elimeni on luovutettava niitä eniten tarvitsevalle. Mielummin jollekin munuaissiirrännäistä tarvitsevalle munuaiseni kuin krematorioon. Arkun tulee olla mahdollisimman halpa, mitä minä kalliilla arkulla teen kun se kuitenkin poltetaan tuhkaksi*. Kaikki päättyy mahdollisimman minimaalisin menoin polttohautaukseen ja tuhkat sirotellaan joko nimettömien uurnalehtoon (tjsp) tai sitten mereen helsingin edustalle. En näe omaa elämääni niin arvokkaana, että sitä tulisi juhlistaa suureellisin menoin ja vielä vähemmin toivon, että hautajaisistani tehdään nyyhkytysjuhla.

Sinut tuntien ylenmääräiset krumeluurit ja sentimentaalisuus olisivatkin aika tyylirikkoja - ehkäpä hautajaisvieraille sallittaisiin jossain nurkan takana vaivihkainen yksityisajatus siitä, että maailma olisi menosi myötä jonkin verran köyhempi paikka... Itse tilaisuudessa sitten kaikki olisivat neutraalin rationaalisia ja arvioisivat vaikkapa ruumistuhkan kelpoisuutta lannoitteeksi ja hahmottelisivat muita ruumiskierrätys-systeemejä!

 

[ms.qvist]

Toisinaan ihmiset tunteidensa vallassa tekevät näin. Ei siis surren vainajaa vaan itseään koska eivät enää näe tuota henkilöä elossa. Ikävä itkettää ja usein jopa niiin, että kohdekin on vielä elossa. Ei tuossa mitää pahaa tai ihmetltävää ole. Normaali reaktio, jonka huomaa vasta silloin kun todella tärkeä ihminen poistuu omasta arjesta.

Taidan olla sitten varsin tunteeton ihminen koska en osaa asettaa itseäni siihen asemaan, että itkisin hautajaisissa tai itkisin muutoinkaan ikävöidessäni jotain elossa olevaa ihmistä. Se minusta on jotenkin vielä ymmärrettävää, että elossa olevaa ihmistä voi haikeudella jopa muistella ja kyyneleen vieräyttää mutta tuntuu varsin oudolta, että kuolleen kohdalla toimitaan samoin, koska se itkeminen tai ikävöinti ei muuta tilannetta miksikään. Kuolema on lopullinen erottaja ihmisten välillä. Mutta niin me ihmiset olemme erilaisia tapoinemme, minulle luontevin tapa on muistella vainajaa hyvällä ja nauttia niistä yhteisistä miellyttävistä hetkistä.

En nyt hautajaisissa tietenkään ryhdy kuseksimaan vainajan arkulle mutta tunnen itseni varsin vaivautuneeksi juuri tilanteen surumielisyyden tähden, joissain kulttuureissa suhtautuminen on toinen ja minun kannalta katsoen luontevampi. Toisaalla itketään vuorokausi ja sitten vainaja lykätään maahan, toisaalla vainaja viedään vuorille korppikotkien syötäväksi, jossain se poltetaan avoroviolla etc. Tarkoitukseni ei ole syyllistää ketään vaan ihmetellä minusta oudoksuttavaa tapaa.

vlad.

 

[pettter]

Nyt kun tarkemmin mietin, niin varmaankaan viiteen vuoteen en ole hautajaisissa ollut, mutta tossa noin 5-10 vuotta sitten oli ainakin kolmet. Ja silloin kun mä olin penska, niin niitä oli kanssa aika monet. Kirkossa/kappelissa nyt on ensin jotain perinteistä kirkon menoin, mutta varmaankin melko lyhyen kaavan mukaan, sitten se hautaaminen hautausmaalla, jonka jälkeen mennäänkin yleensä jonnekin tilaan syömään yms., ja siellä on jo melko vapaata ja normaalia jutustelua ja heitetään melko tavallista läppää.

Mulla isän puolelta mummo kuoli kymmenisen vuotta sitten noin vähän yli 70-vuotiaana, ja sitä ennen se joutui hautaamaan oman miehensä lisäksi neljä seitsemästä lapsestaan. Ja lisäksi viides niistä lapsesta, eli mun sedistä ja tädeistä, on nyt kuollut. Eli siis niistä seitsemästä sisarruksesta kaksi on enää elossa, noin vähän yli viisikymppisiä iältään, muut viisi kuolivat 20-60 vuotiaana. Tai en mä tiedä onko niitä ollut enemmänkin, mutta ei ainakaan mun elinaikanani. Aika tylyjä tilastoja. Äidin puolellakin on ollut noita hautajaisia, mutta se puoli ei ole mulle niin tärkeä.

Ilosta mä osaan itkeä, mutta en surusta. Enkä tekoitkuakaan osaa vääntää.