Aloitin ala-asteen noin 25 vuotta sitten. Olin aina pikkupoikana ja vähän isompanakin sisäänpäin kääntynyt ja epäsosiaalinen. Ensimmäinen koulupäivä jännitti niin paljon, että muistan sen tunteen vieläkin vuosikymmeniä myöhemmin. Koulu oli pieni, mutta sisäänkäyntejä oli kolme, kaksi samalla puolella pihaa. Äiti kertoi kyllä kun minut pihaan jätti, mistä ovesta kuuluu mennä sisään kun kellot soivat. Kellojen soitua menin siinä hämmennyksessä ja sekamelskassa kuitenkin väärästä ovesta sisään. Siinä sitten ihmeissäni katselin, kun sisällä rapuissa vasemmalta ja oikealta meni isoja ihmisiä ohi (5-6 -luokkalaisia). Paniikkihan siinä iski päälle ja itku oli jo kurkussa, kunnes yksi näistä isommista koululaisista lohdutteli, että hätä ei ole tämän näköinen ja kädestä pitäen vei ulos, ovesta sisään ja vielä oikeaan luokkaan asti. Ekojen päivien ajan hakeuduin aina tuon pojan seuraan välitunneilla, kunnes sain omalta luokaltani kavereita. Myöhemmin syksyllä hän oli valinnut minut "koulukummipojakseen".
Kaikkihan sitä lapsena vielä iloisia on, nauru ja laulu raikaa, mutta tämä tyyppi jäi ikuisesti mieleen positiivisuudestaan, oli ns. kaikkien kaveri, "hyvästä perheestä", fiksu ja tyttöjä riitti. Aina hymy huulilla ja kaikille riitti aikaa jutella.
Muutamia vuosia oli kulunut siitä kun koko kaverista olin viimeisen kerran kuullut, kunnes muutama päivä sitten sain tietää, että oli tappanut itsensä. Väkisinkin laittoi miettimään, että mitä kaikkea siinä kahden vuosikymmenen aikana on pitänyt tapahtua, että yhteiskunta oli ajanut tuollaiseen ratkaisuun sen "Maailman onnellisimman" pojan, jolla oli koko elämä ja tulevaisuus edessä. Vast'ikään sain kuulla, että työ- ja perhe-elämän kanssa oli ongelmia ollut.
Aikuisuus on ihmisen pahin sairaus.
/img-s3.ilcdn.fi/d42c44bfde2984d2b59f9fb93034c17963e240c20b4a47d0c662e387691ad80a.jpg)
