Vähän yli kolmekymppisen serkkulikkani aviomies vaivutettiin eilen vai edellispäivänä koomaan ja tarkoitus on ilmeisesti tänään ottaa hengityskoneesta irti. Lääkärien mukaan kuolema on erittäin todennäköinen ja vaikka ei kuolisikaan niin on kuitenkin jo aivokuollut, eli vaikka henkiin jäisikin, niin ei tule enää ikinä olemaan elämässä läsnä.
En ole serkkuni ja perheensä kanssa mitenkään läheisissä väleissä, mutta kyllä tuo tieto silti pysäytti täysin. En edes tiennyt äijän terveysongelmien vakavuudesta eikä hän ilmeisesti tiennyt itsekään, koska lääkäriinkin oli suostunut menemään vasta pitkällisen patistelun jälkeen. Ainoa ohut lohtu tässä surullisessa tilanteessa on, että serkkuni on yksi vahvimmista tietämistäni ihmisistä. Toisaalta vaikka ei olisikaan, niin vahvan ihmisen naamio on oletettavasti vedettävä päälle lasten takia. Lasten, jotka käytännössä ovat jo isättömiä, vaikka äijässä veri vielä kiertääkin.
On tällainen vaan niin helvetin lohdutonta ja surullista. Puistattaa pelkkä ajatuskin tuon perheen tulevasta joulusta ja oikeastaan jouluista sen jälkeenkin.
En voi välttyä ajattelemasta, että vaikka itsekin sairastan etenevää ja hermostoa rappeuttavaa parantumatonta sairautta, joka rajoittaa elämääni merkittävästi hyvinäkin päivinä, niin oikeastaan asiani ovat enemmän kuin hyvällä mallilla.