Tädiltä tuli soittoa, isäukko aika heikossa hapessa ja huomenna sairaalaan katsomaan. Kuulemma jo useamman kuukauden ollut sairaalassa ja pahempaan suuntaan menee, maksa-arvot katossa eikä saada laskemaan, kuukauden päivät ollut keuhkokuumeessa yms. Kuulemma maksan lisäksi sydän alkanut pettää ja pientä ihmettä vaatisi, että mies tuolta enää kotiutuu. Jotain hoitovirhettäkin siellä on kuulemma ollut, meni vähän ohi niin kuin suurin osa koko puhelusta.
Faijan kanssa ei enää aikuisiällä olla oltu missään tekemisissä, viimeksi tuon näin kahdeksan vuotta sitten 18-vuotispäiväni kynnyksellä, kun tuli koulun pihalle antamaan synttärirahaa. Lapsuuteni perhe-elämään kuului niinkin hohdokkaita asioita, kuin perheväkivaltaa ja päivittäistä ryyppäämistä. Välillä faija katosi pitkiksi ajoiksikin jättäen mutsin yksin (tai siis meikäläisen seuraan) ryyppäämään ja tuli aina jostain takaisin. Lapsen mielestä oli vaan ihanaa nähdä faijaa pitkästä aikaa, ja siksi ärsytti että miksi noiden pitää vaan riidellä ja tapella taas kun isä on kuitenkin taas kotona, eli kaikki hyvin. Jossain 14 ikävuoden hujakoilla faija teki sitten lopullisen katoamisen, jonka jälkeen mutsi ryyppäsi itsensä pyörätuoliin ja vastuu huolenpidosta jäi minulle.
Tuon jälkeen nähtiin ehkä pari kertaa faijan kanssa, välillä tuo vaikutti jopa olevan jotenkin pahoillaan kaikesta, mutta koki ilmeisesti helpommaksi jättää yhteydenpidon kokonaan ja muuttaa toiseen kaupunkiin uuden naisen kanssa. Viimeisimmän kerran puhuttiin puhelimessa kolmisen vuotta sitten, kun hänelle soittelin. Halusin että käytäisiin vaikka bissellä ja oltaisiin edes joskus jossain tekemisissä vielä. Kuulemma piti hyvänä ideana ja vaikutti aidosti ilahtuneelta, mutta ikinä ei mikään päivä sopinut ja lopulta lakkasi vastaamatta puhelimeen. Viimeisen kerran hänelle yritin soittaa saman vuoden (olisiko nyt ollut 2012) isänpäivänä, ei vastausta jonka jälkeen päätin, että pitäköön vitun kusipää tunkkinsa.
Viimeisimmät 10 vuotta olen aina huumorimielessä heitellyt kavereille, että faijaa näkee varmaan seuraavan kerran kuolinvuoteellaan. Aika hyvin näyttää osuvan. Nyt on kyllä aika helvetin sekava olo, ei oikein osaa tuntea puhdasta suruakaan mutta toisaalta kaikki katkeruus ja viha lähtivät kertaheitolla pois. Päällimmäisenä tuli mieleen haikeus, ja muistot niistä lapsuuden onnellisista hetkistä, joita kuitenkin myös oli.
Samalla jännittää tai pelottaa kohdata kyseinen ihminen. Jos tämä nyt hänen osaltaan on tässä, haluaisin todella tehdä sovinnon ja antaa kaiken anteeksi, mutta en toisaalta tiedä edes pystynkö. Annanko ihmiselle tässä tilanteessa mielenrauhan vaikka valehtelemalla, vai olenko rehellinen ja avaudun, millaista lapsuuteni suureksi osaksi hänen ansiostaan pääasiassa oli? Menneet ovat toki menneitä. Eipä tuosta taida olla mitään varmuutta edes, onko faija ylipäänsä tajuissaan kun sinne päästään. Varmaan aika sama mitä tänä iltana päässäni pyörittelen, kaikki kääntyy kuitenkin h-hetkellä ylösalaisin.
Hiljaiseksi kyllä vetää, eipä niitä isiä ole kellään kuin se yksi. Vituttaa.