Jokin aika sitten vaimostani tuli ihan virallisestikin omaishoitajani. Tämä nyt itsessään ei vedä erityisen iloiseksi eikä hymyä naamalle, suhtaudun asiaan parantumatonta ja etenevää invalidisoivaa sairautta sairastavan asenteella, eli jonkinlaisella fatalismilla; it is what it is.
Tuon omaishoitajaprosessin starttaamisen yhteydessä meillä kävi pari naista jostain kunnan vammaispalvelun sosiaalityöstä tai mistä lie tekemässä arvion, että mites meikäläinen on ja elää. Arviokäynnin seurauksena tuo omaishoitajahomma meni maaliin, which is nice ja vetää tietenkin iloiseksi, mutta lisäksi käynnin yhteydessä mulle kerrottiin vaikka ja mitä asioita, joissa kunta voi tarvittaessa avustaa, oikeastaan se on lailla siihen velvoitettukin. Tämä kokonaisuus yllätti, vaikka jollain lailla noista tietoinen olinkin. Olen sairastanut joku viitisentoista vuotta, mutta en tuota ennen ollut ikinä ollut kunnan vammaispalvelun kanssa tekemisissä enkä siis sieltä ikinä pyytänyt yhtään mitään.
Se mikä erityisesti vetää hymyn naamalle ja ilon mieleen on mulle myönnetty vaikeavammaisten kuljetuspalvelu, eli kunnan taksikortti. Onhan siinäkin matkaa kohden noin bussimatkan hintainen omavastuu, mutta taksilla ajelu on kuitenkin halpaa kuin saippua. Viime perjantaina tuota ekaa kertaa testasin, edestakainen reissu keräsi taksamittariin sellaiset 130 euroa, josta mulle maksettavaksi tuli reilut 14 euroa. Taksikorttini on vieläpä ns. saattajaoikeudellinen, eli vaimoni tai joku muu "saattaja" kulkee mukana ilmaiseksi. Enkä kaiken huipuksi edes hakenut tuota kuljetuspalvelua, se myönnettiin kunnan aloitteesta ilman yhdenkään lippulapun täyttämistä.
Ja vielä: koska kyseessä ei ole ns. kelataksi, on touhu kyllästetty ainoastaan hyvin ohuella kerroksella byrokratiaa. Taksia ei tarvitse tilata minkään keskuksen kautta, vaan voin soittaa suoraan tutulle kuskille ja sumplia kyydit hänen kanssaan, jolloin on aika lailla se ja sama miten mikäkin juttu VIRALLISESTI tulisi hoitaa. Touhu on joustavaa ja kaikki on sovittavissa. Ei siinä välttämättä ihan aina lain kirjaimen mukaan toimita, mutta väliäkö sillä, jos lain luova tulkitseminen helpottaa minun, kuskin tai jopa molempien toimintaa. Matkoja ei esim. saisi käyttää terveydenhuoltoreissuihin (lääkäri, fysioterapia jne.), ne reissut tulisi tehdä kelataksilla, jonka omavastuu on moninkertainen tähän vaikeavammaisten kuljetuspalveluun nähden. Mutta kun on tuttu kuski jonka kanssa ns. synkkaa, niin äkkiäkös terveydenhuoltoreissu muuttuu vapaa-ajan virkistäytymiseksi, jolloin kelataksioikeus ja -velvoite katoaa.
Kaltaisilleni avuttoman sairaille on yhteiskunnassamme tarjolla mieletön määrä apua joko ilmaiseksi tai pikkurahalla ja tämä tosiaan vetää iloiseksi, mutta myös äärimmäisen kiitolliseksi. Tässähän melkein herkistyy asiaa ajatellessa.