Kyllä mä mielummin sinne kadulle lähtisin jos vaihtoehtona on lähteä rintamalle kuolemaan.
Yrittäisin luultavasti lähiössä saada kerrostalon rappu kerrallaan mukaan. Tai siis ne ihmiset sieltä rapun asunnoista mukaan. Ja sitten seuraava talo ja seuraavat raput.
Sitten kun olisi tarpeeksi iso lössi mukana niin olisi jees. Jos meinaisi jäädä porukka liian pieneksi niin yrittäisin jossain välissä livahtaa mestoilta.
Helppo tietysti täältä kirjoittaa mutta uskoisin, että menisin kadulle ja värväisin niin monta mukaan kuin mahdollista.
Olemalla hiljaa tuet sotaa.
Ehkä, ehkä ei. Kokisin silti syyllisyyttä jos olisin hiljaa
Tämmöisellä ajattelulla nykyongelmia ei olisi, kun Itä-Eurooppa olisi edelleen kiltisti Neuvostoliiton ikeen alla. Vieläköhän Ceausescukin porskuttaisi?
Oikean asian puolesta voi joskus vaikka menettää työpaikan, voi se olla sen arvoista. Ja jos tulevaisuus ja kansalaisen vapaus on jo viety itseltä ja omilta lapsilta, niin paskanko väliä, vaikka henkikin siinä tiimellyksessä menisi, kun miettii vaihtoehtoja. Voisi hyvin olla, että näin viidenkympin rajapyykin ohittaneena kokisin itseni aivan joutilaaksi käydä vastustamaan tyrannia. Ainakin tekisin jotakin pientä oikein elämässäni.
Tuohon kysymykseen "mitä tekisin jos olisin venäläinen" on täysin mahdotonta vastata mitään.
Meidän jokaisen persoonallisuushan on muokkautunut viettäessämme lapsuutta & nuoruutta aivan erilaisessa ympäristössä. Jos oletkin nyt ylpeä pystypäisestä nojatuoli-vapaustaistelijan asenteestasi, niin tuohan on varmaankin tulosta juuri siitä kasvuympäristöstä eikä jokin sinun synnynnäinen ominaisuutesi.
Ei ole mitään takuuta etteikö lapsuus Venäjän indoktrinaatiossa olisi muovannut samoista aineksista uskollista puolueen miestä, jolle tärkeintä on että Venäjän mahtavuutta kunnioitetaan ympäri maailmaa eikä pikkumaiden hiiret hypi silmille. Onhan sekin yhdenlaista pystypäisyyttä.
Toisaalta Venäjällä on myös niitä, jotka indoktrinaatiosta huolimatta ovat pystyneet näkemään, että paha diktatuuri vallitsee ja tarttis tehdä jotain. Emme välttämättä tiedä olisimmeko yksiä heistä jos olisimme syntyneet venäläisiksi. Sekin riippuu kunkin yksilön elämän käänteistä tuleeko tällainen herääminen mahdolliseksi.
Yksittäisen ihmisen nousu systeemiä kohtaan päättyy kuitenkin yleensä traagisesti hänen kannaltaan, eikä diktatuurille tule siinä edes hiki (tosin tällainen yksittäinen tragedia voi olla innoittajana monille muille vapautta kaipaaville). Tarvitaan kriittinen massa. Kun tarpeeksi ihmisiä lähtee osoittamaan mieltään ja vaatimaan muutoksia, niin systeemi sortuu.
Kriittisen massan saavuttaminen vaatii sopivat olosuhteet, eli yhteiskunnalliset muutokset jotka saavat esiin rakoja ja halkeamia diktatuurin rakentamassa muurissa. Lisäksi pitää olla tarpeeksi ihmisiä jotka ovat salaisesti (jotta ovat välittäneet vankilan tai tappamisen) systeemiä vastaan, ja sitten heidän pitäisi vielä tulla tietoisiksi toisistaan ja siitä että nyt on oikea aika toimia.
Jos kriittisen massan muodostuminen ei nyt ole Venäjällä vielä lähellä, mutta voisi olla tulevaisuudessa kun sodan kauheudet saavat useammat kyseenalaistamaan nykyisen hallinnon, niin voi olla ihan hyväkin jos ihmiset eivät hoida itseään pidätetyksi ja pois pelistä vielä tällä kerralla.
Ihminen on monesti rationaalinen toimija, ja jos venäläisillä vastarintaliikkeessä on sellainen tuntuma, että mielenosoitukseen osallistumalla tässä vaiheessa vain uhraa itsensä tarpeettomasti, niin ymmärtäähän tuon jos se ei isommin houkuta.