Kaksi vuotta sotaa on käyty, mutta vieläkään ei tiedetä, missä mennään. On kaksi ääripäätä: Venäjä romahtaa pian ja Venäjä valloittaa pian Baltian ja muutakin.
Nykytilanne korostaa objektiivisten faktojen merkitystä, vaan juuri niitä kenelläkään ei ole hallussa. Faktoja on runsain mitoin, mutta eri asia on se, miten niitä tulkitaan. Tulkinta ja faktat liittyvät yhteen. Koska kaikki varteenotettavat lähteet ovat Ukrainan puolella, silloin tietenkin yksityisiä faktoja tulkitaan aina Venäjää vastaan. On tietenkin totta, että mikä tahansa pieni korsi voi katkaista kamelin selän, mutta meillä ei ole mitään käsitystä siitä, mikä tuo odotettava tekijä on, joka romauttaisi Venäjän poliittisen järjestelmän. Kuka seuraavaksi lähtee panssaritripille Kremliä kohti?
On kolme pointtia stubbisti, kolme tarkastelupistettä. Talous, sota ja yhteiskunta. Näitä voidaan tarkastella erikseen. Talous on kärsinyt kaksi vuotta pakotteista ja viimeksi kiinalainen pankki irtisanoi yhteistyön Venäjän kanssa. Tästä tietenkin seurasi jälleen uutisointia odotettavissa olevasta romahduksesta. Eittämättä Venäjän BKT on laskenut huimasti, maassa eletään kuitenkin sotataloudessa. Tämäkin pitäisi arvioissa huomioida. Eli jokainen liikenevä rupla laitetaan kylmästi armeijalle korruptiovähennysten kera.
Talous liittyy kansaan. Ei juuri tiedetä, miten tavallisten ihmisten elämäntilanne vaikuttaa yhteiskuntaan. On uutisia tyytymättömyydestä, protestimielialasta, mutta miten laajaa tämä kansan tyytymättömyys on, sekin on epäselvää. Kukaan ei sitäkään oikein tiedä, edes venäläiset Putinin vastustajat. Hekin tavallisesti ovat kuuluneet eliittiin ja muistamme toki Martti J. Karin tavan analysoida Venäjän yhteiskuntaa. Jos meillä presidenttiehdokkaat eivät tiedä kulutustuotteiden hintoja, niin Venäjällä eliitti ei tiedä kansasta yhtään mitään. Heidän ei tarvitse: vallitsee yhteiskuntasopimus, jossa eliitti ja kansa eivät kohtaa, muussa kuin propagandan tasolla. Tarvitaan lapsia Putinin syliin, tarvitaan hymyileviä naisia jne.
Sota on asia sinänsä. Vaikka Venäjän aseet ovat kuulemma kivikautisia ja Ukraina on koko ajan murskaamassa Venäjän armeijan, silti eletään asemasotavaihetta. Taistellaan aareista. Toki nyt tiedotus on ollut realistisempaa, uutisoidaan yksittäisistä Ukrainan iskusta ja Venäjän ohjusiskuista. Venäjältä eivät ohjukset todellakaan lopu: joku painaa pitkää päivää tuottaakseen niitä lisää: Iranissa, P-Koreassa, aikaisemmin Intiassa ja tietenkin Venäjällä. Länsimaissa taas on yrittäjiä, jotka kiertävät pakotteita ja vievät Venäjälle kuranttia kamaa armeijan tarpeisiin.
Ja sitten vielä Venäjän suhde muuhun maailmaan. Osa ei välitä mitään koko sodasta, itse asiassa, näin tekee ns. kolmas maailma. Länsimaissakin rintama rakoilee pahasti. Koska länsimaissa päätöksenteko on lievästi sanoen byrokraattista ja järjestelmää on rakennettu liikaa hyvän päivän varalle. Esimerkkinä se, että Unkaria ei saada ulostettua Natosta, vaikka maa toimii selkeästi Putinin pelikirjalla. Pelaa vihollisen pussiin. Siitä huolimatta, Unkaria vain kärsitään, vaikka se ei ole edes strategisesti läheskään yhtä tärkeä kuin Turkki. Turkkia joudumme kestämään em. syystä, toisaalta, Turkki pelaa vain omaan pussiinsa.
Ja sitten vielä tämä kuuluisa Nato. Olen taipuvainen sanomaan, että Nato on vain niin vahva kuin sitä johtavat poliitikot ovat. Natokin koostuu ihan niistä samoista jäsenmaista ja ihan samojen jäsenmaiden joukoista. Ei ole mitään ylimääräistä kaniinia hatussa, itsenäistä toimijaa, jossa olisi johdossa kokeneita sotahaukkoja. Naton poliittisessa johdossa on ihan tavallinen poliitikko, joka mielistelee kaikkia ja on vaarassa tukehtua omaan hyvyyteensä. Vattu tässä mitään hyviä ihmisiä kaivata, kaivataan päättäväisiä ihmisiä, jotka iskevät Venäjälle kovaa, iskevät sen infraan niin että tuntuu. Jotka eivät piittaa Venäjän ydinaseista pätkääkään.
Venäjä on onnistunut yhdessä asiassa täydellisesti, propagandassa. Se on syöttänyt samaa propagandaa yli sata vuotta länsimaille ja me olemme uskoneet siihen. Siksi myös Neuvostoliiton romahdus tuli yllätyksenä, ehkä pyytämättäkin. Gorbahan oli niin stydi kaveri. Nyt Venäjä syöttää narratiivia tulevasta ydiniskusta ja länsimaiden johtajat uskovat tähän. Tämäkin asia on testattavissa. Lisätään painetta ja katsotaan, mitä sieltä tulee. Oma veikkaus on, ei mitään. Venäjä joutuisi vähitellen luovuttamaan vallattuja alueitaan, kun ukrainalaisille annettaisiin kunnon työkalut.
Ongelmana tässä heikkoudessa on se, että Venäjä lukee länsimaita koko ajan ja saa ehkä valheellistakin informaatiota asioista. Se voi yrittää Ukrainan jälkeen laajentaa omaa valtaansa muuallekin. Imperiumi on joka tapauksessa tilassa, jossa se voi romahtaa heti tai säilyä pitkään. Kuin kuoleva tähti se taistelee olemassaolostaan, painovoimaa vastaan. Konventionaalisten aseiden aikana Venäjän kohtalo olisi jo sinetöity, koska länsi olisi toiminut päättäväisemmin. Venäjä on kuitenkin pakotettu toimintaan, koska hyökkäys on sen ainoa vaihtoehto. Ainakin tilanne Puten silmissä näyttää tältä.
Tosiasiassa, emme tiedä tätäkään. Sodan lopettaminen tappioon voitaisiin kenties peittää propagandan avulla. Kansa olisi tyytyväinen, kun sota loppuisi. Oma elämä ajaisi jälleen vallankumouksen ohitse, oma selviytyminen olisi tärkeämpää kuin Putinin regiimin kaataminen. Eliitin piirissä olisi välttämättä kuohuntaa, mutta eiköhän FSB pitäisi tästä huolen. Riittävän moni tipahtaisi ikkunasta ja oligarkit saisivat jälleen omaisuutensa käyttöön. Rauhoittaisi kummasti eliittiä. Valitettavasti emme tiedä, kuinka hullu Putin on, mitä hän todella haluaa tehdä.
Tiedämme sen, mitä hän haluaa - siis paluun takaisin suurvaltakeskeiseen järjestelmään, etupiireihin ja sen sellaiseen. Mutta miten pitkälle hän on valmis menemään? Kuviota mutkistaa huomattavasti USA, joka on kääntymässä sisäänpäin: Meksikon raja kiinnostaa enemmän kuin muu maailma. Venäjä ei oikeastaan ole vihollinen, vaan Kiina. Niinpä amerikkalaisten enemmistöä ei enää ruokita tässä asiassa propagandalla: joten Venäjän vastustaminen ei herätä suuria intohimoja kenessäkään. Amerikkalainen yhteiskunta on niin polarisoitunut, että jopa puuttuminen presidentinvaaliin oli varmaan joissakin piireissä meriitti Venäjälle.
Sodan kuva on tällainen, kukaan ei tiedä, missä lopulta mennään. Ainoa mikä voisi muuttaa tilanteen, on päättäväinen toiminta, selkeä strategia, ymmärrys propagandasta. Mutta Ukrainan ei anneta voittaa sotaa ja sen ei anneta hävitä sotaa. Erinomainen kompromissi tosiaan! Vain äärimmäinen optimisti voisi kuvitella, että taustalla on pyrkimys heikentää Venäjän mahtia pitkäksi aikaa. Todellisuudessa kysymys on päättämättömyydestä: kiintoisaa on, johtaako päättäväisyyden puute näkymättömän käden lailla hyvään lopputulokseen. Jos näin kävisi, se johtaisi poliittisen kommentoinnin uuteen itsetyytyväisyyden ennätykseen länsimailla. Me teimme sen - kun tosiasiassa jätimme kaiken puolitiehen.
