Vuosi sitten, kun aamulla heräsin ja totesin sodan alkaneen, oli ensimmäinen ajatus, että nyt se sitten alkoi. Ei se enää siinä vaiheessa yllätyksenä tullut. Alkuvaiheessa tuli seurattua tapahtumia todella tiiviisti, ja huoli Ukrainan kyvystä torjua hyökkäys oli suuri. Varsinainen pelko kuitenkin iski silloin, kun Niinistö ja Marin esiintyivät ensimmäisen kerran julkisuudessa sodan alkamisen jälkeen. Kumpikaan ei vaikuttanut edes kunnolla ymmärtävän, mitä on tapahtunut ja mitä pitää tehdä. Pelotti aivan helvetisti kun tajusi, että jos nuo eivät tuosta tokene, niin olemme helppo pala ryssälle jos se tänne yrittää. No, todennäköisesti Pääesikunnasta oli mennyt molemmille kutsu tulla juttelemaan, koska alkushokin jälkeen maan ylin johto teki valtavan ryhtiliikkeen ja esiintyminen muuttui jämäkäksi ja määrätietoiseksi.
Kotona kuitenkin ehdittiin jo suunnitella, että mitä tehdään jos meitä vastaan hyökätään. Minulle työnanataja olisi keksinyt yhtä sun toista tekemistä, ja perhe olisi lähtenyt vanhempieni luo maaseudulle. Melko pian huoli kohteeksi joutumisesta alkoi hälvetä, kun näki, miten hyökkääjä on ryssimässä Ukrainassa.
Jotenkin oma seuraaminen on mennyt sellaiseksi kylmän analyyttiseksi, eli enää ei niin elä tunteella mukana. Inho, vastenmielisyys ja täydellinen epäluottamus Venäjää kohtaan on kasvanut suuriin mittoihin. Arvostus, kunnioitus ja ihailu Ukrainaa ja sen kansaa kohtaan kasvaa koko ajan. Ja joka päivä sitä toivoo, että tuo hulluus loppuisi.