Ihan rohkaiseva oli HJK:n eurotaival tänä vuonna ja mukavaa se oli siksikin, koska trendi on ollut huolestuttava viime vuosina suomalaisten osalta. HJK voitti ne mitkä pitikin voittaa mutta kuitenkin taas kerran päästiin vain lähelle, eli sitä isoa askelta ei pystynyt suomalainen jengi ottamaan vieläkään. Harmin paikka, että vastaan asettui iso Schalke joka lopulta meni aika rutiinilla jatkoon alun sekoilujensa jälkeen.
Klubin pelaajista varsinkin Alexander Ring onnistui hienosti ja pidän häntä parhaana klubilaisena näissä matseissa. Rafinhalla olisi hyviä ominaisuuksia mutta hän kämmäili pahasti sekä Zagrebia, että Schalkea vastaan ja se laskee heti pinnoja selvästi. Tuomas Kansikas oli odotetusti suurissa vaikeuksissa Farfanin kanssa ja kokemattomuus paistoi noissa yks-ykkösissä joissa Kansikas hieman turhaankin rikkoi noin räikeästi. Aki Riihilahti oli keskikentällä mainio ja Sebastian Sorsa pelasi ennakkoluulottomasti, hyytyen tosin pahasti loppua kohden.
Vaikka muuten se 135 minuuttia meni hyvin ja HJK johti siinä vaiheessa 3-2 niin toisella jaksolla tuli ikävästi esiin, paitsi tasoero, niin myös sellainen voitontahdon puute. Joukkue on uskomattoman lähellä suurta unelmaa mutta romahtaa aivan täydellisesti paineessa, se ei ole hyvä asia. Kuten todettua, niin nyt olisi vaadittu toinen jäätävä peli putkeen mutta sitä ei ikinä tullut.
HJK toki väsähti mutta siinäkin saattaa piillä osasyy alun innokkaassa hyökkäämisessä. Rohkea peli on tietenkin positiivinen asia mutta tyhmänrohkea taas ei ole, HJK:lta puuttui järki, eikä jokaiseen hyökkäykseen olisi tarvinnut lähteä niin isolla porukalla. Jatkoonmeno olisi vaatinut kuitenkin rutkasti onnea ja aivan hirmuisen puolustustaistelun joka tapauksessa, nyt ne eväät vähän niin kuin syötiin jo etukäteen.
Jos tarkoitus oli pitää linjojen välit tiiviinä niin siinä joukkue epäonnistui ja samalla myös topparikaksikko epäonnistui, koska heille lankesi suuri vastuu siivota ne "sallitut" keskityspallot boksista. Hyviä asioita paljon ja huonoja myös paljon.
Se Klubin maalikin jollain tavalla kuvastaa suomalaista jalkapalloa. Aivan loistavaa syöttöpeliä ja Teemu Pukin sekä Alexander Ringin henkilökohtaista taitoa. Mutta samalla kuitenkin jo lähes ylitseviedyn näyttävää, se jäikin lopulta yksittäiseksi väläykseksi. Pärjätäksemme paremmin pitää peliin saada enemmän automaatiota ja sitä on yksinkertaistettava, enemmän juuri niitä tilanteita jossa Sorsa pääsisi jakelemaan laidalta hyviä palloja. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka joukkueemme, tai ainakin tämä Klubi, pystyisi tuollaisiin maalikoostemaaleihin niin se ei hallitse sitä peliä 90 minuuttia. Nyt esimerkiksi Dawda Bah oli suorastaan raivostuttavan ylimielinen kikkailuineen, ne ovat toki näyttäviä mutta mitään tarvetta niille ei ole.
Jos nyt vaikka sitten katsoitte Schalken maaleja ja tilanteita joissa maali syntyi niin kuinka monessa tarvittiin jotain elämää suurempia suorituksia? Aivan oikein, ei yhdessäkään. Se mitä tarvittiin oli pelin ymmärrys ja loistava perustekniikka, alkaen ensimmäisestä kosketuksesta. Huntelaar on lähes tyypillinen hollantilaiskärki siinäkin mielessä, että hienouksia pelistä saa hakea mutta pallot kyllä menevät reppuun kovalla prosentilla. Raul puolestaan on aina ollut aivan maaginen nimenomaan ykköskosketuksen kanssa, hän osaa ottaa sen huikealla tavalla juuri oikeaan paikkaan, heti pelattavaksi ja on aivan sama millainen pallo hänelle tulee.
Tuohon samaan ovat kompastuneet niin kultaisen sukupolven maajoukkue kuin se EM-kisoissa käväissyt U21-jengikin. On yritetty liian paljon liian nopeasti ja oltu sokeita sille missä sen joukkueen vahvuudet ovat ja miten siihen liitetään pelaajien erityisominaisuudet ja vahvuudet. Toinen on pelikuri jossa esimerkkejä ovat silloinen Perparim Hetemaj, maajoukkueessa Losamenko ja nyt HJK:ssa Dawda Bah.
Suomessa pitää kertakaikkiaan alkaa nyt uskomaan se asia, ettei sillä pelin näyttävyydellä ole mitään tekemistä voittamisen kanssa. Perusasiat kuntoon ja alkuun jopa varovasti mukaan uusia hyökkäyselementtejä ja lyhytsyöttöpeliä. Sen toki myönnän, että omalla alueella on pystyttävä pelaamaan maata pitkin ja keskustasta mutta hyökkäyspäässä on oltava vieläkin kliinisempi ja tehokkaampi, sekä yksinkertaisempi.
Myös niitä pelaajatyyppejä pitää löytää. Teemu Pukki hakee hyvin paikkaa ja lähtee hyvin juoksuihin, joten onko silloin järkevää, että hän joutuu haastamaan paikaltaan isoja ja vahvoja toppareita? Tarvittaessa ehkä joku hyvä ja simppeli harhautus mutta pääasiassa Pukinkin pitäisi keskittyä vain ja ainoastaan olemaan siellä mistä tehdään maaleja. Timo Furuholm on tässä suhteessa jopa parempi pelaaja Suomessa! Furkka nimittäin tunnistaa vahvuutensa ja hyödyntää niitä.
Tarvitaan niitä pelinrakentajia, niitä jotka voivat pitää paineenkin alla palloa ja jakaa sitä eteenpäin ja sitten tarvitaan niitä viimeistelijöitä. Hyökkääjienkin tulee erottautua omilla vahvuuksillaan ja alusta asti.
No, jos mennään taas siihen HJK:hon niin nyt on kiva katsoa mitä tapahtuu, kun tästä joukkueesta todennäköisesti pelaajia siirtyy muualle. Timi Lahti ja Joel Perovuo ovat jo niitä oikeanlaisia hankintoja joilla kulttuuria voidaan pitää yllä ja mikä tärkeintä: kehittää jatkuvasti HJK:ta sekä kentällä, että myös organisaation tasolla. Sitä kautta on se mahdollisuus vielä päästä isojen poikien hiekkalaatikolle.