Tätä aihetta sivuttiin toisessa ketjussa, mutta laitetaan nyt linkki tännekin:
Monen hyvän asian rahoittaminen on Suomessa kiinni siitä, että rahansa menettävät he, joilla ei olisi siihen varaa. Pitäisikö rahapelijärjestelmäämme muuttaa? Haastattelussa tutkija Janne Nikkinen, omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen ja ex-peliriippuvainen Jenna Mäkelä. #marjasannikka
areena.yle.fi
Tytti Tuppurainen on siis viimeisin Veikkauksesta vastaava ministeri, joka on omaksunut hymyilevän hyväntekijän roolin. Vaikka juontaja Sannikka on ohjelmassaan tarkoituksellisen kärjistävä, ei tuota haastattelua pysty katsomaan läpi ilman verenpaineen nousua. Naurava ministeri, joka kertoo hymyssä suin, että suomalaiset nyt vain tykkäävät pelata. Hyi.
Rahapelimonopoliin tiivistyy demariuden ydin: ylläpidetään rakenteita, joilla on ollut alun perin hyvä tarkoitus mutta joiden yhteensopivuus nykymaailmaan on hapertunut aikaa sitten. Kansallinen monopoli toimi aikana, jolloin ei ollut internettiä ja pokeriammattilaisia. Oli ihan loogista pyrkiä kitkemään ongelmaa, jonka alkulähde (=vedonvälittäjät) oli helppo paikantaa.
Tavallaan Veikkaus edusti myös jonkinlaista lisäveroa, jolla kansalta kerättiin ylimääräinen siivu "yhteiseen hyvään". Suomalaiset hävisivät, mutta mitä sitten, menihän tappiot sentään yhteiseen pottiin. Demari-ideologiaan sopi järjestely, jossa keskiluokkaiset syöksivät löysää rahaa julkisia palveluja tukevaan toimintaan.
Tänä päivänä rahapelaaminen on kuitenkin miljardibisnes, joka ei välitä kansallisvaltioiden rajoista. Kuka tahansa voi hävitä koko omaisuutensa kotisohvaltaan - eikä siihen tarvita Veikkausta. Parasta, mitä asialle voidaan tehdä, on pyrkiä ehkäisemään riippuvuuden syntyminen. Siinä voidaan onnistua, jos koko yhteiskunta tunnistaa riskit ja pyrkii tukemaan mahdollisimman hyvin ongelmapelaajia.
Tukeminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että uhkapelaamista ei pidetä normaalina osana arkea. Aivan kuten alkoholia, tupakkaa tai huumeita, rahapelaamista ei tulisi glorifioida. Kaikki lottomiljonääritarinat, markettipelikoneet ja kassalla tyrkytettävä porukkapelit pitäisi poistaa. Tilalle voisi tuoda kylmää faktatietoa siitä, miten paljon voi säästää lopettelemalla negatiivisen odotusarvon pelit. Kaupat ja kioskit pitäisi saada kilpailemaan siitä, kuka ehkäisee pelihaittoja tehokkaimmin. Kaikki se, mitä Veikkaukselle kertyy häviörahoina, pitäisi ohjata suoraan valtion budjettiin tai pelihaittojen ehkäisyyn.
Veikkaus on kuitenkin epäonnistunut tehtävässään ja pahasti; oikeutus rahapelimonopolille on kadonnut. Tänä päivänä Veikkaus on lähinnä monoliitti, jolla on omat edunsaajansa ja intressiryhmänsä. Poliittinen hyväksyntä on käytännössä ostettu sitomalla poliitikkoja osaksi järjestelmää.
Nekin, jotka ajavat pelimonopolin purkamista, ovat voittopuoleisesti oman hännän nostajia: pokeriammattilaisia, vedonlyöjiä, maltalaisten pelifirmojen palkollisia tai ammattipuuhastelijoita (Valavuori). Heidän sijaan monopolia pitäisi olla purkamassa valtavirtapoliitikkoja, kansalaisjärjestöjen edustajia ja kokemusasiantuntijoita.
En tietenkään usko, että itse ongelma (peliriippuvuus) katoaisi minnekään, vaikka monopoli purettaisiin. Joitakin ongelmia ei vain yksinkertaisesti voida poistaa, vaikka miten olisi tahtoa. Sen sijaan poliittinen johto voi ottaa lusikan kauniiseen käteen, tunnistaa realiteetit ja allokoida käytössä olevat resurssit mahdollisimman tehokkaasti. Veikkaus ei siinä ole onnistunut, joten lainsäädäntöä on muutettava. Toivon, että kansalaiset lähtevät mukaan muutokseen.
