Joukkueen palkanmaksukyky tietenkin määrittää pitkälti sen, miten vapaat kädet GM:llä on toimia. Mutta, jos rahaa on niukasti käytössä, niin näkisin asian tässäkin kohtaa toisella tapaa kuin sinä: Jos pelaajille maksettavaa dineroa on käytettävissä vähemmän, niin sitä tärkeämpää on saada aikaan sopimuksia, jotka ovat joko alle "markkinahinnan" tai saada pitkän keston avulla jaettua palkanmaksua pidemmälle ajalle (eri asia on sitten, suostuvatko pelaajat tällaiseen järjestelyyn). Jos tilanne on niin huono, että omistajalla on rajallinen maksuvalmius, erityisesti samassa vaiheessa olevia etupainotteisia sopimuksia on vaikea saada mahtumaan sisäisen palkkabudjetin alle. Siinä olet toki oikeassa.
Rahallisesti etupainotteisesta, mutta matalan cap hitin sopimuksesta, on kuitenkin hyötyä tiukan paikan tullen myös "köyhälle joukkueelle, joka operoi sisäisellä palkkakatolla", koska tällaiselle sopimukselle löytyy todennäköisesti ottajia tiukan paikan tullen. Sille tulisi myös ylimääräistä cap-tilaa, jota se ei joukkueen omasta päätöksestä johtuen kuitenkaan käytä. Tilanteen muuttuessa sillä on kuitenkin tämä sama mahdollisuus olemassa "odottamassa käyttämistään".
Joukkueen rakentaminen on yhdenlaisen palapelin kokoamista eikä yhtä sopimusta pidä tuijottaa liikaa. "Köyhän joukkueen" GM todennäköisesti ruinaa omistajilta ensin lisää rahaa, ja saatuaan kieltävän vastauksen koettaa tasapainoilla etupainotteisten (joukkueen nykyiset kulmakivet), tasaisesti jakautuvien (peruspelaajat) ja takapainotteisten sopimusten (tulevat tähdet ja runkopelaajat) kanssa, jotta joukkue saadaan pidettyä edes jollain tapaa iskukykyisenä, ja että joukkueeseen ei tarvitse hankkia kuollutta painoa, että liigan määrittämän palkkalattian päälle päästään ilman ponnisteluja. Tämäkin nyt on silkkaa ilmaan heitettyä puhetta, koska Kovaltshukin kaltaisen pelaajan ollessa tarjolla sisäisellä palkkakurilla heitettäisiin vesilintua ja tällöin sille "ylimääräiselle cap-tilalle" on käyttöä.
Lopuksi yleensä ja erikseen. Koko keskustelu on mennyt mielestäni vähän sivuraiteelle, koska alkuperäisen viestini tarkoitus oli viitata "huijaussopimuksiin" ja todeta vain, että jokainen GM (joukkueen omistajan valtuuttamana, luonnollisesti) tekisi "huijaussopimuksen", jos sen avulla omaan joukkueeseen todellinen johtotähti. Jos joukkueella ei tähän riitä rahaa, se on monella muullakin tapaa vaikeuksissa eikä ole muutenkaan houkutteleva määränpää tähtipelaajille. On kokonaan toinen asia, että jollain joukkueella on käytössään sisäinen palkkakatto, tai cap-tilaa ei maksuvalmiudesta huolimatta ole. Tilaisuus tekee varkaan, mutta on eri asia, kenen kohdalle tilaisuus tulee.
Kuten kirjoitin jo aiemmin, näitä albatrossi-soppareita tehdään vain kourallinen ja poikkeuksetta kyseessä ovat jollain tapaa ainutlaatuiset pelaajat, joiden ympärille muu joukkue rakennetaan. Oli työehtosopimus sitten millainen tahansa, joukkueet etsivät porsaanreikiä, että ne pystyvät kiinnittämään suurimmat tähtensä niille mahdollisimman edullisin ehdoin.
Näitä ylipitkiä sopimuksia tehneet joukkueet ovat toimineet NHL:n ja pelaajayhdistyksen sopiman työehtosopimuksen puitteissa. Nykyisellä palkkakaton tulkintatavalla vuosittain maksettavat tulot voivat sallitusti olla yli palkkakaton, koska sopimusten yhteenlaskettu cap hit on se, mikä ratkaisee. Joten voidaan kysyä, mitä sitten, vaikka joku maksaisi jonain vuonna palkkoja esimerkiksi 70 miljoonan edestä, mutta sopimusten keskiarvo on alle määritellyn palkkakaton? Cba määrittää reunaehdot joiden puitteissa joukkueet voivat toimia. Sisäinen palkkakuri on seuran oma päätös ja silloin joukkue myös on hyväksynyt sen, ettei se saa kaikkea mahdollista cba:n tarjoamaa liikkumavaraa käyttöönsä.
Meni vähän sekavaksi, mutta ehkä ajatus jotenkin selkiää tuosta.