Yleisellä tasolla voi kai todeta sen, että kriisialueiden suurimpien ongelmien ratkaiseminen takaa paljon vähemmän pakolaisia. Niin Eurooppaan kuin muuallekin. Ratkaisut tehdään paitsi paikallisesti, erityisesti YK:n, USA:n, Kiinan, EU:n ja Venäjän yhteisillä toimilla.
Mutta tuo malli ei toimi, koska mainituilla tahoilla on paitsi omia intressejä, myös tavoitteita toisiaan vastaan. Esimerkiksi Venäjä tukee avoimesti Euroopassa kaikkia voimia, jotka voivat aiheuttaa hajaannusta EU-tasolla.
Niinpä toistaiseksi on ollut mahdotonta saada aikaan kestävää kansainvälistä yhteistä linjaa pakolaisuuden syiden vähentämisessä. Tässä käy esimerkkinä Syyria, jonka osalta Venäjä tukee diktaattori al-Assadia ja muut tahot, kenties Kiinaa laskematta, pyrkivät hänestä eroon.
Lisää ongelmia tuo Turkki. Turkki on putoamassa tai pudonnutkin demokratiakehityksen tieltä yksinvaltiaan Erdoganin hallitsemaksi NATO-maaksi, joka on valmis asein auttamaan läntisiä arvoja vastaan sotivaa terrorismia, kuten Muslimiveljeskuntaa Qatarissa. Tai joka on valmis tuhoamaan viimeisetkin sivistysvaltion piirteet Turkissa.
Ihan samaa voi sanoa Israelista. Euroopasta on toki helppo neuvoa, mutta sanon silti, että rauha voidaan rakentaa Israelinkin rajoille, jos maa itse olisi taipuvaisempi sen tekemään ja hyväksyisi esimerkiksi Palestiinan valtion siten, että Israelin oma turvallisuus ei heikkene nykyisestä.
Nämä yllä mainitut sekä jo Euroopassa olevat poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, että EU ei kykene luomaan yhteistä turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaa. Se ei kykene edes turvaamaan ulkorajojaan mm. ihmissalakuljettajien toiminnalta. Päinvastoin, tätä toimintaa tuetaan miljoonilla EU:n toimesta suoraan ja välillisesti.
Tilanne on varsin ristiriitainen ja haastava.