Huvittava kommentti, mutta vastaan silti. En ole jumaloinut kakaroita kovinkaan monessa ketjussa, en varsinkaan viime aikoina. Oma perheeni on toki elämäni keskipiste, mutta taitaa olla kaikille normaaleille isille. Lisäksi vanhempana ehkä tajuan jonkin verran siitä suhteesta, joka vanhempien ja lapsien välillä on, ja siksi olen puolustanut ja puolustan jatkossakin lapsia tällä palstalla, jossa välillä tuntuu joillekin olevan ylivoimainen tehtävä jonottaa edes samassa kassajonossa lapsiperheiden kanssa sinkkupussillista ruispaloja ostaessaan. Aika säälittävää, oikeasti.
En nyt pelkästään tarkoittanut sinua näillä lapsiaan jumaloivilla vanhemmilla, vaikka, kieltämättä, sinäkin tulit mieleeni tekstiä kirjoittaessani.
Vaikka en lapsista erityisemmin välitäkään, itseasiassa inhoan suurinta osaa - lähes kaikkia - pieniä lapsia. Niin en kuitenkaan ryhdy kaupassa nillittämään, jos jonossa matelee joku äiti viiden kiljuvan kakaran kanssa ja jokainen niistä kakaroista haluaa itselleen karkkipussin vielä siinä kassajonossa. Sen sijaan, tunnustan, toisinaan tekisi nillittää sellaisille vanhemmille joilla on lapsia mutta asettavat omat kaljaostoksensa lasten edelle. Jos niitä lapsia hankitaan tähän maailmaan niin silloin niistä tulee pitää huolta riittävän hyvin. Edellisellä en tarkoita sitä, että tulisi olla absolutisti, vaan sitä, että en ymmärrä, että jokainen viikonvaihde ja juhlapyhä ollaan kännissä. Millainen muistikuva lapselle jää lapsuudesta jos isä tai äiti tai molemmat on tärkeimpinä juhlina kännissä? Veikkaan ettei kovinkaan mieluisa...
Ei jumankauta, herra Jatkoajan asiallisin kirjoittaja. Kyse ei ole nyt sinusta. Minä taisin kirjoittaa juuri, että tiedostan suhtautumisesi, mutta tuossa tilanteessa kyse on vain ihan tavallisesta tahdikkuudesta. Viittasin siihen, että varmasti ymmärrät kuitenkin läheiseen ihmiseen kohdistuneen tahdittomuuden, vaikka et itse niin kokisikaan. Mutta ehkä et sitten ymmärrä.
Otan kohteliaisuutena sen, että pidät minua asiallisimpana kirjoittajana. Itse pidän itseäni varsin tavallisena mielipiteiden esille tuojana, henkilönä jolla on vahvuutensa mutta myös heikkoutensa.
Totta, en aina ymmärrä sitä mikä on tahditonta ja mikä ei, koska en oikein osaa mieltää sitä, että mikä minuun kohdistettu asia olisi todella tahdittomasti sanottu, ja kun en sellaista välttämättä osaa mieltää (ainakaan juuri nyt), on minun vaikea tunnustaa ymmärtäväni tahdittomuuden sen laajimmassa merkityksessä. Sen sijaan tiedostan, malliesimerkin kautta oppineena, sen kuinka tulee käyttäytyä esim. hautajaisissa, (joihin minua tosin ei saa jos ne ovat kirkkohautajaiset), mutta tämä on opittua enkä pidä sitä aitona "tahdikkuutena" vaan pakonomaisena käyttäytymisenä, mikä on vastoin perusluonnettani. Mutta minua kohtaan, painotan "minua", voivat ihmiset käyttäytyä kuten haluavat - olla tahdikkaita tai sitten tahdittomia. Jos loukkaannun jostain asiasta, se on minun heikkoutta/huonoutta, ei asian esille tuojan.
vlad.