Minusta tämä on uskonnollista suhtautumista. Kukaan ihminen ei pysty tieteellisesti perustellen osoittamaan, millaiset vaikutusmahdollisuudet hänellä mihinkin on. Hän voi vain tehdä oletuksia heuristisesti samalla tavalla kuin Jumalankin kanssa tehdään. Kun jokin tuntuu oikealta, loogiselta ja omakohtaiselta, siihen uskotaan, vaikka mitattavia perusteita ei olekaan.
Ei vaikutusmahdollisuuksia tarvitse tieteellisesti todistaa. On ihan totta, että on todella vaikea sanoa, onko maailma perusluonteeltaan deterministinen vai ei. Isossa mittakaavassa se on deterministinen (esim. tähtitiede tai geologia). Sitten kun tullaan esimerkiksi vaikkapa luontoon, niin interaktioiden suuri määrä tekee siitä luonteeltaan satunnaisen, vaikka ihan pohjilla se voisi olla deterministinen. Ihmisen äly ei missään tapauksessa riitä tuon mahdollisen determinismin havaitsemiseen ja hyväksikäyttöön, vaan me toimimme paljon yksinkertaisempien mallien varassa.
Loogisia rakennelmia voi todistaa oikeiksi ja vääriksi. Kaikki luonnontieteet ovat luonteeltaan induktiivisia (aivan kuten ihmisen, eläinten ja tekoälyjen ajattelu): ne pyrkivät ennustamaan tulevaa menneisyyden pohjalta, eikä niitä voi deduktiivisesti todistaa mihinkään suuntaan:
fi.wikipedia.org
Luonnontieteissä oletetaan objektiivisen todellisuuden olemassaolo, ja tutkitaan sitä ja sen käyttäytymistä. Ei sen olemassaoloa voi deduktiivisesti todistaa mistään. Tästä aiheesta on olemassa ihan mukavia ajatusleikkejä, esimerkiksi se, että mistä tiedät, ettet ole ainoa tietoinen olento, joka vain elää simulaation sisällä? Et mistään, mutta niin kauan kun et voi jostain päätellä asiaa, joudut valitsemaan katsantokantasi jonkin kriteerin mukaan. Minun kriteerini on pragmaattisuus: oli tämä silmien edessä avautuva todellisuus totta tai simulaatiota, niin kun se kerran käyttäytyy tietyllä tavalla, niin olkoot sitten niin.
Tahdon kokemus ei tarkoita samaa kuin mahdollisuus valita. Vaikka kokisi päättäneensä tehdä kovasti työtä, se ei tarkoita, että olisi oikeasti tehnyt päätöksen. Kokemuksen perusteella ei voi olettaa tosiasiaa. Kokemus on aina harha.
Tapahtumien ennakoiminen kokemuksen pohjalta on induktiivista päättelyä, ja se on kaiken luonnontieteen pohjalla. On tietysti totta, että aivojen kapasiteetti on rajallinen, ja kaikessa rajallisuudessakin vielä huomattavasti parempi tekemään korrelaatioita kuin päättelyitä, joten aivojen käsitys totuudesta on väistämättä puutteellinen.
Ehkä 1000 vuoden päästä aivojen ja perimän manipulointi on niin pitkällä, ettei rikollisia enää ole, vaan heitä kohdellaan hoidettavina sairaina. Silloin häiriökäytökseen puututaan manipuloimalla vaikuttimia eikä laittamalla ihmisiä vankilaan. Nykyinen rangaistuskulttuuri perustuu ainoastaan siihen, ettei lääketiede vielä ole riittävän pitkällä, jotta sen avulla pystyttäisiin hoitamaan ongelmakäyttäytyjät.
Ei tarvitse odottaa tulevaisuuteen, kyllä nykyinen suomalainen rangaistuskäytäntö on jo lähempänä tuota ajatusta kuin hyvityksen hakemista. Esimerkiksi RiSen toimintaperiaatteisiin kuuluu koettaa ohjata ihmiset kaidalle polulle ja pyrkiä uskomaan ihmisen mahdollisuuteen kasvaa ja muuttua.
Lääketiede antaisi jo myöten monellekin operaatiolle, jolla rikollisuutta voisi vähentää. Koska valtaosa rikoksen tekijöistä on miehiä, niin vanha keino on kastraatio: se voidaan tehdä nykyään kirurgisesti tai kemiallisesti. Kun testosteroni häviää verestä, niin ihmisuroksestakin (muiden nisäkäslajien tapaan) tulee lauhkeampi. Haittavaikutuksia toki on, esimerkiksi masentuneisuus yleistyy. Lääketieteen puolelta olisi mahdollista määrätä ihminen pysyvään lääkitykseen, ja näin toki joissain tapauksissa tehdään, kun ihmisiä määrätään pakkohoitoon suljetulle osastolle.
Se on sitten hyvä kysymys, että kuinka pitkälle tässä asiassa tulevaisuudessakaan halutaan mennä. Kyllä lääkityksellä useista rikostyypeistä pääsisi melko hyvin eroon.
Emme enää tahdo polttaa poikkeuksia roviolla vaan ymmärrämme, että luonto tuottaa kaikenlaista, joka ei ole yksilön hallinnassa.
Kait tuo nyt on aina tiedetty. Se, mitä millekin poikkeukselle tehdään, riippuu varmaan enemmän ympäristöstä kuin tiedosta. Mitä kovempi ympäristö, sen herkemmin yhteisöön sopeutumattomat karkotetaan tai otetaan hengiltä. Mitä leppoisampi ympäristö, mitä enemmän yhteisöllä resursseja ja mitä vähemmän häiriöksi asti eskaloituvaa käytöstä, sen pehmeämmin keinoin siihen voidaan koettaa puuttua.
Mahtaa olla mielenkiintoista elää maailmassa jossa moraaliset ja filosofiset kysymykset ovat täysin abstrakteja ja turhia pohdintoja.
Ehdottomasti kyllä! Suosittelen kaikille. On paljon mielenkiintoisempaa koettaa ymmärtää, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, kuin pohtia sitä, ovatko he oikeassa vai väärässä.
Kun miettii ihmiskunnan historiaa ja sitä millaisia rangaistuksia erilaisista rikoksista on annettu niin väittäisin tuollaisten moraalisten pohdintojen olleen tärkeitä. Esimerkiksi nykyään jos ehdottaisin että varkaalta katkaistaan käsi sitä tuskin pidettäisiin kovin kannatettavana ideana. Tämä kuitenkin nähdään edelleenkin jossain hyväksyttävänä ratkaisuna tai ruoskiminen rangaistuksena siveyslakien rikkomisesta.
Oma oletukseni on sen kaltainen, että jos ympäristö on kova, niin rangaistukset ovat kovia. Leppoisampi ja vauraampi ympäristö mahdollistaa myös pehmeämpiä keinoja.
Perustelen tätä näkemystäni sillä, että nykyaikanakin yhteisöillä on taipumusta koventaa otteitaan, jos maassa esimerkiksi tapahtuu iso luonnonkatastrofi tai syttyy sisällissota. Vauraampi aika sitten puolestaan pehmentää asenteita.
Samoin oikeuden ottaminen omiin käsiin nähdään nykyään hyvin erilaisena kuin jonain aiempina aikoina ja sekin perustuu ihan muihin asioihin kuten joihinkin yhteiskuntafilosofioihin ja muuhun sellaiseen turhaan pohdintaan.
Sinä näet asian niin, että yhteiskuntafilosofia on noita muuttanut. Minä näen asian niin, että ympäristön muuttuessa keinot ovat muuttuneet.
Jos kuitenkin kyse on luonnontieteellisesti täysin yksinkertaisesta asiasta ja ihmisen käytös on verrattavissa koiraan tai hevoseen, kenen vastuulle menee se, että ihminen on saanut vääränlaisia impulsseja elämässään?
En tiedä, liittyykö tämä nyt enää kovin paljoa aiheeseen, mutta ihmisillä on tapana pitää syyllisenä ensisijaisesti tekijää. Yhteisön rakenteesta riippuu, kuinka pitkälle tuo ulotetaan. Klaaniyhteisössä yksilö on vastuussa perheelleen, suvulleen ja klaanilleen, ja yhteys toimii myös toisin päin: mikäli tekijää ei tavoiteta, niin rangaistus voidaan langettaa perheelle, suvulle tai klaanille. Tästä on historia ja nykyaikakin ihan pullollaan esimerkkejä.
Yleisesti jos koira käyttäytyy huonosti katsomme sen omistajaan päin. Kyllähän koira pitäisi kouluttaa kunnolla. Ihmisellä joudumme sitten katsomaan varmaan lapsen perhettä, kaveripiiriä, uskonnollista kasvatusta ja koulua. Eli onko yhteiskuntamme sitten vastuussa siitä jos lapsi tekee väärin?
Nykyaikanahan sitä kovasti koetetaan, että esimerkiksi minä suomalaisena olisin vastuussa vaikkapa Oulun puukottajan käytöksestä. No, mutta niin, koirakin on ensisijaisesti vastuussa omasta käytöksestään ja koiria myös tuomitaan lopetettavaksi. Sitten vastuu on omistajalla, esimerkiksi vahingonkorvaukset. Suomessa alle 15-vuotiaan teoista ovat vastuussa vanhemmat (korvausvelvollisuuden osalta), ja yli 15-vuotiaat vastuussa omista tekemisistään.
On tietysti ihan totta, että yksilöt eivät elä missään umpiossa, vaan vanhemmat, perhe, lähipiiri, kaverit ja muut vaikuttavat huomattavasti siihen, millainen elämä yksilöllä on edessä.
Vai onko se niin että aivorakenteessa on semmoinen pikku "virhe" että impulssien kontrollointi on vähäistä tai ollaan esimerkiksi taipuvaisempia väkivaltaan? Eli onko ihmisessä rakenteellinen vika vai riippuuko se siitä että lapsena on annettu malli jossa väkivalta on ratkaisu? Tai että toisten omaisuudesta ei tarvitse välittää?
Semmoisia virheitä on, ja tämä asiahan kyllä tiedetään tosi hyvin. Siis, että joillain yksilöillä todennäköisyys vaikkapa väkivaltarikoksiin on huomattavasti keskiarvoa korkeampi.
