Aikanaan asuin Unkarissa vuoden opiskelijavaihdon nimissä. En ollut silloinkaan kulttuuriantropologi, mutta vilkaisin. Aivan ihme maa. Kaupunkikuvallisesti Wall Street, Jugend, Derkkula ja Mogadishu saattavat paiskata kättä samassa korttelissa. Sama koskee meininkiä muutenkin.
Toisaalta ollaan todella byrokraattisia ja kunnioitetaan auktoriteetteja. On tiukat säännöt ja ukaasit noudattaa niitä.
Samaan aikaan säännöistä huolimatta, kun Neuvostoliitosta on enemmän aikaa kuin monella kansalaisella on ikää, niillä pyyhitään persettä ja kaikki tehdään vasemmalla kädellä. Neuvostoaikainen yksilön selviytymisvietti tms. ohjasi vahvasti toimintaa. Yksilöt yrittivät etsiä kaikista järjestelmistä aukkoja omanvoiton pyynti mielessä. Tämä kai oli elinehto sovjeettien luvatussa maassa.
Oli hämmentävä miettiä, että jos opiskelija olisi käyttänyt saman energian varsinaiseen opiskeluun kuin lunttaamiseen, huijaamiseen ja järjestelmän ohittamiseen, olisi hän todennäköisesti läpäissyt kurssin parhailla arvosanoilla ja oppinut siitä ns. kaiken mahdollisen. Kärjistetysti. Tämä näkyi mielestäni joka paikassa jokaisessa meiningissä.
Paikallista liike-elämää en päässyt näkemään palveluntuottajia lukuunottamatta. Veikkaan, että sama meno sielläkin. Kunhan julkisivu kiiltää, sen takana saa olla hometta ja ruostetta pilaamassa toimintaa.
Paikalliset opiskelijat miettivät ja tuskailivat Unkarin olevan köyhä maa. Miettivät miten saavat enemmän rahaa ulkomailta ja miten elintaso nousisi. Kerroin sitten oman valistuneen mielipiteeni: ”Tehkää kunnolla, älkää huijatko, osatkaa.” Ei kuulema ollut oikea vastaus. Fiksu pioneeri kuulema etsii aukon markkinasta ja rahastaa sillä. Ilmeisesti etsivät sitä aukkoa vieläkin, kun huutoa ”aukko, täällä!” ei kuulu.
Sitten se, kun joku rikkoi sääntöjä ja kyrvähti. Se olisi jo toisen pitkän viestin paikka.
Köszi ja anteeksi
