Rakkauteni Aston Martineihin (siis autoihin) tulee luultavasti olemaan koko elämän pituinen aito rakkaus, mutta en minä silti auton kanssa naimisiin halua mennä... en edes tuupata pakoputkeen!
Tässähän keskustellaan loppujen lopuksi logiikasta ja sen (loppuunasti) seuraamisesta. Jos ja kun homoavioliitoille annetaan "siunaus", niin mihin raja (tulevaisuudessa...) vedetään? Nyt nimimerkkiä Mustat Kortit inhottaa ajatus lähisukulaisten välisistä avioliitoista, mutta loppujen lopuksihan kyse on samasta kuin homoavioliittoja tuomitsevienkin kohdalla... eli subjektiivisesta tuntemuksesta oikeasta tai väärästä! Tosin niinhän @ MustatKortit heti kärkeen tunnustikin, joten otin nimimerkin esittämän asian vain yleisesti esille vahvistaakseni oma pointtiani.
Minä en voi subjektiivisella tasolla ymmärtää homoutta, koska jokainen solu kehossa kertoo minulle, että se ei olisi luonnollista! En usko, että kyse on (omalla kohdallani) kysymys sinänsä ahdasmielisyydestä, saatikka omista homo-fobioista kun tuttavapiiriinkin homppeleita mahtuu enkä heitä tai heidän parisuhteitaan osaa sen kummemmin tuomita... samaa kaurapuuroa ne syövät (paitsi luomuna, heh)
Luulen, että olen yksinkertaisesti biologisesti rakennettu voimakkaan heteroseksuaaliksi ja siksi jokin viestittää itselleni, että homous (omalla kohdallani) olisi yksiselitteisesti "väärin" tai siis ainakin täysin luonnnvastaista. Kuitenkin se, että näin itse biologisella tasolla koen, ei vaikuta siihen ettenkö olisi valmis myöntämään avioliitto-oikeutta homoille, koska ymmärrän ja hyväksyn, että se miten itse koen (biologisella tasolla) ei välttämättä ole sama miten jotkut muut voivat asian kokea! Minä en oikein koe omaavani sellaista asemaa tai edes tietoa, ettän alkaisin tuomitsemaan (toisten) aikuisten ja oikeustoimikelpoisten ihmisten rakkautta tai sen oikeudellisuutta.
Eipä silti, eiköhän meillä kaikilla ole jotkut liberaaliuden rajat olemassa? Toisilla ne rajat vaan tulevat nopeammin vastaan kuin toisilla. Avainkysymys lienee (yhteiskunnan, moraalisten koodien ja normistojen) rajojen hitaasta muutoksesta. Onneksi prosessi on pitkä. En välttämättä haluaisi olla todistamassa sellaista yhteiskuntaa, jossa äiti ja poika saavat toisensa "luvan kanssa" ja jotenkin ällöttää myös ajatus sanna-mintun olemisesta sillee susikoiransa Roin kanssa yhteiskunnan todetessa, että well-done!. Antaa tulevien sukupolvien (toivottavasti) ratkaista moiset eettiset pohdinnat asioiden oikeudellisuudesta, sitten kun aika on ns. kypsä. Tältä osin olen dino ja sellaisena haluan pysyäkin, niin kauan kuin henki pihisee.