Ujous

[Fordél]

Mietin yksi ilta elämääni taakse päin ja asioita, jotka ovat eniten vaikuttaneet elämääni. Päädyin siihen, että yksi merkittävimpiä asioita elämässäni on ollut ujous. Olen ujo, olen sitä ollut pienestä pitäen ja tulen aina varmasti olemaan.

Ujous on vaikuttanut elämässäni hyvin läpikeikkaavasti lähes kaikkeen: pari- ja kaverisuhteisiin, koulunkäyntiin ja opiskeluihin, työelämään ja harrastuksiin. Pitkälti vaikutukset ovat olleet toki rajoittavia. Kun en viihdy vieraiden ihmisten parissa enkä halua olla huomion keskipisteenä, aika monia asia vaikeutuu tai rajoittuu pois eri elämän osa-alueilla. En esimerkiksi omaa kovin laajaa kaveripiiriä ja olen hyvin huono solmimaan uusia kaverisuhteita. Onneksi on hyvä läheinen ja tiivis kaveripiiri, jossa voi olla oma itsensä ja monesti olenkin siinä porukassa kaikkea muuta kuin ujo.

Lapsena kuitenkin ujous ahdisti, kun tuntui, että lähipiiri ja 'ympäristö' eivät ymmärtäneet ujouttani. Esimerkiksi vanhempani ovat kaikkea muuta kuin ujoja, ja jotenkin tuntui, että he olettivat heille sopivien käyttäytymismallien sopivan automaattisesti myös minulle. Vuosien myötä ujous on helpottanut, ja olen myös haastanut sitä puolta itsessäni menemällä epämukavuusalueilleni. Vanhempana olen oppinut olemaan myös armollinen itselleni ja hyväksymään asian. Hyvin tämä elämä sujuu ujonakin.

Mites muut ovat kokeneet oman mahdollisen ujoutensa tai ujot ihmiset?

 

[peksa]

@Fordél Hieno viesti yllä. Ujous taitaa pohjimmiltaan olla sitä mitä on itsestään valmis kertomaan ulkopuolelle ja/tai pohtii miten toimet ulkopuolelle mahdollisesti vaikuttavat omaan elämään, aika yksilöllistä tämä on.

Itsellä vähän tuppaa oleen se että kun teinivuosista päädyin ikään 25+ niin ei pahemmin ole kiinnostanut se mitä millainen reaktio on tulossa, jos tulee paskaa niin siinähän tulee. Oonpa pari kertaa pokannut kundia kadulta ja kysyny treffeille/kahveelle/kaljalle vaihtelevalla menestyksellä.

Itsellä ei ole sillai mitään vaikeuksia tavata tuntematon ihminen, mutta monologista ei ole sillai iloo jos toinen jäätyy tilanteessa.

 

[Byvajet]

Mites muut ovat kokeneet oman mahdollisen ujoutensa tai ujot ihmiset?

En liene varsinaisesti ujo, mutta kroonisesti heikkoitsetuntoinen, mitä selittää lapsuudestani kumpuavat ilmeiset syyt. Syiden ymmärtäminen ei kuitenkaan poista niiden aiheuttamaa haittaa.

Nuorempana heikko itsetuntoni näkyi satunnaisena roolin ottamisena, mutta nykyään käytökseni on samankaltaista kuin ujon ihmisen käytös. Menen pakoon kaikkea ja kaikkia. Kun en pysty hyväksymään itseäni enkä koe itseäni arvokkaaksi, joudun koko ajan pelkäämään, etteivät muutkaan hyväksy. Seurauksena on välttelevä käytös. Joku toisenlaisen persoonan perinyt saattaisi paeta sisäistä tyhjyyttään narsismiin.

Psykologian emeritaprofessori ja temperamenttitutkija Keltikangas-Järvinen on puhunut huolestuneena siitä, kuinka nykymaailma ajaa ihmisiä koko aja ahtaampaan muottiin. Esimerkiksi introverttiydelle ja ujoudelle on koko ajan vähemmän tilaa. Jopa veroin maksetuissa työttömien koulutuksessa opetetaan kehumaan itseään, mikä on minusta vastenmielinen kulttuurinen ilmiö.

Markkinatalous suosii näkyvyyttä ja ulkoista itsevarmuutta ja halveksii varovaisuutta, ujoutta ja sisäänpäinkääntyneisyyttä. Ujoille ei ole nykymaailmassa oikein tarvetta, jos heillä ei ole jotain todellista rahaksi muutettavaa taitoa, jolla erottua selvästi muista.

 

[Fordél]

Psykologian emeritaprofessori ja temperamenttitutkija Keltikangas-Järvinen on puhunut huolestuneena siitä, kuinka nykymaailma ajaa ihmisiä koko aja ahtaampaan muottiin. Esimerkiksi introverttiydelle ja ujoudelle on koko ajan vähemmän tilaa. Jopa veroin maksetuissa työttömien koulutuksessa opetetaan kehumaan itseään, mikä on minusta vastenmielinen kulttuurinen ilmiö.

Hyvä nosto. Keltinkangas-Järvinen on tosiaan pitänyt asiasta hyviä puheenvuoroja ja nostanut esiin, kuinka nyky-yhteiskunnassa korostetaan sosiaalisuutta ja ekstroverttiyttä jopa liiallisuuksiin asti. Näin on etenkin työelämässä, jossa korostetaan mm. ulospäinsuuntautuneisuutta ja sosiaalisuutta.

Neljäsosa on kuitenkin synnynnäisesti ujoja, mikä on merkittävä määrä ajatellen myös työelämän vaatimuksia. Keltikangas-Järvisen on lohdullisesti todennut, että esim. työelämässä ja työyhteisöissä ujoilla on oma tärkeä tasapainottava roolinsa. Pelkistä ekstroverteista koostuva työyhteisö olisi kammotus.

 

[Byvajet]

Keltikangas-Järvisen on lohdullisesti todennut, että esim. työelämässä ja työyhteisöissä ujoilla on oma tärkeä roolinsa.

Se on ongelma myös työtehokkuudelle, koska ihmisiin on saatu iskostettua ajatus, että sosiaalisuus, rohkeus ja itseluottamus sinänsä olisivat tehokkuutta. Kun näitä ominaisuuksia on alettu arvostaa, palkatuksi tulee ihmisiä, jotka osaavat näkyä ja kuulua, mutta eivät osaa.

Esimerkiksi Ylellä näyttää olevan tapana maksaa kolumnisteille, joilla on mielipide. Mielipiteen takana ei kuitenkaan ole muuta kuin vahva tunne. Jotkut nuoret naiskolumnistit ovat kauhean vihaisia, mutta kun lukee kolumnin, on hyvin vaikea edes ymmärtää, minkä vuoksi he ovat vihaisia. Yle on löytänyt heidän sosiaalisesta mediasta, missä he erottuvat muista sillä, että heillä on vahva tunne ja mielipide.

Samaan aikaan Suomessa olisi tarjolla yllin kyllin korkeakoulutettuja humanistihöpöjä, jotka höpöydestään huolimatta pystyisivät tarjoamaan älyllisesti ja tiedollisesti laadukkaampaa sisältöä. Heitä ei kuitenkaan palkata, koska heiltä puuttuu kyky pitää itsestään ääntä somessa.

Psykologisissa tutkimuksissa on todettu, että työhaastattelu on mitä surkein menetelmä ihmisten palkkaamiseen. Se ei paljasta ihmisten kykyjä, saati sopivuutta työyhteisöön. Silti riittää työnantajia, jotka antavat haastattelulle suuren arvon, vaikka sen taustalla ei ole mitään muuta kuin haastattelijan fiilistely siitä, millainen työnhakija on. Jos työnhakija vaikuttaa hyvältä, hänet palkataan. Viis siitä, että tutkimukset kertovat haastattelijan tunteen olevan huono palkkausperuste.

 

[HPL76]

Tämä on asia mitä varmaan kovin moni ei ole miettinyt. Tai siis, ei varmaan ole miettinyt jos ei ole jotenkin erityisen ujo.

Lapsena olin ehkä hiukan ujo, mutta kyllä nyt silti kavereita oli ja ihan normaalisti hommailtiin kaikkia lasten juttuja. Varmaan tuossa lukioaikoina se loppukin ujous sitten katosi kun tajusin että ei mua kiinnosta mitä muut musta ajattelee. Jos ei kelpaa niin ei tartte katella. Monelle ei kelvannut, mutta en tunne ikinä menettäneeni mitään kovin tärkeää.

Olisko tällainen keskustelupalsta ehkä yksi keino päästä ainakin vähän ujoudesta eroon? Kyllä kai sitä lähes jokainen vähän miettii mitä tänne kirjoittaa, ja varmaan jää monelta kirjoittamatta ne yksityisimmät asiat. Eihän se nyt tosin välttämättä ujoutta ole vaan ihan normaalia itsesuojeluvaistoa.

Työelämässä olen huomannut muutaman ujomman tyypin, ja kyllähän tuon huomaa kun on jotain isompaa kokousta tai ryhmähommaa. Täytyy kyllä nostaa hattua näille ujoimmillekin tyypeille että ovat yleensä kyllä edes yrittäneet osallistua ja kunhan nyt ne urpoimmat koulukiusaajat osaavat pitää naamansa kiinni, näistä ujoimmista kavereista on kyllä välillä saanut irti todella hyviä ideoita ja ajatuksia.

Täytyy olla kyllä veli @Byvajet kanssa samaa mieltä tuosta työhaastatteluasiasta. Muutamat haastattelut tässä viime aikoina käynyt läpi, ja aika kujalla tuntuvat olevan nuo rekrytoijat ja HR-henkilöt kun haastateltava kysyykin jotain vähän kinkkisempää yrityksestä.

 

[Walkin]

Tietyissä tilanteissa olen ujo. Tällaisia tilanteita ovat, jos joutuu olemaan huomion keskipisteenä eikä kyseessä ole kaveripiiri vaan joku puolitutuista koostuva piiri tms. Itse opiskelen AMK:ssa ja onkin todella perseestä, että lähestulkoon jatkuvalla syötöllä tulee kaikenlaisia esityksiä pidettäväksi (näin korona-aikaan tietty siirtyneet teamsiin mikä hieman helpottaa, hieman), mitkä eivät todellakaan ole jees. Yleensä tuloksena onkin päänsärkyä myöhemmin (tai pahimmassa tapauksessa migreeniä), mutta minkäs noille mahtaa kun kuulemma ovat niin tärkeitä ja ines koulumaailmassa tällä hetkellä. Jos et osaa pitää esityksiä kymmenien ihmisten edessä niin eihän sinusta voi tulla hyvää ammattilaista, ei missään nimessä. Itse olen läpi elämäni näissä tilanteissa haastanut itseäni ja pyrkinyt vain nämä pitämään enkä jänistämään. Muutamasta suusta on saanut kuulla, että ajan kanssa se lähtee sujumaan, mutta paskan vitut. Kun ei niin ei. Työhaastattelut ovat kanssa melkoisen stressaavia tilanteita, vaikka nuo pääsääntöisesti ovat hyvin menneetkin.

Sanotaan näin, että itse pärjään oman ujouteni kanssa oikein hyvin eli ihan sieltä ujoimmasta päästä en ole ja hommat sujuu, mutta koulussa kieltämättä tulee fiilis, että ujous ei ole okei.

 

[Fordél]

Tämä on asia mitä varmaan kovin moni ei ole miettinyt. Tai siis, ei varmaan ole miettinyt jos ei ole jotenkin erityisen ujo.

Kyllä, siksi mieluusti kuulisi asiasta näkemyksiä myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät itse ole ujoja. Kuten kiinnittävätkö he ujoihin erityistä huomiota?

Lapsena olin ehkä hiukan ujo, mutta kyllä nyt silti kavereita oli ja ihan normaalisti hommailtiin kaikkia lasten juttuja. Varmaan tuossa lukioaikoina se loppukin ujous sitten katosi kun tajusin että ei mua kiinnosta mitä muut musta ajattelee. Jos ei kelpaa niin ei tartte katella. Monelle ei kelvannut, mutta en tunne ikinä menettäneeni mitään kovin tärkeää.

Parissa viestissä on noussut hyvin esille, kuinka ujous liitetään monesti siihen, että pelätään, mitä muut ajattelevat minusta. Varmasti osalla ujous liittyy siihen ja on osa heikkoa itsetuntoa. Mulla ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä itsetunto, mutta en kuitenkaan liitä ujoutta tähän kysymykseen. Mulla ujous vain on. Se on osa mua ja itsetunto on sitten asia erikseen. Näin ainakin itse koen asian.

 

[Fordél]

Tietyissä tilanteissa olen ujo. Tällaisia tilanteita ovat, jos joutuu olemaan huomion keskipisteenä eikä kyseessä ole kaveripiiri vaan joku puolitutuista koostuva piiri tms. Itse opiskelen AMK:ssa ja onkin todella perseestä, että lähestulkoon jatkuvalla syötöllä tulee kaikenlaisia esityksiä pidettäväksi (näin korona-aikaan tietty siirtyneet teamsiin mikä hieman helpottaa, hieman), mitkä eivät todellakaan ole jees. Yleensä tuloksena onkin päänsärkyä myöhemmin (tai pahimmassa tapauksessa migreeniä), mutta minkäs noille mahtaa kun kuulemma ovat niin tärkeitä ja ines koulumaailmassa tällä hetkellä. Jos et osaa pitää esityksiä kymmenien ihmisten edessä niin eihän sinusta voi tulla hyvää ammattilaista, ei missään nimessä. Itse olen läpi elämäni näissä tilanteissa haastanut itseäni ja pyrkinyt vain nämä pitämään enkä jänistämään. Muutamasta suusta on saanut kuulla, että ajan kanssa se lähtee sujumaan, mutta paskan vitut. Kun ei niin ei. Työhaastattelut ovat kanssa melkoisen stressaavia tilanteita, vaikka nuo pääsääntöisesti ovat hyvin menneetkin.

Sanotaan näin, että itse pärjään oman ujouteni kanssa oikein hyvin eli ihan sieltä ujoimmasta päästä en ole ja hommat sujuu, mutta koulussa kieltämättä tulee fiilis, että ujous ei ole okei.

Kiitos, hieno kirjoitus ja hyvin paljon samoja tuntemuksia oli mullakin koulu- ja opiskeluaikana.

Harmillista, että tätä ulospäinsuuntautuneisuutta korostetaan opiskeluissakin monesti niin paljon. Toki ymmärrän, että se on tärkeää työelämääkin ajatellen, mutta jotenkin pitäisi myös nähdä, että se ei tule kaikilta luonnostaan. Opettajillakin pitäisi olla enemmän pelisilmää nähdä oppilaiden erilaisuus tässä asiassa. Silti näitä juttuja vedetään aikalailla samalla muotilla opintojen yhteydessä.

 

[HPL76]

Kyllä, siksi mieluusti kuulisi asiasta näkemyksiä myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät itse ole ujoja. Kuten kiinnittävätkö he ujoihin huomiota?

Joo kyllä mä ainakin kiinnitän. Armeijassa oli yksi todella ujo kaveri joka ei pakollisen tekemisen ohella osallistunut yhtään mihinkään. Yritin aina vähän jutella ja ottaa mukaan toimintaan ja kyllähän sieltä sitten lopuksi ihan hauska jannu paljastui. Eipä tuo nyt omaa ujouttaan mitenkään hävennyt, mutta mieluummin teki omia juttujaan kuin osallistui muiden mukana. Eikä näyttänyt kaveria itseään sen kummemmin haittaavan, joten yleensä annettiin kyllä olla ihan omassa rauhassaan jos näytti siltä että nyt ei nappaa.

Ei ujous musta ainakaan mikään heikkous ole, vaan luonteenpiirre. Itse olen aika introvertti ja mieluummin touhuilen omiani kuin ryhmässä. Toimii mulle hyvin, ja ihmiset jotka mut tuntee eivät enää niin välitä jos en hirveästi sosialisoi.

 

[Peltinen]

Sellainen huomio, että ujous ja introverttiys eivät ole sama asia. Ujo voi olla extroverttikin ja vastaavasti introvertti voi olla ilman, että on pätkääkään ujo.

 

[TAM]

Tämäpä oli hyvä avaus. En oikein tiedä että olenko ujo. Olen tätä välillä miettinyt paljonkin.

Aiemmin määrittelin itseni kyllä ujoksi ja kun ajattelen omaa lapsuutta ja nuoruutta niin edelleen olen sitä mieltä että olin ujo. Sosiaaliset tilanteet olivat hankalia ja uusien ihmisten tapaaminen jännitti kovasti. Kaikenlaiset leirit olivat esimerkiksi aivan ylitsepääsemättömiä itselleni enkä todellakaan viihtynyt niissä... tai itseasiassa osallistunutkaan. Muutamia hyviä kavereita oli lapsuudessa mutten mitenkään aktiivisesti ollut tutustumassa uusiin kavereihin tai menossa mukaan mihinkään uusiin porukoihin. Toisaalta sitten taas kyllä jo ala-asteella olin sinänsä ihan suosittu ja tulin aikalailla kaikkien kanssa toimeen. Olen myös miettinyt että varmaan tässä on ollut paljon huonoa itsetuntoa ja sellaista "mitä ne musta ajattelee" -ajattelua.

Sitten jossain vaiheessa varmaan 20-30 ikävuoden välillä olen edelleen ollut aikamoinen sosiaalisten tilanteiden jännittäjä ja vaikkapa esitelmien tai esitysten pitäminen on ollut todella tuskaista. Toisaalta sitten taas yksittäisten uusien ihmisten tapaaminen ei enää tuossa vaiheessa ollut mitenkään vastenmielistä. Toki viihdyin edelleen hyvin omissa oloissa, mutta itsekin joskus oikein hämmästyin sitä että miten rohkeasti ja reippaasti pystyin ottamaan kontaktia aivan uusiin ihmisiin. Mutta toisaalta jos on ollut isompi ryhmä uusia ihmisiä, niin se on edelleen ollut vaikeaa. Eli sinänsä ihan uuteen ryhmään mukaan liittyminen on ollut haastavaa. Ja itsetunto on ollut edelleen aika heikko.

Nyt sitten kun ikää on se nelisenkymmentä niin edes nuo esitelmät ja esitykset eivät enää jännitä. Varmaankin tämä on ihan opittu asia ja tuo "harjoittelu" aiemmin elämässä on johtanut siihen että tuollaiset tilanteet menevät nykyään todella helposti. Olen parissakin yhdistyksessä puheenjohtajana ja erilaiset puheet ja kokousten vetämiset sujuvat hyvin. Samoin työelämässä isommalle porukalle esiintyminen luonnistuu kyllä.
Edelleen viihdyn ihan hyvin yksinkin. Muutama todella läheinen kaveri on ja todella paljon tuttuja. Uusiin ihmisiin tutustuminen on mukavaa mutta kuitenkin ehkä pidän uudet tuttavuudet vähän kauempana.
Mutta kyllä se heikohko itsetunto kuitenkin aina välillä nostaa päätään ja vähän vähättelen itseäni.
Olen myös miettinyt että noissa esiintymisissä ja jossain määrin uusiin ihmisiin tutustumisissakin on sellaista "roolin" vetämistä. Eli olen vähän pakosta opetellut esimerkiksi esiintymään ja saan ikäänkuin peitettyä sen alla olevan ujouden ja jännittämisen.

Mutta niin. Olenko ujo. Vai olenko vain aina ollut kova jännittämään. Ja mitä eroa niillä on vaiko mitään. Joka tapauksessa lapsena ja nuorena tuo vaivasi ja haittasi paljon enemmän kuin nykyään. Eli kaipa tähän nykyiseen tilanteeseen on oltava tyytyväinen.

 

[Virveliä kainaloon]

On kai esiintymistäkin monenlaista. Minulle on suht luontevaa pitää livenä esitystä, on se sitten etänä tai fyysisesti. Samoin puhuminen jostain asiasta onnistuu helposti. Mutta esiintyminen kameratallenteelle ja puhelun soittaminen (siis ennen kuin joku siihen vastaa) ovat todella vaivaannuttavia kokemuksia. Small talk on myös vähän nihkeää, kun ei vilpittömästi kiinnosta muiden jutut niin paljon, että pystyisin aktiivisesti pitämään keskustelua kovinkaan pitkään käynnissä. Ja sit jossain työpajatyöskentelyssä ja vastaavissa en saa kyllä oikein mitään ihmeempiä ideoita aikaiseksi, tai jään miettimään niiden esittämistä ja joku muu ehtii ne yleensä tuomaan esiin. Ja sitten ihmettelen, kun jotkut jauhavat niitä samoja asioita, eikö ne yhtään mieti etukäteen?

Mutta olen kyllä paljon ujompi, kuin minä meikäläistä pidetään. Toisaalta kaverien/perheen parissa suu käy aika lailla tauotta.

Ihan kiva psykologin nojatuoli tämä.

E: Ja vaikka se väärin onkin, niin yksi kalja heti avaa jotain lukkoa tuntemattomien kanssa jutusteluun.

 

[Czescku]

Sellainen huomio, että ujous ja introverttiys eivät ole sama asia. Ujo voi olla extroverttikin ja vastaavasti introvertti voi olla ilman, että on pätkääkään ujo.

Eipä noita hienoja sanoja ollut käytössä kun minä olin lapsi ja nuori. Luulin olevani ujo. No en ole vaan introvertti vaikka minussa toki myös extroverttejäkin piirteitä. Mutta ujo en kyllä ole vaikka nuorena niin luulin. Joskus koulussa (en muista missä niistä mutta siis teininä/juuri aikuistuneena eli lukiossa tai korkeakoulussa) piti kirjoittaa itsestään luonteenpiirteitä lapulle, olisiko ollut kolme ja kirjoitin siihen yhtenä ujo. Sitten piti kirjoittaa kaikista luokkakavereita myös piirteitä eikä yksikään kuvaillut minua ujoksi. Silloin tuo oikeastaan itselleni avautui etten olekaan ujo vaikka olen aina viihtynyt ihan itsekseni todella hyvin enkä ole ikinä kyllä uskaltanut (vieläkään eikä enää edes kiinnosta) lähestyä tuntemattomia naisia juomaravintoloissa (tai missään muuallakaan) iskemistarkoituksessa.

 

[Fordél]

Sellainen huomio, että ujous ja introverttiys eivät ole sama asia. Ujo voi olla extroverttikin ja vastaavasti introvertti voi olla ilman, että on pätkääkään ujo.

Tämä on hyvä huomio. Täällä jo mainittu Keltinkangas-Järvinenkin on vapauttavasti todennut, kuinka introverttius (pätee varmasti myös ujouteen) ei tarkoita automaattisesti, että omaisi huonot sosiaaliset taidot. Silloin ei vain omaa tarvetta suureen sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta silti voi olla sosiaalisesti hyvinkin lahjakas ja lahjakkaampikin kuin moni hyvin sosiaalinen ihminen. Tämä on ollut tärkeä oivallus itsellenikin. Harmi, että se tuli vasta nyt 'myöhään' aikuisiässä.

Olenkin itse alkanut nähdä ujoudessa myös hyviä puolia. Kun olen ollut monesti ryhmätilanteissa ujona ihmisenä taustalla, olen mielestäni oppinut hyvin aistimaan ihmisten erilaisia, pieniäkin signaaleja sosiaalisissa tilanteissa. Tunnen myös hyvin suurta myötätuntoa niitä kohtaan, joiden näen jännittävän tai jopa pelkäävän sosiaalisia tilanteita. Esim. joissain kahden- tai kolmenvälisissä sosiaalisissa tilanteissa voin koittaa itse ujona ottaa tilannetta haltuun ja huomioida sekä vähän 'tuupata' toista ujoa eteenpäin. Hyvin sosiaalinen ihminen voi sen sijaan koko ajan louskuttaa menemään, mutta hän ei osaa tai kerkeä havainnoimaan ympärillä olevien ihmisten tuntemuksia. Itse mielestäni pystyn hyvin tähän, joten ujoudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi omaan osin hyviäkin sosiaalisia taitoja.

 

[Pottakameli]

Olin lapsena ja nuorena hyvin ujo. Vihasin seisoa luokan edessä ja meinasin jäätyä näissä tilanteissa ihan täysin. Jännitin aina omaa vuoroani, jos piti edes omalta paikalta olla äänessä.
Joskus kouluun meneminen jo ahdisti, jos tiesin joutuvani pitämään yksin esitelmän.

Kavereiden kanssa olin rento, mutta en varsinaisesti tykännyt olla isoissa porukoissa

Oikeastaan pääsin tästä eroon vasta lukiossa, kun aloimme soittelemaan ja tämä vuosien aikana jalostui bändihommiksi. Sielläkin ujous jonkin verran vaivasi, mutta vuosien varrella opin olla välittämättä muista. Ennen ensimmäistä keikkaa kävin kusella varmaan 40 kertaa, kun ahdisti niin paljon. Baari oli yllättävän täynnä ja tämä lisäsi ahdistusta.

Mutta niin vain olen oppinut olemaan huomion keskipisteenä ja osaan laittaa ujouteni pois ikään kuin näyttelemällä ei-ujoa. Työelämässä joudun olemaan jatkuvasti sosiaalisessa kanssakäymisessä asiakkaiden, omaisten kanssa ja vastailemaan puhelimeen jatkuvasti, vaikka aikaisemmin inhosin soittaa asioita hoitaakseni.

Omalla tavallaan jatkuva näytteleminen on kuluttavaa ja monesti takki on aika tyhjä työpäivän jälkeen.

Ehkä olen samalla myös muuttunut vähemmän ujoksi ja se ei vaivaa minua enää. On vapauttavaa tajuta, ettei muiden ihmisten läsnäololla ole merkitystä tai sillä mitä he mielessäni mukamas ajattelevat minusta.

 

[Tadu]

Olen itse ollut ujo. Nykyään en enää läheskään yhtä paljon. Ainakin omalla kohdallani ujous on syntynyt siitä, että olen miettinyt ihan liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Sitten kun hyväksyin, että ainoastaan sillä on väliä mitä itse, tai täysin lähimmäiset ajattelevat, pystyin sosialisoimaan paljon paremmin. Tätä kautta itseluottamus lähti nousuun. Nykyään väittäisin olevani enemmän extrovertti kuin introvertti.

 

[smugu]

Tietyissä tilanteissa olen ujo. Tällaisia tilanteita ovat, jos joutuu olemaan huomion keskipisteenä eikä kyseessä ole kaveripiiri vaan joku puolitutuista koostuva piiri tms. Itse opiskelen AMK:ssa ja onkin todella perseestä, että lähestulkoon jatkuvalla syötöllä tulee kaikenlaisia esityksiä pidettäväksi (näin korona-aikaan tietty siirtyneet teamsiin mikä hieman helpottaa, hieman), mitkä eivät todellakaan ole jees. Yleensä tuloksena onkin päänsärkyä myöhemmin (tai pahimmassa tapauksessa migreeniä), mutta minkäs noille mahtaa kun kuulemma ovat niin tärkeitä ja ines koulumaailmassa tällä hetkellä. Jos et osaa pitää esityksiä kymmenien ihmisten edessä niin eihän sinusta voi tulla hyvää ammattilaista, ei missään nimessä. Itse olen läpi elämäni näissä tilanteissa haastanut itseäni ja pyrkinyt vain nämä pitämään enkä jänistämään. Muutamasta suusta on saanut kuulla, että ajan kanssa se lähtee sujumaan, mutta paskan vitut. Kun ei niin ei. Työhaastattelut ovat kanssa melkoisen stressaavia tilanteita, vaikka nuo pääsääntöisesti ovat hyvin menneetkin.

Sanotaan näin, että itse pärjään oman ujouteni kanssa oikein hyvin eli ihan sieltä ujoimmasta päästä en ole ja hommat sujuu, mutta koulussa kieltämättä tulee fiilis, että ujous ei ole okei.

Itsekin olen normaalisti aikamoinen suupaltti ja aina äänessä (vähän jopa liikaakin). Mutta heti kun pitäisi nousta penkistä ylös ja jutella ihmis"massalle" eli pitää vaikka esitystä AMK:issa niin menen aivan lukkoon. Poskia punottaa, sydän hakkaa ja kurkkua kuivaa. Tämä on ollut koko elämän sama homma. En siis tiedä olenko ujo, koska olen aina äänessä, oli sitten tuttuja tai tuntemattomia ihmisiä. Esiintyminen vaan pelottaa niin perkeleesti.

 

[Käärityt hihat]

Itsekin olen normaalisti aikamoinen suupaltti ja aina äänessä (vähän jopa liikaakin). Mutta heti kun pitäisi nousta penkistä ylös ja jutella ihmis"massalle" eli pitää vaikka esitystä AMK:issa niin menen aivan lukkoon. Poskia punottaa, sydän hakkaa ja kurkkua kuivaa. Tämä on ollut koko elämän sama homma. En siis tiedä olenko ujo, koska olen aina äänessä, oli sitten tuttuja tai tuntemattomia ihmisiä. Esiintyminen vaan pelottaa niin perkeleesti.

Kuulostat ekstrovertiltä, jolla on taipumusta pahaan esiintymisjännitykseen. Tuo ei ole kokemukseni mukaan mitenkään harvinaista, tunnen itse asiassa useita todella ekstroverttejä ihmisiä, jotka tykkäävät olla äänessä ja johtaa keskustelua, mutta jostain syystä "virallisen esityksen" pitäminen aiheuttaa heissä suurta jännitystä. Nämä mainitsemani todella ekstrovertit ovat myös testien perusteella vahvasti ekstroverteiksi todettuja.

Luonnehtisin itseäni hieman ujoksi ja introvertiksi. Jostain syystä välillä ihmiset lokeroidaan joko intro- tai ekstroverteiksi, ja joskus harvoin ambiverteiksi. En itse näe tätä jaottelua näin mustavalkoisena, vaan pikemminkin pitkänä skaalana, jonka ääripäästä löytyvät täysin introvertit ja ekstrovertit, ja suurin osa löytyy jostain sieltä väliltä.

Kuten tässäkin hyvässä ketjussa on jo todettu, ujous on temperamenttinen piirre, jossa ei ole mitään hävettävää eikä siitä kannata pyrkiä eroon. Ei siitä kyllä eroon pääsisikään, mutta sen kanssa oppii elämään ja sen pystyy kääntämään vahvuudekseen. Oman ujoutensa ymmärtäminen ja hyväksyminen on avainasemassa siinä. Ujot ihmiset ovat usein herkkiä, muut huomioon ottavia ja myötätuntoisia ihmisiä, mitkä ovat loistavia piirteitä. Ujot ihmiset ovat usein tarkkaavaisia ja pystyvät lukemaan muita ihmisiä hyvin.

Kärsin nuorempana myös huomattavasti esiintymisjännityksestä, mutta nyt vanhempana olen oppinut elämään sen kanssa ja huomaan jopa nauttivani esiintymisestä. En pysty antamaan kaiken kattavia ohjeita tästä selviämiseen, mutta ainakin itsellä todella huolellinen valmistautuminen esityksiin on auttanut asiassa. Noin viisi vuotta sitten jouduin pitämään puolen tunnin esityksen seminaarissa satapäiselle yleisölle, joista en etukäteen tuntenut kuin kourallisen. Jännitin tätä etukäteen todella paljon, joten valmistin esityksen hyvissä ajoin ja harjoittelin sitä itsekseni. Harjoitellessani huomasin esityksessä muutamia viilattavia kohtia ja keksin myös sopivia humoristisia heittoja muutamaan kohtaan. Lopulta olin käyttänyt tähän esityksen valmisteluun ja harjoitteluun aikaa yli 10 tuntia, vaikka olisin voinut tehdä sen valmiiksi ja harjoitella tunnissa. Mutta huolellisen valmistautumiseni johdosta ennen esitystä olin todella luottavainen itseeni ja esitykseeni. Ennen vuoroani minua jännitti melko paljon, mutta jännitys loppui kuin seinään vuoroni tullessa. Lopulta se esitys myös sujui paremmin kuin hyvin, ja moni entuudesta tuntematon tuli jälkikäteen kehumaan esitystäni sekä esiintymisen että sisällön puolesta päivän parhaaksi, mikä antoi huomattavan itseluottamusboostin ja tämän jälkeen hiljalleen pääsin pahimman esiintymispelon yli. Voihan se olla, että saamani palautekin oli palautteen antajien ottaman muutaman kaljan myötä vähän yliampuvaa, mutta tosi hyvältä se joka tapauksessa tuntui.

Jos esiintymispelko vaivaa liian paljon, yksi mahdollisuus on myös käydä lääkärissä kertomassa asiasta. Aikoinaan mainitsin asiasta työterveyslääkärissä ja sain respan betasalpaajiin (propral), jotka alentavat sykettä, vähentävät käsien tärinää ja auttavat täten jännityksen suhteen. Itse kuitenkin jätin niiden käyttämisen, kun huomasin selviäväni esiintymisjännityksestä muutenkin, ja betasalpaajien käyttö vaikeutti urheilua samana päivänä huomattavasti. Mutta jos vaihtoehtona olisi sairaalloinen esiintymisjännitys tai betasalpaajan nappaaminen ennen esiintymistä, mulle valinta olisi helppo.

 

[smugu]

Tämä saattaa mennä keittiöspykologian puolelle, mutta joku on joskus sanonut, että tuo "takki tyhjänä" sosiaalisten tilanteiden jälkeen on introverttiyden määritelmä. Ekstrovertti saa sosiaalisesta kanssakäymisestä hyviä viboja ja lataa energiaa – introvertti puolestaan samassa tilanteessa ponnistelee ja luovuttaa energiaa. Introvertti voi ladata energiansa vaikka kotona lukemalla kirjaa.

Esiintymisen jännittäminen on yllättävän yleistä muusikoilla. Monet saattavat olla luonteeltaan omissa oloissaan ja kaveripiirissä viihtyviä säveltäjiä, mutta esiintyminen yleisölle on kauhistus. Vastikään muuten sellainenkin suomipoppiksen jyrä kuin Kaija K. kertoi esiintymiskammostaan. Tuntuu melkeinpä uskomattomalta, että rutinoidut tuhansia keikkoja heittäneet muusikot jännittävät backstagella. Monella se jännitys helpottaa sitten, kun pääsee lavalle ja saa ensimmäiset äänet/soinnut ulos.

Olen myös kuullut, että esimerkiksi Samuli Edelmann on ainakin käynyt oksentamassa ennen teatterilavalle nousua. JA tämä ei ilmeisesti ollut mitään ensimäisiä esityksiä hänen urallaan.

 

[444]

Ujous on mielenkiintoinen aihe. Olen tästä muutaman läheisen ystäväni kanssa jutellut ja kaikki heistä ovat olleet yllättyneitä, kun olen sanonut olevani pohjimmiltani aika ujo. Omassa tapauksessani kyse on siitä, että pystyn tai uskallan olla aidosti oma itseni vain tiettyjen ihmisten seurassa. Aina sen ihmisen ei tarvitse olla millään tavalla tuttu, vaan toisinaan jopa ventovieraiden kanssa olen kuin avoin kirja. Ja sitten taas joidenkin seurassa käännyn sisään omaan kuoreeni ja olen hyvinkin ”arka” ja ujo. Mutta nämä läheiset ystävät ovat juuri niitä, ketkä eivät tuota ujoutta ole koskaan nähneet, vaan ovat tutustuneet siihen iloiseen ja avoimeen Ishmaeliin, joka halaa koko maailmaa ja näkee kaiken aurinkoisena ja ihanana.
Sosiaalisissa tilanteissa tämä ero korostuu silloin, jos kyseessä on suurempi määrä ihmisiä. Silloin olen se, joka vain tarkkailee tilannetta taustalla eikä ota oikein mihinkään kantaa. Osin se selittyy sillä, että prosessoin niissä tilanteissa asioita pidempään päässäni enkä vain ”ehdi” osallistua keskusteluun, joka polveilee sinne ja tänne. Pienemmässä porukassa sen sijaan olen enemmän äänessä, toki riippuu muista ihmisistä, ja ujous ei vaikuta niin voimakkaasti. Työelämässä tämä on vaivannut jonkin verran ja juuri siksi olen ajautunut asiantuntijatehtäviin; kun keskustellaan aiheesta, josta minulla on paljon tietämystä ja osaamista, pystyn menemään kyseisen ”roolin” taakse ja tuomaan osaamiseni näkyväksi ja esille. Ja kun mennään sen alueen ulkopuolelle olen jälleen hiljainen ja tarkkailen vain tilannetta. Eniten tämä kaikki kuitenkin heijastuu vain itseeni, koska ikään kuin joudun valitsemaan seurani tarkemmin ja miettimään, missä on hyvä olla.

 

[UnenNukkuja]

Sellainen huomio, että ujous ja introverttiys eivät ole sama asia. Ujo voi olla extroverttikin ja vastaavasti introvertti voi olla ilman, että on pätkääkään ujo.

Tämä koskee itseä isosti. Olen erittäin avoin ja ekstrovertti ihminen, mutta se ujous hyökkää näiden takaa.

Löydän ison eron siinä, puhunko keskellä ihmisiä, eli kullekin vuorotellen kasvotusten vai kerralla heidän kaikkien edessä. Näissä on kaksi aivan eri minää. Tulen todella hyvin juttuun ihmisten kanssa, koska osaan kuunnella ja keskustella siinä samassa. Esitelmää pitäessä (tms.) tuota ei voi tehdä. Okei, on myös suuri ero, kerronko itsestäni vai jostain mihin on kerätty tietoa muualta. Luotan itseeni ja siihen omaan tarinaani, tuo tulee luonnostaan, mutta se muualta haalimani tieto saa minut sittenkin epävarmaksi.

Nykyään on hassu huomata, että olen ujompi esim. tällä palstalla kuin vaikka FB:ssa. Eli osaan sittenkin puhua paremmin kasvoillani ja nimelläni. Ehkä tilanteessa luotan siihen, että jotkut voivat minut tuntea. Kysyin juuri eräältä ehdokkaalta someviestitse jotain, tuohon en kykenisi vaalitilaisuudessa.

Olin myös aikuistuessani elämäntilanteessa, joka ei tehnyt tästä helppoa. Elin ihmisen kanssa, joka oli varma itsestään ja minä rinnalla aivan liian epävarma. Tuo toinen ei tilannetta halunnut parantaa. Tuo kun jäi taa, rohkaistuin paljonkin, kun kukaan ei vahtinut.

Jonkinlaisen keskipisteen roolia olen aina inhonnut. Morsian, kaaso, kummi... Ei, haluan olla vaan se, joka höpisee muiden seassa.

Elän erittäin introvertin ihmisen kanssa, ja tämä meissä on ero selkeästi. Hän ei osaa samalla tavalla olla sosiaalinen, ei kylläkään esiinnykään mielellään. Onko sitten joskus saanut liikaa painetta tuohon, en tiedä.

 

[adolf]

Nuorempana kärsin kovasti. Nykyään en läheskään siinä mitassa, mitä joskus aikanaan. En sillä tavalla ujo ole koskaan ollut, etten kavereita olisi pystynyt saamaan. Peruskoulussa oli aina kavereita ja en mitenkään yksinäiseksi ole koskaan tuntenut itseäni.

Peruskoulun jälkeen muodostui sitten osin jo sillä hetkellä olleista kavereista ja sitten muutamista muista se lähin kaveripiirini, jonka kanssa saan viettää vielä tänä päivänäkin aikaa.

Myöhemmällä iällä olen kuitenkin hiffannut sen, että sellaisia oikeasti läheisiä ystävyys- ja ehkä parisuhteitakin minun on aina ollut vaikeaa muodostaa. En oikein osaa tai uskalla päästää ihmisiä lähelle. Osaltaan tämä on varmasti ihan synnynnäistä luonnettakin, ja toisaalta osaltaan kumpuaa lapsuuden ei-niin-kivoista kokemuksista. Semmoista valtaa en noille asioille kuitenkaan suo, että uhriksi rupeaisin. Paljon olen työtä tehnyt noista kokemuksista yli päästäkseni, ja siihen minulla on onneksi ollut apua. Ja mielestäni aika pitkälle olenkin jo päässyt.

Tuota lähelle päästämistä voi toki harjoitella ja jossain määrin tuosta pystyy opettelemaan ulos, tästä itse tietoiseksi tulemalla. Mutta niin syvällä minun luonnettani kuitenkin tämmöinen introverttius on, että ei minusta mitään hyper ekstoverttia koskaan tule. Mutta se on kuitenkin vapauttavaa ymmärtää, että ei minusta tarvitsekaan semmoista tulla. Minussa, kuten muissakin ihmisissä on kuitenkin muita hyviä luonteenpiirteitä, ja muutenkin paljon hyvää, niin sitä puolta itsessään kannattaa ymmärtää ruveta vaalimaan.

Se on juuri semmoista arvokkuuden kokemista, että pystyy kokemaan olemaan rakastamisen arvoinen ihminen. Jotain semmoista sisäisen lapsen löytämistä, joka kuitenkin on sitä meidän todellista minuutta. Raamatussa, niin saatanallisen ristiriitainen kirja kuin se onkin, on se yksi hieno lause: "maailma on lasten ja lastenmielisten". On hienosti sanottu, kun tuota pysähtyy miettimään.

Nykypäivänä se riippuu ihan hirveästi tilanteesta, että missä paikoin tuo ujous ja arkuus vielä nousee esiin. Tämä seuraava koskee nyt lähinnä työelämää: Tuntemattomien tai puolituttujen ihmisten kanssa iso joukko tavallaan mahdollistaa sen, että pääsee sen ison lauman taakse "piiloon". Sitten jos paikalla on pieni ryhmä, tai kaikista pahimmassa tapauksessa olen kahdestaan jonkun kanssa, niin nuo on minulle niitä sosiaalisesti kiusallisimpia tilanteita, joissa se puhelin kaivetaan taskusta, ruvetaan lukemaan lehteä tai vain yksinkertaisesti liuetaan paikalta. Sitten taas jossain kokouksissa tai koulutustilaisuuksissa, joihin saattaa osallistua kymmeniäkin ihmisiä, niin ei minulla usein ole mitään ongelmaa suutani avata ja tuoda mielipidettäni julki. Niissäkin tilanteissa usein olen kyllä sellainen tarkkailija, ja sanon sitten asiani, kun minulla oikeasti on jotain sanottavaa. Ryhmätyöskentelyssä saatan olla hyvinkin aktiivinen osallistuja, koska niissä monesti pääsee luikahtamaan jonkinlaisen roolin taakse. Sitten kun se jää särkyy, niin pystyn kyllä olemaan paljon luontevammin oma itseni, jutella niitä näitä ja heittää läppää muiden kanssa.

Aikanaan minulla oli myös aivan kammottava esiintymisjännitys, mutta sen koen aika reippaastikin lieventyneen aikanaan AMK:ssa. Siellä joutui pitämään niin valtavasti muiden edessä erilaisia esitelmiä, että siinä väkisinkin oppi siitä jännityksestä ainakin vähän eroon. Ja sitten ihan sellainen yleinen elämänkokemuskin tuo vähän sellaista tunnetta, että kun on muutaman kerran mokannut, jännittänyt helvetisti, sekä punastellut, ja sitten huomannut että eihän tässä mitään pahaa tapahdukaan, niin tuo auttaa myös asiaa.

Ja tuolla aiemmin mainitsemani kaveriporukan kanssa ei sitten ole moniakaan salaisuuksia, vaan siellä sitten tietysti täysin luontevasti puhutaan melkeinpä ihan mistä tahansa yksityisimmistäkin asioista.

 

[Weekend_Warrior]

Onhan tuo vaikuttanut kaikkeen koko elämän aikana. Punastuminen se kaikkein rasittavin asia. Alkoholi ollu koko aikuisiän läsnä liiaksi kun se vain helpottaa asioita ja siitä on muodostunut jonkinasteinen ongelma.

Työelämässä kuitenkin ja nyt myöhemmällä iällä kanssakäyminen selvinpäinkin luonnistuu ihan ok tuttujen kuten työkavereiden kanssa. Kouluajat oli ihan hirveitä enkä niitä halua muistella edes sen enempää, skippailin kaikki mahdolliset esitelmät jollain verokkeella kun ahdisti viikkoja etukäteen se oma kirjaesitelmä luokan edessä naama punaisena veren kohina korvissa. Hyi helvetti.

Kyllä se vaikuttaa elämään. Joku heittää läpällä jotain "hah jätkä pieras" ni tunnen kuinka posket menee tulikuumiksi. Ai että, korkkaanpa seuraavan kaljan.

Edit; Jatketaan nyt vielä parilla kohdalla jotka on ihan suoraan ujoudesta johtuvia isoilta osin ainakin. Ei ole oikeastaan kavereita tai ystäviä vaan lähinnä hyvänpäivän tuttuja kapakissa ja työkaverit on myös tärkeitä. Kapakissa käynnistäkin on tullut vuosien varrella todella tärkeä ja valitettava sosiaalinen juttu. Ja ihan oma syyhän se. Aina kuulutetaan sitä juurisyytä ni kaikki tämä yksinäisyys johtuu ujoudesta alunperin. No se täytyy myöntää että nyt on lyöty tinderit tulille kun niin pitkä aika ilman seuraa ja pakkohan tätä elämää on jossain kohtaa alkaa elämään.

 

[nummenkallio]

Hyvin sanottu tuolla @Peltinen, että ujous ja introverttiys eivät ole sama asia. Itse en ole mielestäni ujo, mutta olen paljon enemmän introvertti kuin ekstrovertti.

Mitenkään epäsosiaalinen en ole. Yksityishenkilönä olen mielelläni muutaman ihmisen seurassa, mutta isoissa laumoissa en viihdy. Liika hälinä ja liian monet ihmiset on kuormittava yhdistelmä, vaikka ihmiset sinänsä mukavia olisivatkin. Viime vuosina olen kuitenkin siedättänyt itseäni sukujuhlilla, koska vastaavia tilanteita tulee kyllä töissä normaalitilanteessa. En ole myöskään kovin innokas tuomaan itseäni esille, ainakaan mihinkään minäminäminä-tyyliin, mutta toisaalta ammattiroolin suojassa pystyn kyllä esiintymään ihmisille ja isommillekin joukoille, en sitä erityisemmin jännitä.

Tuo ammattirooli on jännä suojakilpi: jos olisin tilanteessa yksityishenkilönä, ja yleisö olisi kiinnostunut minusta itsestäni, se olisi paljon vaikeampaa, mutta jos olen ammattiroolissa ja minulla on asia josta puhua, selvitän tuollaiset tilanteet melko helposti. Saa kysyä vaikeita ja vaikka vähän vittuillakin, selvitän kyllä nekin tilanteet. Yksi opiskelukaveri sanoi minulle aikanaan esiintymistaidon koulutuksessa, että voisin puhujan roolissa heittää vaikka mitä paskaa, mutta sitä ei silti välttämättä huomattaisi, kun kuulostan aina niin selkeältä ja vakuuttavalta. Se kehu jäi mieleen.

Joku kirjoitti täällä puhelimessa puhumisesta. En erityisemmin pidä siitä, ja vielä vähemmän pidän Teams-palavereista. Sen sijaan oikeasti kasvokkain ihmisten kanssa on paljon helpompi jutella, kun näkee myös ilmeet ja eleet. Osaan myös tarvittaessa jauhaa paskaa eli hienommin sanottuna small talkia, vaikka sellainen ei yhtään kiinnostakaan. Mutta jos oikeasti kiinnostavasta asiasta on kyse, niin sellaisesta voin puhua jonkun kanssa loputtomiin.

Vielä kun oppisi sen taidon, että kehtaisi lähteä jotakuta kadulta iskemään, kuten veli @peksa kirjoitti. Se on kovien jätkien hommaa.