Hiljattaiset katseluni ovat pyörineet hieman yksitoikkoisesti saman aiheen ympärillä. Ensin oli vuorossa jo tovin ”must watch” -listallani odotellut rikosdraamasarja Dahmer – Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina ja heti perään dokumentaariset Keskusteluja murhaajan kanssa: Jeffrey Dahmerin haastattelut ja Jeffrey Dahmer: Mind of a Monster. Kyseessä oli siis yksi rikoshistorian karmivimmista sarjamurhaajista, jonka tekoihin sisältyi tappamisen ohella myös kannibalismia ja nekrofiliaa. En aio nyt erityisemmin karttaa spoilaamista, koska tapauksen yksityiskohdat ovat muutenkin yleisesti tiedossa.
Dahmer – Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina: Päädyin katsomaan sarjan ensinnäkin ihan yleisestä kiinnostuksesta sarjamurhaajapläjäyksiä kohtaan ja toiseksi spesifisten, nimenomaan tätä tekelettä koskevien suositusten perusteella. Nykyään sitä on jo niin turtunut kaikenlaisille faktuaalisille ja fiktiivisille kauheuksille, että ainoastaan todella shokeeraavat tarinat herättävät kunnolla tunteita. Siitä syystä tämäkin vaikutti aiheensa perusteella mielenkiintoiselta. Tietysti tällaisen tositapahtumiin perustuvan sovituksen tapauksessa voidaan kyseenalaistaa, onko moraalisesti oikein repiä omaan tylsään elämäänsä viihdettä todellisten uhrien ja heidän omaistensa kärsimyksestä. Se mietityttää kyllä, mutta valitettavasti ei näköjään niin paljon, että olisin jättänyt sarjan väliin.
Jeffrey Dahmerin tarinassa eniten kiinnosti juuri Dahmerin henkilökuva ihmismielen synkimpine syövereineen. Parissa ensimmäisessä lähinnä hänen kylmäveriseen tapposapluunaansa keskittyneessä jaksossa hahmo vaikutti kuitenkin ainoastaan tylsältä ja yksiulotteiselta psykopaatilta. Tosin hän oli poliisikuulusteluissa yhteistyökykyinen ja itsekin myönsi ansaitsevansa kuolemantuomion tekojensa perusteella, mutta muuten hän tuntui aluksi yksinomaan vastenmieliseltä ja yksinkertaisesti sopimattomalta minkään sarjan keskushenkilöksi. Mielestäni varsinkin päähenkilön kuvauksessa on nimittäin oltava jonkinlainen inhimillinen tulokulma ja hahmon on kyettävä herättämään myötätuntoa edes jossakin määrin, jotta hänen edesottamuksiaan jaksaisi ylipäätään seurata kokonaisen kauden verran. Onneksi takaumat Jeffreyn nuoruudesta ja ensisurmista alkoivat sitten hiljalleen valottaa hahmon kehitystä ja tuoda häneen jonkinlaisia inhimillisyyden rippeitä. Ajoittain häntä kohtaan pystyi jopa kokemaan pienimuotoista sympatiaa, mitä ei etukäteen olisi voinut uskoa. Mielestäni on hyvin kirjoitetun hahmon merkki, että hänen kohtalonsa puolesta jännäsi loppua kohden kaikista hirmuteoista huolimattakin. Mitään sairasta sarjamurhaajan glorifiointia tai puolustelua ei kuitenkaan ollut havaittavissa, mutta Jeffreysta oli kaiken kaikkiaan saatu henkilöhahmona onnistuneen monitahoinen. Mitä taas oikean elämän esikuvaan tulee, niin onhan huomattavasti mielekkäämpää kartoittaa kauhutekojen taustalta paljastuvia syitä sen sijaan, että kuitattaisiin koko juttu vain kyseisen yksilön hirviömäisyydellä.
Pääroolissa hääräilleen Evan Petersin näyttelijäsuoritus oli loistava. Siinä oli autistisen oloista sosiaalista kömpelyyttä, mutta samalla vähäeleistä herkkyyttä ja jopa sympaattisuutta. Ainoana huonona puolena mainittakoon, että hahmon ilme- ja elekieli oli vähän turhankin creepyä etenkin hänen saalistaessaan potentiaalisia uhreja, mutta tuo juontui varmaan enemmän käsikirjoituksesta tai ohjauksesta kuin Petersistä itsestään. Joka tapauksessa sarjan Dahmerista uhosi jo kauas, ettei hänellä voi olla kaikki inkkarit kanootissa. Ei kukaan täyspäinen eikä varmaan moni hatarapäinenkään lähtisi baarista noin karmivan tapauksen mukaan. Todellinen Dahmer oli ainakin haastatteluissa kyllä varsin hillitty, mutta kuitenkin normaalin rajoissa – ei läheskään niin omituisen ja konemaisen oloinen kuin sarjaversio.
Dahmerin perheenjäsenten henkilökuvat kiinnostivat myös. Etenkin isä herätti katsojassa myötätuntoa, vaikka teki roppakaupalla virheitä jättäessään kasvuikäisen poikansa liian usein yksin ja opettaessaan tälle maantieraatojen leikkelemistä. Kaikesta huolimatta hän tuntui aidosti välittävän Jeffistä vielä tämän tekojen paljastuttuakin. Nuorelle aikuiselle Jeffreylle kodin tarjonnut isoäiti vaikutti myös ihan kelpo ihmiseltä. Näiden kahden Dahmerin sukulaisen avulla saatiin syyllisen omaisen näkökulmaakin hyvin valotettua. Jeffreyn pikkuveli puolestaan jätettiin kokonaan sivuosaan, mikä oli varmaan ihan hyvä ratkaisu, koska käsittääkseni hän on myös oikeassa elämässä pyrkinyt pysymään mahdollisimman kaukana tapaukseen liittyvästä julkisuudesta. Perheen äiti taas esitettiin vastuuttomana sekopäänä, joka nappaili jo raskausaikana surutta pillereitä uhraamatta ajatustakaan sille, miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat sikiön kehitykseen. Jeffreyn synnyttyäkin äiti suhtautui sarjassa häneen varsin välinpitämättömästi eikä tainnut edes keskustella hänen kanssaan muuta kuin yhden kerran – ja silloinkin äiti vain raivosi kieroutuneesti siitä, että poika ei ollut koskaan pyytänyt häntä autotalliin leikkelemään eläimenraatoja kanssaan, vaan oli suorittanut nämä aktiviteetit aina isänsä kanssa. Perheen sisäinen dynamiikka oli siis lopulta aika yksinkertaistetusti kuvattu: isä oli puutteistaan huolimatta selkeä hyvis ja äiti kaikessa piittaamattomuudessaan selkeä pahis. Jotenkuten tuo asetelma vastannee todellisuutta, sillä ymmärtääkseni Dahmerilla oli oikeastikin hyvin etäiset välit äitiinsä etenkin vanhempien eron jälkeen.
Muutenkin Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina oli käsittääkseni suht todenmukainen, vaikken olekaan suuri asiantuntija tapauksen suhteen. Joitakin muutoksia oli tietysti tehty – esimerkiksi kadulle karanneesta uhrista poliisille soitellut naapuri Glenda Cleveland asui todellisuudessa vastapäisessä talossa eikä Dahmerin seinänaapurina. Muutokset ovat lukemani perusteella herättäneet jonkin verran närkästystä caseen paremmin perehtyneiden parissa, mutta minusta nyt on ihan itsestäänselvää, että tapahtumia pitää soveltaa sarjaformaattia varten. Asioita ei kuitenkaan mielestäni vääristellä liikaa ja mikä tärkeintä, uhrien muistoa ei mitenkään loata. Eräänlaisena ylimääräisenä kunnianosoituksena kaikki Dahmerin murhaamaksi joutuneet listataan lopussa ja eräs jakso on kokonaan omistettu Tony Hughes -nimisen uhrin henkilökuvan syventämiselle. Silti hänen ja muidenkin surmattujen omaiset ovat kuulemma vetäneet sarjasta herneen nenään ihan jo sen olemassaolon takia, mikä onkin sinänsä hyvin ymmärrettävää.
Kritiikistä huolimatta Jeffrey Dahmerin tarinan näkökulma on varsin monipuolinen. Dahmerin, tämän perheen ja uhrien lisäksi myös läheistensä menettäneiden ja poliisienkin perspektiivit tulevat käsiteltyä. Tarinaa oli kuitenkin sorruttu venyttämään niin, että parissa viimeisessä jaksossa eksyttiin jo liian kauas aiheesta. Noissa jaksoissa kuvattiin pitkäpiimäisesti uhrien omaisten ja Dahmerin naapurien elämää surmatöiden paljastumisen jälkeen, kun taas itse Dahmer jäi turhankin taka-alalle.
Liiallisen venyttämisen lisäksi sarjassa oli pari muutakin puutetta. Ensinnäkin kronologisempi asioiden käsittelytapa olisi tehnyt poikaa, sillä nyt hyödynnetty ajassa edestakaisin hyppiminen tuntui ajoittain hieman sekavalta. Huumoria olisi myös voinut olla enemmän, tai edes vähän, sillä näin makaaberista aiheesta kertova tarina lipsahtaa helposti ylettömän synkistelyn puolelle, jos mukana ei ole ollenkaan hauskempaa sisältöä keventämässä tunnelmaa. Toki tässä tapauksessa keventely olisi voinut olla myös sudenkuoppa, koska sellainen olisi helposti näyttäytynyt epäkunnioituksena uhreja kohtaan.
Yhteenvetona mainittakoon, että sarja oli kuitenkin mielestäni todella onnistunut: tunnelma oli intensiivinen ja karmiva, psykologista syvyyttä irtosi sopivasti. Itsetarkoituksellista verellä mässäilyä taas ei onneksi ollut, vaikka Dahmerin rikokset olivatkin itsessään ällöttäviä. Sarja oli myös tehty efektien suhteen laadukkaasti – esimerkiksi erään kuulovammaisen uhrin, siis sen Tonyn, näkökulmasta kerrotussa jaksossa käytettiin äänten häivyttämistä synnyttämään illuusio kuuroudesta myös ruudun toiselle puolelle.
Vaikuttava sarja kaiken kaikkiaan. Katseluprojektin aikana näin eräänä yönä unta, että olin joku Dahmerin tuttu enkä ollut havainnut varoitusmerkkejä hänen käytöksessään. Herättyäni mietin unentokkurassa hyvän tovin, että enhän minä voi mennä tänään töihin vaan minun pitää mennä tunnustamaan poliisille, kuinka ignorantti olen ollut. Vasta sitten havahduin riittävästi muistaakseni, että enhän minä oikeasti koskaan tavannutkaan koko Dahmeria ja itse asiassa olin useimpien hänen tappotöidensä aikaan vielä pelkkä pilkahdus vanhempieni silmäkulmassa. On aina hyvän sarjan merkki, että se tunkeutuu jopa uniin.
Keskusteluja murhaajan kanssa: Jeffrey Dahmerin haastattelut: Edellä mainitusta dramatisoinnista sain kimmokkeen tutustua tähänkin. Jeffrey Dahmerin haastattelut käsittelee tapausta nimensä mukaisesti etenkin itse syyllisen haastattelujen tallenteiden avulla, mutta myös asianajajat, poliisit ja muut asiantuntijat pääsevät ääneen. Paria lapsuudenystävää tai naapuriakin oli jututettu, mutta he eivät tunteneet Dahmeria kovin hyvin ja varsinainen lähipiirin näkökulma jäi siis puuttumaan – esimerkiksi Dahmerin isän ajatuksia olisi ollut mielenkiintoista kuulla. Dahmerin omat puheenvuorot kiinnostivat kuitenkin kaikkein eniten. Kuten siinä dramatisoidussa tv-sovituksessa, näillä tallenteillakin Dahmer vaikutti hivenen tavallista sarjamurhaajaa inhimillisemmältä: hän kertoi vilpittömän rehellisen oloisesti murhiensa taustoista ja tuntui myös kykenevän jonkinasteiseen katumukseen. Ehkä siksi hänen kertomuksiaan pystyi kuuntelemaan ilman, että vastenmielisyyden tunne ylitti ainakaan henkilökohtaisen sietokykyni rajoja. Tietysti hänen tunnustamansa teot olivat kyllä harvinaisen karmivia eikä niitä voi mitenkään puolustella.
Olisin toivonut tähänkin sarjaan kronologisempaa lähestymistapaa, sillä jaksoissa hypittiin pidätyshetkestä tappotöiden tapahtuma-aikaan ja takaisin aivan mielivaltaisen oloisesti. Muuten kyseessä oli ihan hyvin tehty ja kattava katsaus aiheesta. Keskusteluja murhaajan kanssa -kokonaisuuteen kuuluu ilmeisesti muitakin kausia muista murhaajista, mutta ennen niiden pariin siirtymistä ajattelin katsoa jotakin vähän hilpeämpää...
Jeffrey Dahmer: Mind of a Monster: Vaan en sitten katsonutkaan, vaan katsoin muutenkin sarjamurhaajiin keskittyvän Mind of a Monster -dokumenttisarjan Jeffrey Dahmeria käsittelevän jakson, koska aihe oli jäänyt kummittelemaan mieleeni. Tässä oli haastateltavia vielä laajemmalla skaalalla kuin edellisessä – asiantuntijoiden lisäksi myös todistajat (esim. erään uhrin auttamista yrittänyt nainen) ja tekijän lähipiiri (erityisesti isä Lionel Dahmer) pääsivät ääneen. Jakso oli koostettu juuri toivomallani tavalla. Se eteneni siis pääsääntöisesti selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä, vaikka heti alussa toki kerrottiin kyseessä olevan hirmutöihin syyllistynyt sarjamurhaaja, jos joku katsojista sitä nyt ei tiennyt. Sen jälkeen lähdettiin perkaamaan tapahtumien kulkua Dahmerin nuoruudesta lähtien. Tässäkin dokumentissa päästiin kuulemaan myös Dahmerin omia ajatuksia, joskin tällä kertaa näyttelijän lukemana, mikä tuntui hieman hölmöltä, sillä tuo näyttelijä ei edes kuulostanut juurikaan oikealta Jeffrey Dahmerilta. Joka tapauksessa Mind of a Monster sukelsi nimensä mukaisesti syvälle kohteensa häiriintyneeseen mieleen. Kaiken kaikkiaan varsin mielenkiintoinen ja perusteellinen katsaus aiheeseen.
Seuraavaksi sitten varmaan jotakin aivan muuta.
www.dailymotion.com
