Paljon aikaa kun viimeksi katsonut, mutta joo etenkin se loppu oli ihan kuraa. Tätä Dexter new bloodia en ole edes katsonut, mutta ilmeissti sekin on huono.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Oululaista historiaa tekevä Saija Tarkki kasvoi kärppäuransa aikana teinitytöstä perheenäidiksiLue lisää »
-
Marko Anttila pelasi ottelun varapaidalla − "Jos joku tietää, tuokaa se hallille"Lue lisää »
-
Liiga-kierros: SaiPalle ei löydy pysäyttäjää – perjantaina oli kotijoukkueiden iltaLue lisää »
-
Klotenin uutta toimintakulttuuria rakentava Lauri Marjamäki on noussut Sveitsissä lähes sateentekijän asemaan – “Intohimo valmentamiseen on palannut"Lue lisää »
-
Patrik Laine ja Mikko Viitanen tekivät lätkäkulttuurille valtavan palveluksen suorasanaisella mielenterveyspuheellaLue lisää »
-
Blackhawks-puolustaja Seth Jones kuukauden sairaslomalleLue lisää »
TV-sarjaketju
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 330 180
- 10 245
New Blood oli ihan jees. Mutta kuten emosarjassaan, niin lopetus pilasi kaiken.
Purkan Jauhaja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ei merkittävän kaupungin pallokerho
Neloskausi olisi ollut täydellinen paikka lopettaa, mutta katsojaluvut olivat liian kovat.
John Lithgow vetää älyttömän kovan roolin neloskaudella. Varsinkin kun tuota ennen hänet muisti vain Kolmas kivi auringosta sarjasta.
8,1 imbd. Ihan katsottava kyllä, vaikka täyttä potentiaaliansa ei täytäkään.
Täytyy varmaan jossain kohtaa katsoa sekin.
Olen kateellinen siitä, että Dexter on sinulle uusi sarja. Kyseinen sarja menee itsellä samaan luokkaan kuin Sopranos, Breaking Bad ja Better Call Saul.
Race across the world Suomi.
Onko kukaan muu erehtynyt katsomaan koko kauden ja tajunnut että tämä on luultavasti huonoin kilpailuohjelma Suomen televisiossa? Käsittämättömän tylsä ohjelma eikä mikään tunnu viittaavan oikeean kilpailuun. Pääasia että osallistutaan ja kaikki on ihanaa. Jos tästä joskus toinen kausi tulee niin aika mielenkiintoiset osallistujat pitää olla että jaksan vielä ohjelmasta kiinnostua.
1,5/10
Onko kukaan muu erehtynyt katsomaan koko kauden ja tajunnut että tämä on luultavasti huonoin kilpailuohjelma Suomen televisiossa? Käsittämättömän tylsä ohjelma eikä mikään tunnu viittaavan oikeean kilpailuun. Pääasia että osallistutaan ja kaikki on ihanaa. Jos tästä joskus toinen kausi tulee niin aika mielenkiintoiset osallistujat pitää olla että jaksan vielä ohjelmasta kiinnostua.
1,5/10
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Eihän tämä toimisi kuin taviksilla ja isommalla potilla. Nyt tämä oli hidas as fak julkkiksilla joita ei itseään edes napannu. Kyllä, oli kyllä aivan fiasko. Jos tuli arvosteltua Amazing Race Suomea aasian kierrokseksi jossa säännösitä joustettiin, niin siinä sentään tapahtuu.. Tämä oli tosiaan varmaan huonoin evö
BTW: katoin talvella AmazinRace Australian celeberty kauden ja nekin pyöri vain Aasiassa. Ne ei edes lähtenyt Australiasta ja maalikin oli Aasiassa.. oisko tässä joku US version yksinoikeus oikeasti kiertää formaatissa pallo? Onko joku kattonu Kanadan versioo?
Katoin vaa sillo ku se alko ni pari jaksoa. Vähä niiku Amazing race ilman tehtäviä. Ei napannu yhtään.
Amazing race sentään vaikutti oikealta kilpailulta ja kilpailijat mielenkiintoisempia. Race across worldissa oli tylsiä tehtäviä ja "työpaikat" etukäteen suunniteltuja. Pääasia että kaikilla on kivaa ja kaikki saa puhua tunteista enemmän kuin kisasta. Patukkaa on koko ajan seinän takana tarjolla ja jätski on hyvää.
Minä tiivistäisin Amazing Racen ja Race across the worldin siten, että toinen oli matkustuskilpailu ilman matkustusta ja toinen ilman kilpailua.
Amazing Racen pelasti onnistunut castaus. Muuten todella kädenlämpöiseen formaattiin oli löydetty oikeasti viihdyttäviä kilpailijoita. Kaikki kohdemaat vaikuttivat kuitenkin täysin samanlaisilta, tehtävistä pääsi liian helposti läpi ja mitään kiireen tuntua ei syntynyt, kun siirtymät maiden välillä hoidettiin kivasti yhteislennoilla.
Race across the world sen sijaan oikeasti tuntui matkailulta. Maisemat vaihtui, paikalliskulttuuri oli läsnä ja parit ihan aidosti joutuivat pohtimaan miten seuraavalle etapille pääsevät. Siinä ohjelmassa taas castaus oli aivan syvältä kun jo valmiiksi pieneen kuuden parin porukkaan osui vähintään puolet sellaisia, joita ei kiinnostanut kisaaminen ollenkaan ja vaikka voittajapari ihan tosissaan yritti, niin heidän seuraamisensa oli katsojalle tuskallista ja mulla meni ainakin ihan Larmien takia muutama viimeinen jakso pikakelauksella.
Näistä vaihtoehdoista silti parempi mahdollisuus konseptina olisi maikkarin viritelmällä. Amazing Racesta saatiin jo maksimit ulos nykyformaatilla, eikä lopputulos silti ollut mitenkään uskomaton. Tuon enempää budjettia siihen ei tulla upottamaan ja castaus ei ole enää uudestaan noin hyvä. Se tulee olemaan jatkossakin kevyiden tehtävien suorittamista halvoissa kohteissa. RATW:ssa oli kuitenkin sellaisten seikkailun tuntua, jonka paremmalla castilla ja pienillä sääntömuutoksilla voisi muuttaa ihan toimivaksi ohjelmaksi.
Amazing Racen pelasti onnistunut castaus. Muuten todella kädenlämpöiseen formaattiin oli löydetty oikeasti viihdyttäviä kilpailijoita. Kaikki kohdemaat vaikuttivat kuitenkin täysin samanlaisilta, tehtävistä pääsi liian helposti läpi ja mitään kiireen tuntua ei syntynyt, kun siirtymät maiden välillä hoidettiin kivasti yhteislennoilla.
Race across the world sen sijaan oikeasti tuntui matkailulta. Maisemat vaihtui, paikalliskulttuuri oli läsnä ja parit ihan aidosti joutuivat pohtimaan miten seuraavalle etapille pääsevät. Siinä ohjelmassa taas castaus oli aivan syvältä kun jo valmiiksi pieneen kuuden parin porukkaan osui vähintään puolet sellaisia, joita ei kiinnostanut kisaaminen ollenkaan ja vaikka voittajapari ihan tosissaan yritti, niin heidän seuraamisensa oli katsojalle tuskallista ja mulla meni ainakin ihan Larmien takia muutama viimeinen jakso pikakelauksella.
Näistä vaihtoehdoista silti parempi mahdollisuus konseptina olisi maikkarin viritelmällä. Amazing Racesta saatiin jo maksimit ulos nykyformaatilla, eikä lopputulos silti ollut mitenkään uskomaton. Tuon enempää budjettia siihen ei tulla upottamaan ja castaus ei ole enää uudestaan noin hyvä. Se tulee olemaan jatkossakin kevyiden tehtävien suorittamista halvoissa kohteissa. RATW:ssa oli kuitenkin sellaisten seikkailun tuntua, jonka paremmalla castilla ja pienillä sääntömuutoksilla voisi muuttaa ihan toimivaksi ohjelmaksi.
Monoliitti
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Rauman Lukko
Sain katsottua Katsomosta ja Netflixistä löytyvän From-sarjan kaksi ensimmäistä kautta, josta täälläkin on kirjoitettu. Mielestäni erittäin kiehtova, jännittävä ja brutaali sarja. Tuollaiset "mitä vittua täällä tapahtuu" -sarjat ovat kiinnostaneet aina. Lost oli erinomainen noin neljä kautta, mutta jatkui liian pitkään. Toivottavasti From pidetään sopivan lyhyenä. Toisen kauden finaalin jäljiltä odotan innolla syksyllä alkavaa kolmatta kautta. Sarjan mysteereistä ja teorioista voisi kirjoittaa pitkän tekstin, mutta nyt ei jaksa näpytellä.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Lost ongelma oli JJ:n esittelmä tapa tehdä sarjoja ja elokuvia, eli "mystery box". J. J. Abramsin mukaan kenekään ei tartte tietää mitä laatikossa on, vaan voidaan loputtomasti pyöriä laatikon ympräillä ja saada yleisö kiinostumaan.. No kuten Lost osotti, loputtomasti laatikon ympärilleä ei voida pyöriä. Jos tekijöilläkään ei ole tiedossa, mitä laatikon sisällä on, sarja/leffa päätyy umpikujaan... Eli itse en From:a katso, ennen kuin se on "kokonaan" ulkona.
Monoliitti
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Rauman Lukko
Sarjassa toisena pääperkeleenähän hääri Damon Lindelof. Lindelof toimi showrunnerina ja pääkirjoittajana oikein mainiossa The Leftovers -sarjassa. Siinä on kanssa samaista "mystery box" tapaa mukaileva sarja, mutta ei vie asiaa Lostin tapaan liian pitkälle. Ehkä Lostista oppi ettei kannata pitkittää liikaa jos ei itselläkään ole käryä siitä, että mitä laatikko sisältää. Tarvii varmaan katsoa The Leftovers uudelleen, koska en tarkalleen muista, että mikä oli lopputulema. Päähenkilö oli ainakin loistava.
Samat ajatukset että toivottavasti tarina ei lässähtäisi tai jatkettaisi liian pitkään. Lostin tekijöitä kun kyseessä niin herää epäilykset :)
Hercule Poirotin ystäville tiedoksi, että Viaplaylla on katsottavissa (ilmeisesti) kaikki jaksot. Olen etsinyt sarjaa aina silloin tällöin ja Viaplay oli tauolla viime kesästä saakka (kunnes nyt lätkän MM-kisojen alussa käytin tarjoushinnan hyväkseni). Tämä oli todella iloinen yllätys!
viaplay.com
Hercule Poirot - TV-ohjelmat netissä - Viaplay
Katso sarja Hercule Poirot netissä. Striimaa TV-sarjat tai lataa mukaan. Voit katsoa tietokoneella, tabletilla, puhelimella, pelikonsolilla tai Smart TV :llä
viaplay.com
Samoin MTV Katsomossa, jos se on tilattuna vaikkapa Liigan takia.
Hercule Poirot
Katso Hercule Poirot suoraan selaimessa tai sovelluksissamme. Näe tämä ohjelma ja paljon enemmän MTV Katsomossa!
Being Poirot
Katso Being Poirot suoraan selaimessa tai sovelluksissamme. Näe tämä ohjelma ja paljon enemmän MTV Katsomossa!
Olen viime aikoina katsellut uudelleen kotimaista poliisisarjaa Robaa MTV Katsomosta. Ihan hauskaa on ollut ja sujuvasti olen edennyt – tähän mennessä on siis ilmestynyt viisi kautta ja sain ne kaikki parissa viikossa väijyttyä muun olemiseni ohessa. Parhaina tai ehkä pahimpina päivinä taisi mennä kokonainen kausi tuosta noin vain. Olen muistaakseni jo joskus kommentoinut kyseistä sarjaa yleisluontoisesti tässä ketjussa, joten seuraavassa vielä muutamia yksityiskohtaisempia kausikohtaisia kommentteja. Käsittelen tapahtumia nyt sen verran paljastavasti, että spoiler-tagit lienevät tarpeen.
Kausi 1:
Sarjan hyvät puolet tulevat heti esille. Roba on ennen kaikkea sopivassa balanssissa oleva ja uskottavan makuinen sekoitus proosallisempia ja dramaattisempia keissejä. Tälläkin kaudella nähdään riittämiin tavallisia juoppojenkuskailuja ja nuorisokänniporukoiden hajottamisia, mutta niiden vastapainoksi on myös raflaavampaa osastoa, kuten poliisien hengenvaaroja, panttivankitilanteita ja pommiuhkia. Erityisesti Nicke Lignellin esittämän jeparin kuolema heti kauden alkuvaiheessa oli melkoinen paukku.
Hahmot esitellään rivakasti ja he kaikki ovat omalla tavallaan värikkäiksi ja syvällisiksi käsikirjoitettuja omine yksilöllisine luonteenpiirteineen, kipukohtineen ja synkkine salaisuuksineen – osaston päällikkö Hessu on kaappihomo, hänen alaisistaan taas Maikilla on stalkkaava exä, Janilla väkivaltaongelma, Myllymiehellä ilmeisesti hänen ulottumattomiinsa joutunut tytär, Artolla terveyshuolia ja työnarkomania... Hahmoilla on realistisesti myös pimeät puolensa eikä heidän omakaan toimintansa kestä aina päivänvaloa, vaikka he lain puolesta työskentelevätkin. Henkilöiden mieleen sukelletaan pintaa syvemmälle siinäkin mielessä, että traumaattisten tapahtumien vaikutukset heidän psyykeensä käsitellään huolellisesti. Esimerkiksi Nicken hahmon kuolema aiheuttaa hänen työparissaan Artossa holtitonta käytöstä ja psykosomaattista oireilua. Hahmojen välisiin suhteisiin pureudutaan myös riittävissä määrin. Niiden saralta kiinnostavinta antia tällä avauskaudella edustavat Hessu-pomon ongelmat alaistensa kanssa sekä Maikin ja Janin räjähdysherkkä työparius. Kaiken kaikkiaan kausi onkin oivallinen sekoitus rikostapauksia, henkilökuvausta, hahmojen yksityiselämää ja työpaikan ihmissuhdekuvausta.
Myös dialogi on ihan nasevaa ja huumorikin kukkii välillä. Tällä kaudella kuullaan replasuosikkini koko sarjasta, nimittäin Hessun äyskähdys "Poliisi tekee autoillaan kissoista lättyjä", kun Myllymies ja Arto olivat ajaneet maijallaan monta kertaa kissan yli.
Näyttelijämateriaali sen sijaan on vähän hajanaista. Siitä erottuu ensinnäkin joitakin suorastaan timanttisia suorittajia, kuten Taneli Mäkelä (poliisipäällikkö Karvinen) ja Ilari Johansson (rikostutkija Markus Uusitalo). Toisaalta heidän vastapainokseen löytyy muutamia sysipaskoja puupökkelöitäkin, kuten Mari Perankoski (rikostutkija Sinisalo) ja Riku Nieminen (Myllymies). Sitten on paljon siltä väliltä olevia keskivertoja, kuten Aku Hirviniemi (Jani), Aarni Kivinen (Hessu), Leena Pöysti (Maikki) ja Kari Hietalahti (Arto). Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin, että nämä aiemmin aivan muunlaisista rooleista rooleista tutuiksi tulleet näyttelijäsuuruudet suoriutuivat poliisinosistaan ihan kelvollisesti. Etenkin Putous-tähtiä tuntui aluksi hieman oudolta nähdä näin vakavissa rooleissa, mutta pianhan tuohon tottui.
Vakavia puutteitakin kaudella on. Vaikka sisältö viehättää, niin kuvaus on paikoitellen suorastaan kökköä. Toisaalta pidän tiettyjen efektien käytöstä – esim. hidastuksilla saa sopivasti dramaattisia kohtauksia tehostettua – mutta ainainen ikkunoiden takaa kuvaaminen on mielestäni surkea "efekti". En tajua mihin sillä pyritään, ellei sitten aiheuttamaan katsojaparalle päänsärkyä.
Mutta vahva esitys kaiken kaikkiaan.
Kausi 2:
Kauden alkuun liittyy muutamia kangerteluja. Ensinnäkin käsikirjoittajat ovat ilmeisesti jonkinlaisen dementian vallassa unohtaneet, että Myllymieshän irtisanottiin edellisen kauden loppupuolella. Tuolla hän nyt kuitenkin taas kököttää ihan iloisesti. Ei varmaan olisi ollut mahdottoman vaikeaa ujuttaa johonkin sivulauseeseen mainintaa Myllymiehen työsuhteen uusimisesta, mutta nyt tuollaisen maininnan kokonaan puuttuessa tuosta kuviosta tuli aika kökkö fiilis – kausien välinen jatkuvuus ei ollut kunnossa. Toinen kangertelu oli Roban päällikkönä toimineen Hessun yhtäkkinen vaihto Tiina Lymin esittämään Valtoseen muistaakseni kakkoskauden toisessa jaksossa. Ainakin muiden meneillään olleiden tapahtumien aikajanasta päätellen tuo vaihto tapahtui yhden päivän aikana ilman mitään irtisanomisaikoja Hessulle tai kunnon työhaastatteluja Valtoselle. Muutenkin olisi ollut kyllä kiva, jos ykköskauden keskeisimpiin hahmoihin kuuluneelle Hessulle olisi heitetty kunnon hyvästit.
Muuten kauden juoni oli ihan hyvin rakennettu. Tällä kertaa luotiin ihan koko kauden mittaista draamankaarta tunnetun talousrikollisen Juha Puustisen ympärille, sillä likipitäen kaikki merkittävät juonikuviot tuntuivat etsiytyvän lopulta häneen. Heti kauden alussa tapetaan Arton vasikka, Hessu kidnapataan ja myöhemmin Artokin joutuu murhayrityksen kohteeksi. Puustisen nimi nousee esille vähän joka välissä, mutta vielä häntä ei saada syytteeseen mistään. Juonikuvion ratkaisua jäädään siis odottamaan kolmoskauden puitteissa tapahtuvaksi. Joka tapauksessa käsikirjoitustiimin juonenpunonta tekee vaikutuksen luontevuudellaan, vaikka kuviot vielä keskeneräisiksi jäävätkin. Eri tapausten väliset yhteydet ja poliisien päättelyketjut tuntuvat uskottavilta.
Henkilökuvauksen saralla kakkoskaudella saadaan nähdä lisää hahmojen yksityisasioista, persoonista ja etenkin pimeistä puolista. Entistä useampien poliisihahmojen toiminta ei kestä päivänvaloa – esimerkkeinä mainittakoon tutkimaansa tapaukseen liittyvän rahakätkön anastava rikostutkija Uusitalo, vaimoaan hakkaava poliisipäällikkö Karvinen ja laitonta sivutointa portsarina tekevä Myllymies. Nuo venkoilut eivät ole sarjan laadun kannalta mitenkään pahasta, sillä niiden avulla saadaan lisää särmää ja puolia noihinkin hahmoihin. Janista taas on tullut viimekautisen ampumisvälikohtauksen seurauksena varsinainen jeesustelija. Ihan realistinen kehityskulku sekin, vaikka onhan hän välillä varsin ärsyttävä. Roban johtajan pallille hypännyt Valtonen on myös ihan kiinnostava hahmo. Hänen yksityiselämänsä mörkö on kapinoiva tytär ja persoonansa pimeä puoli ajoittainen "vitun lehmyys", kuten rikostutkija Sinisalo häntä luonnehtii. Harmi kuitenkin, että Valtosen rooli on annettu Tiina Lymille, joka on mielestäni näyttelijänä sitä pahanpohjimmaista sysipaska-osastoa. Hänellä on ainoastaan yksi ilme ja yksi äänensävy – itkua pidättelevältä näyttävä mutristus ja itkua pidättelevältä kuulostava äänen värisytys. Moiset maneerit eivät oikein sovi tuommoiselle kovapintaiselle komisariohahmolle.
Tällä kaudella ikkunan takaa kuvaaminen ei häirinnyt aivan niin paljon, mutta kyllä sitä taas oli. Lienenköhän vähän tottumassa. Mutta hyvä kausi tämäkin.
Kausi 3:
Kolmannella kaudella alkaa olla havaittavissa pieniä viitteitä paikallaan polkemisesta. Sekä rikoksiin että hahmojen yksityiselämään liittyvissä juonissa esiintyy toistoa. Iänikuista Puustis-kuviota jaksetaan veivata vieläkin. Siihen tuodaan kyllä tämän kauden puitteissa myös uusia elementtejä – lonkerot levittyvät entistäkin laajemmalle, kun itse KRP tuntuu sekaantuneen juttuun – mutta kyllähän nuo Puustisen tiloihin tapahtuneet kotietsinnät ja Arton uhkailluksi joutumiset tuntuivat auttamatta vanhan kierrättämiseltä. Eivätkä Puustisen toimien taustalta paljastuneet suuremman luokan taloussotkut ja ihmiskaupat olleet mielestäni edes kovin kiinnostavia. Ainakin näin tavallisen pulliaisen näkökulmasta sellaisiin on vaikeampi samastua kuin ihan tavallisiin mustasukkaisuus-, känni- ja kostomotiiveihin perustuviin veritöihin, joita olisi helppo kuvitella tapahtuvan omassa tuttavapiirissäänkin. Hahmojen henkilökohtaisten ongelmien saralta taas Janin ja Maikin juupas-eipäs-leikki ja Arton tuupertelut alkoivat tällä kaudella tulla korvista ulos.
On kaudella silti uuttakin. Maikki siirtyy vihdoin järjestyspoliisista rikostutkinnan puolelle, kuten on jo pitkään haavaillut tekevänsä. Ihan kiva, että päästään näkemään enemmän sitäkin puolta poliisin työstä (sarjan aiemmat rikostutkijat Uusitalo ja Sinisalo kun ovat jääneet sivuosiin), mutta Maikin hahmo puolestaan alkaa enenevässä määrin ärsyttää. On se kumma, kuinka joku voikin olla niin täydellinen ja ylivertainen kaikessa.
Ihan ok kausi silti tämäkin. Totuttuun tyyliin balanssi dramaattisten ja proosallisten keissien suhteen on kohdillaan.
Kausi 4:
Jotakin pientä aikaisempien kuvioiden toistamista tälläkin kaudella on havaittavissa – maahanmuuttajiin liittyviä ongelmia ainakin on käsitelty sarjassa aiemminkin ja Arton terveys alkaa taas vaihteeksi prakata –, mutta ei nyt mitenkään häiritsevissä määrin.
Uusi elementtejä on nimittäin niin ikään viljalti mukana. Janin kuolema on ensimmäinen varsinaisen päähenkilön kuukahtaminen koko sarjan historiassa, sillä Nicken hahmo kuoli ennen kuin katsojalle oli ehtinyt muodostua häneen mitään tunnesidettä. Minua tuo Janin poistuminen harmitti, koska Aku Hirviniemi suoriutui roolityöstään kokonaisuutensa varsin hyvin ja Jani & Maikki -kombo oli ajoittaisesta paikallaan junnaamisesta huolimatta kiinnostavin sarjan orastavista romansseista. Tällä kaudella ikään kuin heidän tilalleen tuli uusi poliisipari Salonen & Santiago (Mimosa Willamo ja Deogracias Masomi), eivätkä hekään kyllä mitenkään huonoja olleet. Etenkin Salonen on kaikessa junttimaisuudessaan virkistävä, sillä hän on varsin kaukana stereotyyppisestä naishahmosta. Myös Roban päällikön pallilla on tuulista, sillä Valtosen korvaa tällä kaudella Andrei Alénin näyttelemä idealistinen hörhö nimeltä Cristoffer Lund. Hahmo on tahattomasti koominen räpiköidessään kovapintaisessa poliisiporukassa kuin kala kuivalla maalla, mutta ei jää kuitenkaan pelkäksi huumoripläjäykseksi, vaan hänenkin yksityiselämästään alkaa paljastua laitonta uhkapelailua ja muuta hämäräperäistä. Alénin näytteleminen on maanmainiota.
Kauden keissit ovat enimmäkseen ihan mielenkiintoisia (esim. paloittelusurmia ja seksuaalista hyväksikäyttöä), mutta Santiagon peiteoperaation turvin tutkima huumevyyhti oli turhan venytetty. Jos taloussotkut ja ihmiskauppa eivät kiinnosta minua, niin huumerikokset vieläkin vähemmän.
Tämän kauden suurin ongelma oli äänentoisto. En tiedä, oliko ääniteknikkojen kokoonpanossa tapahtunut muutoksia vai mistä kiikasti, mutta näyttelijöiden replikoinnista oli huomattavan vaikea saada mitään selvää. Vaan ei hullumpi kausi tämäkään.
Kausi 5:
Olen parin edellisenkin kauden kohdalla kritisoinut vanhojen elementtien kierrättämistä, mutta vitoskaudella saman toistaminen alkaa ensimmäistä kertaa häiritä todella. Keissien osalta erityisesti ulkomaalaisten tekemiä rikoksia ja toisaalta heihin kohdistuvaa rasismia on aikaisemminkin käsitelty sarjassa uutterasti. Niinpä tämän kauden pääasiallisen rungon muodostava maahanmuuttajan terrori-isku ja sen seurauksena viriävä rasistinen liikehdintä tuntuu erityisen kuluneelta. Hahmojen yksityis- ja ihmissuhde-elämään pureudutaan mututuntumalta hieman vähemmän kuin aikaisemmilla kausilla – esimerkiksi romansseja päähenkilöiden välillä ei tällä kertaa ole tekeillä. Toki joitakin poliisien yksityiselämään limittyviä kuvioitakin nähdään, mutta niissäkin esiintyy huomattavan paljon aiempien tapahtumien kierrättämistä; esimerkiksi Maikin creepyn incel-pojan edesottamukset muistuttavat Maikin exän törttöilyjä avauskaudella (omena ei siis ole kauas puusta pudonnut) ja Sinisalon saamat uhkausviestit taas tuovat mieleen Arton juonikuviot kakkoskaudella.
On kaudessa silti paljon hyvääkin. Hahmojen mieleen pureudutaan paikoitellen samalla intensiteetillä kuin aiemminkin. Muun muassa Arton tunnontuskat hänen ammuttuaan sen terrori-iskun yhteydessä vahingossa syyllisen sijasta viattoman siviilin on uskottavasti kuvattu. Joistakin vanhoista tutuista hahmoista saadaan nähdä aivan uusia puolia. Sinisalon kotiminää valotetaan ensimmäistä kertaa ja Uusitalosta kuoriutuu kivessyöpään sairastuttuaan aiemmasta huolettomasta itsestään tyystin poikkeava angstailija.
Roban kokonaan uudet järjestyspoliisivahvistukset, räväkkä Heidi ja herkkä Samir, puolestaan ovat ihan persoonallisia ja kiinnostavia lisäyksiä sarjan hahmogalleriaan. Kummallakin on myös omat sopeutumisongelmansa, kun Heidi ei tule oikein juttuun ainakaan ensimmäisen työparinsa Arton kanssa ja ilmeisesti hiljattain valmistuneen Samirin puolestaan on vaikea löytää poliisityössä kultaista keskitietä empatian ja asiallisuuden väliltä.
Kokonaisuutena tämä kausi on vakavahenkisempi kuin aiemmat. Huumoria ja kevennyskeissejä on kyllä jokunen, mutta enimmäkseen uidaan varsin syvissä vesissä. Viimeinen jakso päättyy kaikkien aikojen cliffhangeriin ja sen nähtyään tekisikin mieli siirtyä pikimmiten seuraavan kauden pariin, mutta hemmetti – kun eihän sitä ole vielä olemassakaan. Eli sitä odotellessa.
Sarjan hyvät puolet tulevat heti esille. Roba on ennen kaikkea sopivassa balanssissa oleva ja uskottavan makuinen sekoitus proosallisempia ja dramaattisempia keissejä. Tälläkin kaudella nähdään riittämiin tavallisia juoppojenkuskailuja ja nuorisokänniporukoiden hajottamisia, mutta niiden vastapainoksi on myös raflaavampaa osastoa, kuten poliisien hengenvaaroja, panttivankitilanteita ja pommiuhkia. Erityisesti Nicke Lignellin esittämän jeparin kuolema heti kauden alkuvaiheessa oli melkoinen paukku.
Hahmot esitellään rivakasti ja he kaikki ovat omalla tavallaan värikkäiksi ja syvällisiksi käsikirjoitettuja omine yksilöllisine luonteenpiirteineen, kipukohtineen ja synkkine salaisuuksineen – osaston päällikkö Hessu on kaappihomo, hänen alaisistaan taas Maikilla on stalkkaava exä, Janilla väkivaltaongelma, Myllymiehellä ilmeisesti hänen ulottumattomiinsa joutunut tytär, Artolla terveyshuolia ja työnarkomania... Hahmoilla on realistisesti myös pimeät puolensa eikä heidän omakaan toimintansa kestä aina päivänvaloa, vaikka he lain puolesta työskentelevätkin. Henkilöiden mieleen sukelletaan pintaa syvemmälle siinäkin mielessä, että traumaattisten tapahtumien vaikutukset heidän psyykeensä käsitellään huolellisesti. Esimerkiksi Nicken hahmon kuolema aiheuttaa hänen työparissaan Artossa holtitonta käytöstä ja psykosomaattista oireilua. Hahmojen välisiin suhteisiin pureudutaan myös riittävissä määrin. Niiden saralta kiinnostavinta antia tällä avauskaudella edustavat Hessu-pomon ongelmat alaistensa kanssa sekä Maikin ja Janin räjähdysherkkä työparius. Kaiken kaikkiaan kausi onkin oivallinen sekoitus rikostapauksia, henkilökuvausta, hahmojen yksityiselämää ja työpaikan ihmissuhdekuvausta.
Myös dialogi on ihan nasevaa ja huumorikin kukkii välillä. Tällä kaudella kuullaan replasuosikkini koko sarjasta, nimittäin Hessun äyskähdys "Poliisi tekee autoillaan kissoista lättyjä", kun Myllymies ja Arto olivat ajaneet maijallaan monta kertaa kissan yli.
Näyttelijämateriaali sen sijaan on vähän hajanaista. Siitä erottuu ensinnäkin joitakin suorastaan timanttisia suorittajia, kuten Taneli Mäkelä (poliisipäällikkö Karvinen) ja Ilari Johansson (rikostutkija Markus Uusitalo). Toisaalta heidän vastapainokseen löytyy muutamia sysipaskoja puupökkelöitäkin, kuten Mari Perankoski (rikostutkija Sinisalo) ja Riku Nieminen (Myllymies). Sitten on paljon siltä väliltä olevia keskivertoja, kuten Aku Hirviniemi (Jani), Aarni Kivinen (Hessu), Leena Pöysti (Maikki) ja Kari Hietalahti (Arto). Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin, että nämä aiemmin aivan muunlaisista rooleista rooleista tutuiksi tulleet näyttelijäsuuruudet suoriutuivat poliisinosistaan ihan kelvollisesti. Etenkin Putous-tähtiä tuntui aluksi hieman oudolta nähdä näin vakavissa rooleissa, mutta pianhan tuohon tottui.
Vakavia puutteitakin kaudella on. Vaikka sisältö viehättää, niin kuvaus on paikoitellen suorastaan kökköä. Toisaalta pidän tiettyjen efektien käytöstä – esim. hidastuksilla saa sopivasti dramaattisia kohtauksia tehostettua – mutta ainainen ikkunoiden takaa kuvaaminen on mielestäni surkea "efekti". En tajua mihin sillä pyritään, ellei sitten aiheuttamaan katsojaparalle päänsärkyä.
Mutta vahva esitys kaiken kaikkiaan.
Kausi 2:
Kauden alkuun liittyy muutamia kangerteluja. Ensinnäkin käsikirjoittajat ovat ilmeisesti jonkinlaisen dementian vallassa unohtaneet, että Myllymieshän irtisanottiin edellisen kauden loppupuolella. Tuolla hän nyt kuitenkin taas kököttää ihan iloisesti. Ei varmaan olisi ollut mahdottoman vaikeaa ujuttaa johonkin sivulauseeseen mainintaa Myllymiehen työsuhteen uusimisesta, mutta nyt tuollaisen maininnan kokonaan puuttuessa tuosta kuviosta tuli aika kökkö fiilis – kausien välinen jatkuvuus ei ollut kunnossa. Toinen kangertelu oli Roban päällikkönä toimineen Hessun yhtäkkinen vaihto Tiina Lymin esittämään Valtoseen muistaakseni kakkoskauden toisessa jaksossa. Ainakin muiden meneillään olleiden tapahtumien aikajanasta päätellen tuo vaihto tapahtui yhden päivän aikana ilman mitään irtisanomisaikoja Hessulle tai kunnon työhaastatteluja Valtoselle. Muutenkin olisi ollut kyllä kiva, jos ykköskauden keskeisimpiin hahmoihin kuuluneelle Hessulle olisi heitetty kunnon hyvästit.
Muuten kauden juoni oli ihan hyvin rakennettu. Tällä kertaa luotiin ihan koko kauden mittaista draamankaarta tunnetun talousrikollisen Juha Puustisen ympärille, sillä likipitäen kaikki merkittävät juonikuviot tuntuivat etsiytyvän lopulta häneen. Heti kauden alussa tapetaan Arton vasikka, Hessu kidnapataan ja myöhemmin Artokin joutuu murhayrityksen kohteeksi. Puustisen nimi nousee esille vähän joka välissä, mutta vielä häntä ei saada syytteeseen mistään. Juonikuvion ratkaisua jäädään siis odottamaan kolmoskauden puitteissa tapahtuvaksi. Joka tapauksessa käsikirjoitustiimin juonenpunonta tekee vaikutuksen luontevuudellaan, vaikka kuviot vielä keskeneräisiksi jäävätkin. Eri tapausten väliset yhteydet ja poliisien päättelyketjut tuntuvat uskottavilta.
Henkilökuvauksen saralla kakkoskaudella saadaan nähdä lisää hahmojen yksityisasioista, persoonista ja etenkin pimeistä puolista. Entistä useampien poliisihahmojen toiminta ei kestä päivänvaloa – esimerkkeinä mainittakoon tutkimaansa tapaukseen liittyvän rahakätkön anastava rikostutkija Uusitalo, vaimoaan hakkaava poliisipäällikkö Karvinen ja laitonta sivutointa portsarina tekevä Myllymies. Nuo venkoilut eivät ole sarjan laadun kannalta mitenkään pahasta, sillä niiden avulla saadaan lisää särmää ja puolia noihinkin hahmoihin. Janista taas on tullut viimekautisen ampumisvälikohtauksen seurauksena varsinainen jeesustelija. Ihan realistinen kehityskulku sekin, vaikka onhan hän välillä varsin ärsyttävä. Roban johtajan pallille hypännyt Valtonen on myös ihan kiinnostava hahmo. Hänen yksityiselämänsä mörkö on kapinoiva tytär ja persoonansa pimeä puoli ajoittainen "vitun lehmyys", kuten rikostutkija Sinisalo häntä luonnehtii. Harmi kuitenkin, että Valtosen rooli on annettu Tiina Lymille, joka on mielestäni näyttelijänä sitä pahanpohjimmaista sysipaska-osastoa. Hänellä on ainoastaan yksi ilme ja yksi äänensävy – itkua pidättelevältä näyttävä mutristus ja itkua pidättelevältä kuulostava äänen värisytys. Moiset maneerit eivät oikein sovi tuommoiselle kovapintaiselle komisariohahmolle.
Tällä kaudella ikkunan takaa kuvaaminen ei häirinnyt aivan niin paljon, mutta kyllä sitä taas oli. Lienenköhän vähän tottumassa. Mutta hyvä kausi tämäkin.
Kausi 3:
Kolmannella kaudella alkaa olla havaittavissa pieniä viitteitä paikallaan polkemisesta. Sekä rikoksiin että hahmojen yksityiselämään liittyvissä juonissa esiintyy toistoa. Iänikuista Puustis-kuviota jaksetaan veivata vieläkin. Siihen tuodaan kyllä tämän kauden puitteissa myös uusia elementtejä – lonkerot levittyvät entistäkin laajemmalle, kun itse KRP tuntuu sekaantuneen juttuun – mutta kyllähän nuo Puustisen tiloihin tapahtuneet kotietsinnät ja Arton uhkailluksi joutumiset tuntuivat auttamatta vanhan kierrättämiseltä. Eivätkä Puustisen toimien taustalta paljastuneet suuremman luokan taloussotkut ja ihmiskaupat olleet mielestäni edes kovin kiinnostavia. Ainakin näin tavallisen pulliaisen näkökulmasta sellaisiin on vaikeampi samastua kuin ihan tavallisiin mustasukkaisuus-, känni- ja kostomotiiveihin perustuviin veritöihin, joita olisi helppo kuvitella tapahtuvan omassa tuttavapiirissäänkin. Hahmojen henkilökohtaisten ongelmien saralta taas Janin ja Maikin juupas-eipäs-leikki ja Arton tuupertelut alkoivat tällä kaudella tulla korvista ulos.
On kaudella silti uuttakin. Maikki siirtyy vihdoin järjestyspoliisista rikostutkinnan puolelle, kuten on jo pitkään haavaillut tekevänsä. Ihan kiva, että päästään näkemään enemmän sitäkin puolta poliisin työstä (sarjan aiemmat rikostutkijat Uusitalo ja Sinisalo kun ovat jääneet sivuosiin), mutta Maikin hahmo puolestaan alkaa enenevässä määrin ärsyttää. On se kumma, kuinka joku voikin olla niin täydellinen ja ylivertainen kaikessa.
Ihan ok kausi silti tämäkin. Totuttuun tyyliin balanssi dramaattisten ja proosallisten keissien suhteen on kohdillaan.
Kausi 4:
Jotakin pientä aikaisempien kuvioiden toistamista tälläkin kaudella on havaittavissa – maahanmuuttajiin liittyviä ongelmia ainakin on käsitelty sarjassa aiemminkin ja Arton terveys alkaa taas vaihteeksi prakata –, mutta ei nyt mitenkään häiritsevissä määrin.
Uusi elementtejä on nimittäin niin ikään viljalti mukana. Janin kuolema on ensimmäinen varsinaisen päähenkilön kuukahtaminen koko sarjan historiassa, sillä Nicken hahmo kuoli ennen kuin katsojalle oli ehtinyt muodostua häneen mitään tunnesidettä. Minua tuo Janin poistuminen harmitti, koska Aku Hirviniemi suoriutui roolityöstään kokonaisuutensa varsin hyvin ja Jani & Maikki -kombo oli ajoittaisesta paikallaan junnaamisesta huolimatta kiinnostavin sarjan orastavista romansseista. Tällä kaudella ikään kuin heidän tilalleen tuli uusi poliisipari Salonen & Santiago (Mimosa Willamo ja Deogracias Masomi), eivätkä hekään kyllä mitenkään huonoja olleet. Etenkin Salonen on kaikessa junttimaisuudessaan virkistävä, sillä hän on varsin kaukana stereotyyppisestä naishahmosta. Myös Roban päällikön pallilla on tuulista, sillä Valtosen korvaa tällä kaudella Andrei Alénin näyttelemä idealistinen hörhö nimeltä Cristoffer Lund. Hahmo on tahattomasti koominen räpiköidessään kovapintaisessa poliisiporukassa kuin kala kuivalla maalla, mutta ei jää kuitenkaan pelkäksi huumoripläjäykseksi, vaan hänenkin yksityiselämästään alkaa paljastua laitonta uhkapelailua ja muuta hämäräperäistä. Alénin näytteleminen on maanmainiota.
Kauden keissit ovat enimmäkseen ihan mielenkiintoisia (esim. paloittelusurmia ja seksuaalista hyväksikäyttöä), mutta Santiagon peiteoperaation turvin tutkima huumevyyhti oli turhan venytetty. Jos taloussotkut ja ihmiskauppa eivät kiinnosta minua, niin huumerikokset vieläkin vähemmän.
Tämän kauden suurin ongelma oli äänentoisto. En tiedä, oliko ääniteknikkojen kokoonpanossa tapahtunut muutoksia vai mistä kiikasti, mutta näyttelijöiden replikoinnista oli huomattavan vaikea saada mitään selvää. Vaan ei hullumpi kausi tämäkään.
Kausi 5:
Olen parin edellisenkin kauden kohdalla kritisoinut vanhojen elementtien kierrättämistä, mutta vitoskaudella saman toistaminen alkaa ensimmäistä kertaa häiritä todella. Keissien osalta erityisesti ulkomaalaisten tekemiä rikoksia ja toisaalta heihin kohdistuvaa rasismia on aikaisemminkin käsitelty sarjassa uutterasti. Niinpä tämän kauden pääasiallisen rungon muodostava maahanmuuttajan terrori-isku ja sen seurauksena viriävä rasistinen liikehdintä tuntuu erityisen kuluneelta. Hahmojen yksityis- ja ihmissuhde-elämään pureudutaan mututuntumalta hieman vähemmän kuin aikaisemmilla kausilla – esimerkiksi romansseja päähenkilöiden välillä ei tällä kertaa ole tekeillä. Toki joitakin poliisien yksityiselämään limittyviä kuvioitakin nähdään, mutta niissäkin esiintyy huomattavan paljon aiempien tapahtumien kierrättämistä; esimerkiksi Maikin creepyn incel-pojan edesottamukset muistuttavat Maikin exän törttöilyjä avauskaudella (omena ei siis ole kauas puusta pudonnut) ja Sinisalon saamat uhkausviestit taas tuovat mieleen Arton juonikuviot kakkoskaudella.
On kaudessa silti paljon hyvääkin. Hahmojen mieleen pureudutaan paikoitellen samalla intensiteetillä kuin aiemminkin. Muun muassa Arton tunnontuskat hänen ammuttuaan sen terrori-iskun yhteydessä vahingossa syyllisen sijasta viattoman siviilin on uskottavasti kuvattu. Joistakin vanhoista tutuista hahmoista saadaan nähdä aivan uusia puolia. Sinisalon kotiminää valotetaan ensimmäistä kertaa ja Uusitalosta kuoriutuu kivessyöpään sairastuttuaan aiemmasta huolettomasta itsestään tyystin poikkeava angstailija.
Roban kokonaan uudet järjestyspoliisivahvistukset, räväkkä Heidi ja herkkä Samir, puolestaan ovat ihan persoonallisia ja kiinnostavia lisäyksiä sarjan hahmogalleriaan. Kummallakin on myös omat sopeutumisongelmansa, kun Heidi ei tule oikein juttuun ainakaan ensimmäisen työparinsa Arton kanssa ja ilmeisesti hiljattain valmistuneen Samirin puolestaan on vaikea löytää poliisityössä kultaista keskitietä empatian ja asiallisuuden väliltä.
Kokonaisuutena tämä kausi on vakavahenkisempi kuin aiemmat. Huumoria ja kevennyskeissejä on kyllä jokunen, mutta enimmäkseen uidaan varsin syvissä vesissä. Viimeinen jakso päättyy kaikkien aikojen cliffhangeriin ja sen nähtyään tekisikin mieli siirtyä pikimmiten seuraavan kauden pariin, mutta hemmetti – kun eihän sitä ole vielä olemassakaan. Eli sitä odotellessa.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy