Sain juuri Englannin kuningashuonetta kuvaavan laatusarjan The Crownin päätöskauden loppuun ja edelliskauden pienimuotoisen suvannon jälkeen oli palattu onneksi jälleen sarjan totutulle briljantille tasolle. Ilmeisesti kyseistä sarjaa oli sorruttu venyttämään hieman liikaa, sillä vitoskausi sisälsi luvattoman paljon tyhjäkäyntiä ja pelkkää asetelmien petaamista finaalia varten – nyt päästiin sitten taas asiaan. Lienee yleisesti tiedossa, eli minäkin voin kummemmin spoilaamatta kertoa, että pitkään odotettu Dianan kuolema nähtiin vihdoin tällä päätöskaudella. Jo ensimmäisen jakson alku oli melkoisen dramaattinen ja kaudelle mahtui muitakin perhetragedioita sen edellä mainitun lisäksi. Hahmojen mielenmaisemaan ja heidän välisiinsä suhteisiin pureuduttiin jälleen samalla intensiteetillä, joka oli ominaista sarjan kausille 1–4 mutta joka parjaamaltani vitoskaudelta jäi puuttumaan. Etenkin muiden hahmojen reaktiot koko kansakuntaa ravistelleeseen traagiseen auto-onnettomuuteen oli syvällisesti kuvattu. Prinssi Williamin suhde julkisuuteen ja tulevaan työhönsä kansanpäämiehenä oli niin ikään käsitelty tarkasti, samoin kuin prinssi Harryn suhde omaan rooliinsa isoveljensä varjossa. Myös kuningatar Elizabethin persoonasta saatiin nähdä uusia puolia.
Näyttelijäkaartin osalta seison edelleen niiden alkuperäisten (Josh O’Connor, Claire Foy, Matt Smith, Vanissa Kirby) leirissä eikä heidän rinnalleen voisi kukaan yltää. Kieltämättä erityisesti Charlesin uusi esittäjä Dominic West kunnostautui kuitenkin nyt rankkojen emootioiden välittämisessä – eräs tuskan karjahdus oli poikkeuksellisen vakuuttava. Myös Imelda Staunton, Jonathan Pryce ja Lesley Manville (näiden viimeisten kausien kuningatar Elizabeth, prinssi Philip ja prinsessa Margaret) suoriutuivat mallikkaasti tunnepitoisista kohtauksistaan. Elizabeth Debicki puolestaan oli maneereiltaan kuin ilmetty prinsessa Diana ja onnistui luonnekuvan rakentamisessakin oivallisesti. Sivuhenkilöistä etenkin Tony Blairin saappaisiin astunut Bertie Carvel teki luontevan makuisen roolisuorituksen, mutta en ole perehtynyt esikuvaan niin perusteellisesti, että osaisin arvioida oliko hahmon jatkuva pepsodent-irvistely oikeasti hänelle ominaista. Eniten minua häiritsi kauden näyttelijämateriaalissa Williamin ja Harryn esittäjien yhtäkkinen vaihtuminen kesken kaiken. Etenkin Harryn kohdalla muutos oli suorastaan naurettava – hän venähti kahden jakson välissä muka puoli metriä, vaikkei tarinan sisällä ollut ajallisesti selvästikään vierähtänyt kuin korkeintaan pari kuukautta. Ihmettelinkin aluksi monen kohtauksen ajan, että kuka tuo hujoppi nyt on olevinaan, ennen kuin totuus sitten valkeni kaikessa kökköydessään. Tuosta tuli suorastaan Salkkareiden halpahenkiset hahmonvanhennukset mieleen.
Huonoa kaudella oli myös se, että joissakin tapauksissa lipsahdettiin ehkä turhankin räikeän mustamaalauksen ja loanheiton puolelle. Ei niinkään hallitsijaperheen osalta, mutta Dianan poikaystävän Dodi Al-Fayedin isä ja Williamin tyttöystävän Catherinen äiti oli esitetty aivan kammottavina kontrollifriikkeinä lastensa suhteen. Toki sarja on fiktiota ja taitelijanvapauksien käyttö on aivan hyväksyttävissä, mutta silti jonkinlainen kunnioitus oikean elämän esikuvia kohtaan olisi syytä pitää ohjenuorana. Lisäksi kauden jälkimmäisellä puoliskolla oli havaittavissa tiettyä hapuilevaa sirpalemaisuutta, kun alkukauden yhtenäinen juonikuvio oli käsitelty loppuun ja piti hakea uusia juonipolkuja. Alkukaudella taas Dianan ja Dodin välinen suhde oli aika pinnallisen oloinen ja huonosti kehitelty, mutta eipä kai sen ollut tarkoituskaan olla mikään vuosisadan rakkaustarina. Kokonaisuutena kuitenkin siis varsin vahva päätös sarjalle.