Kausi 1: Ensimmäinen kausi lähtee ontuvasti liikkeelle, kun etenkin pilottijaksoon ja muihinkin alkupään jaksoihin on ahdettu niin valtavasti kaikkea – Dexterin esitteleminen ja hänen henkilöhistoriaansa valottavat takaumat, muiden hahmojen esittelyt, Ice Truck Killer -juonilinjan käynnistäminen, Dexterin murhatöitä, sekundaarisia murhatapauksia – mutta fokus lähtee kyllä vähitellen terävöitymään. Dexterin omat murhatyöt ja kaudella tutkittava murhatapausten sarja kytketään sujuvasti toisiinsa, kun tuo toinen sarjamurhaaja tuntuu lähettävän Dexille salaisia viestejä vähän joka käänteessä. Lisäksi kaikenlaisten sivujuonten avulla syvennetään Dexterin hahmoa ja siinä sivussa muitakin. Ylikonstaapeli Doakesin salarakkaaseen liittyvä sivujuoni on tosin vähän out of place, kun tuntuu niin irralliselta muuhun sisältöön nähden.
Itse pääjuoni verettömine ruumiineen on sopivan karmiva ja vetävä, mutta ei kaikilta osin uskottava. Ylipäätään murhaajan paljastuminen Dexin veljeksi oli ihan saippuasarjatason käänne ja ihmetytti etenkin, miten hän oli pystynyt varjostamaan tarkkaavaista niin Dexiä huomaamatta –
velipoika löysi Dexin veteen piilottaman ruumiinkin eli hän oli ilmeisesti seurannut tätä veneelläkin muka kiinni jäämättä. Kaukaa haettuja päättelyketjujakin nähtiin: esim. Ice Truck Killerin uhrilla oli eri värisiksi maalatut kynnet ja etsivä Batista sattui näkemään baarissa eräällä käsiproteesia käyttävällä naisella eri värisillä kynsilakoilla somistellut kynnet. Tällöin Batista tajusi heti, että kyseisellä naisella oli jokin yhteys tapaukseen, vaikka ei kai tuo mikään niin uniikki idis ole maalata kynnet eri värisiksi.
Kauden loppu oli jopa koskettava. Debin poikaystävän paljastuminen murhaajaksi (ja siis Dexin biologiseksi veljeksi) oli kieltämättä hyvä twisti, mutta toki hiukan yliampuva ja murhaajan henkilöllisyyden selviämistä katsojille olisi kyllä voitu pitkittää hieman enemmänkin. Dexterin viimein suorittama veljentappo suretti katsojaa, sillä vaikka Brian olikin melkein täysi paska, niin hän sentään ymmärsi Dexiä. Herkkyyttäkin Brianista välillä irtosi, niin ettei hän jäänyt liian yksiulotteiseksi pahishahmoksi. Pidin kaudella myös siitä, että Dex toimi enimmän osan aikaa yhteistyössä työkamujensa kanssa eikä pahemmin sumuttanut näitä Ice Truck Killerin tai minkään muunkaan (paitsi oman todellisen persoonansa) osalta ennen kuin ihan lopussa. Vahva kausi kaiken kaikkiaan.
Kausi 2: Toinen kausi on niin ikään korkeatasoinen ja poikkeaa sopivasti ensimmäisestä. Aloituskauden pääjuoni kun tosiaan keskittyi ulkopuolisen sarjamurhaajan masinoiman tappokimaran selvittelemiseen, niin kakkoskaudella taas Dexterin omat surmatyöt nostetaan tikunnokkaan. Toki kauden jännitystä hiukan rokottaakin, kun ei tutkita mitään katsojillekin hämärän peitossa olevaa arvoitusta, mutta kyllä tuosta Dexteriin kohdistuvasta ajojahdistakin jännitettä irtoaa – nyt katsoja ei vain toivo tapauksen ratkeamista, vaan sitä ettei se koskaan ratkeaisi. Ensimmäisen kauden jälkipuinnit on myös hyvin toteutettu niin Dexterin kuin Debrankin kohdalla. Dex on kylmänviileästä luonteestaan huolimatta omalla tavallaan hajalla tapettuaan veljensä ja Deb taas jouduttuaan miltei sarjamurhaajan uhriksi.
Toinen kausi on edeltäjäänsä virtaviivaisempi kokonaisuus, kun miltei kaikki pyörii tavalla tai toisella ”Bay Harbour Butcherin” ympärillä. Olisinkin ehkä toivonut alkukaudelle pari sivujuonta lisää – vaikka periaatteessa suoraviivaisten tarinoiden ystävä olenkin – sillä ne tuovat kivasti vaihtelua hommaan. Myöhemmin oli sitten enemmänkin rautoja tulessa erityisesti monenkirjavien ihmisuhdesotkujen muodossa. Etenkin charmantti agentti Lundy oli miellyttävä lisä hahmogalleriaan ja Debralle juurikin sopiva mätsi. Dexterin kanssa deittaillut Lila puolestaan oli varsin inhottava tapaus, mutta välillä sellaisiakin tarvitaan. Doakesin ja Dexterin dialogit taas edustivat kauden kiinnostavinta antia. Oli tyydyttävää seurata, kuinka he löysivät pitkään jatkuneen vihamielisyyden jälkeen yhteisen sävelen jollakin viksahtaneella tavalla. Juonen paketointi meni kyllä vähän deus ex machinan puolelle. Tällä kakkoskaudella ei muutoin ollut havaittavissa mitään kummempia juonellisia epäuskottavuuksia. Toki tuo sarjamurhakuvio on jo itsessään aika hard core -kamaa, mutta logiikka toimi ihan hyvin. Eli vahva kausi siinäkin suhteessa.
Kausi 3: Kolmoskausi ei ala kovin vetävästi. Pehmopornokohtauksia on turhankin paljon, samoin kuin toistoa edellisiltä kausilta. Ei ole mielenkiintoista seurata Dexteriä väijyttämässä parista murhasyytteestä vapaaksi luikerrellutta Freeboa, sillä vastaavankaltaisia sivujuonia on ollut sarjassa jo vaikka kuinka paljon. Toki kuvioon saadaan melkoinen twisti Dexterin tappaessa osin pikaistuksissaan ja osin itsepuolustukseksi aivan väärän kaverin – piirikunnan syyttäjän veljen Oscar Pradan. Ruumis jää kaiken kukkuraksi piilottamatta, joten Dexter joutuu jälleen päivätyönsä tiimoilta selvittelemään itse suorittamaansa murhaa, mikä taas tuntuu kakkoskauden pääjuonen toistolta.
Tuo on kuitenkin vain alkuasetelma ja juoni lähtee pian punoutumaan kiinnostavammille urille. Dexter saa ensimmäistä kertaa eräänlaisen rikoskumppanin, kun syyttäjä Miguel Prada pääsee perille hänen puuhistaan (ei tosin siitä Oscarin taposta) ja osoittaakin yllättäen sympatiansa Dexin noudattamalle "oman käden oikeus" -periaatteelle. Rikostoveriaspekti ei mene yhtä pitkälle kuin lempparikaudellani eli vitosella, mutta näemme jonkinlaisen esiasteen siitä myöhemmin esitetystä kuviosta.
Siitä huolimatta juoni ei ole yhtä koukuttava, jännittävä eikä pysy yhtä hyvin kasassa kuin edeltävillä kausilla. Vaikkapa Dexterin ekassa jaksossa tekemä tappo ja Debran samanaikaisesti tahollaan tutkima surmatyö kytketään kyllä suht sujuvasti toisiinsa – Debran tapauksen uhri oli edellä mainitun Freebon tyttöystävä. Ehkä tuo yhteys olisi tuntunut väkisin väännetyltä, jos se olisi vain paljastunut yhtäkkiä puun takaa, mutta nyt Debin keissin kalmon henkilöllisyys oli alusta alkaen selvä niin Dexille kuin katsojillekin, joten kuvio tuntui ihan luontevalta. Muuten kausi tuntui välillä hieman linjattomalta kokonaisuudelta. Vaikka Oscarin taposta liikkeelle pyrähtänyt ja Miguelin suhdetta Dexteriin käsitellyt pääjuonikin oli kyllä olemassa, niin se uhkasi välillä hukkua kaikenlaisten sivutapausten ja muun sälän alle. Loppua kohden fokus alkoi onneksi taas terävöityä.
Kauden pääasiallinen antagonisti Skinner tuntui jotenkin laimealta tyypiltä. Miguelissa oli huomattavasti enemmän karismaa, mutta hän jäi lopulta valitettavan yksiulotteiseksi hahmoksi, vaikka potentiaalia parempaankin olisi ollut. Myöskään hänen ja Dexin suhteesta ei otettu kaikkea irti. Miguelin kuolema olisi voinut toisenlaisella toteutustavalla olla koskettavakin, kuten Dexin veljen kuolema pari kautta sitten. Hänetkin Dex joutui tappamaan, mutta se kirpaisi sekä päähenkilöä ja katsojia ihan eri tavalla kuin tämänkertainen ”brokill”.
Hyvää kaudessa oli Miguelin ja Dexterin paikoitellen kuitenkin ihan herttaisen "male bondingin" ohella se, että huumoria oli enemmän kuin kahdella ensimmäisellä kaudella. Välillä sai nauraa ihan ääneenkin etenkin Dexterin sisäisille monologeille. Eli hyvä jälkimaku jäi tästäkin kaudesta.
Kausi 4: Neloskaudelle oli saatu hieman uutta näkökulmaa, kun seurailtiin Dexin tasapainoiluja perhe-elämän, työelämän ja Synkän kyytiläisen ravitsemisen välillä. Toki vastaavaa tematiikkaa on aikaisemmillakin kausilla käsitelty, mutta ei tässä mittakaavassa – nyt Dexterin esikoispoika oli syntynyt ja hän oli muuttanut iloiseen lähiöön vaimonsa, lapsensa ja kahden lapsipuolen kanssa. Ei mikään helpoin mahdollinen lähtökohta piilosarjamurhaajuudelle, minkä Dexter kyllä itsekin ymmärsi ja kipuili sekä uuden ihmisläheisen elämäntyylinsä että ihan koliikkivauvan aiheuttaman unenpuutteenkin kanssa.
Kauden pääasiallinen juonikin oli ihan kiinnostava, sillä Trinity on yksi creepyimmistä murhaajista tässä sarjassa. Mielestäni kuvio olisi tosin ollut vieläkin jännittävämpi, ellei murhaajan henkilöllisyys olisi ollut katsojille alusta alkaen selvä. Tiedossa olevan murhaajan konsepti toimii pääsääntöisesti vain silloin, kun kyseinen murhaaja on niin sympaattinen, että kykenee saamaan katsojat puolelleen (kuten vaikkapa Dex itse), mutta Trinity ei kyllä tosiaankaan ollut. Hän herätti lähinnä inhon tunteita, mikä toimi kyllä myös omalla tavallaan koukuttavana elementtinä – alkoi todellakin odottaa sitä, kun tuo ällötys päätyisi Dexin pöydälle kärsimään. Dexter näyttäytyi kaiken kaikkiaan entistäkin positiivisemmassa valossa tämän toisen, perhettään terrorisoivan sadistisen psykopaatin rinnalla. Kauden loppua kohden sankarimme epärehellisyys alkoi kuitenkin ensimmäistä kertaa toden teolla ärsyttää minua. Hän yritti kaikin keinoin johtaa työtovereitaan harhaan Trinityn suhteen, jotta saisi hoidella tämän ylhäisessä yksinäisyydessään. Viis siitä, että etenkin Debralle Trinityn nappaaminen olisi ollut varmasti vieläkin tyydyttävämpää kuin hänen veljelleen – olihan Debin rakastaja kuollut välillisesti Trinityn takia, vaikkei tämän tappamana. Dex käyttäytti siis moraalittomasti ja itsekkäästi, joskin kyllähän Trinity eittämättä ansaitsi puukon kitusiinsa. Olisin silti suonut hänet ennemminkin oikeuslaitoksen hellään huomaan, samoin kuin hänen ällöttävän tyttärensä, joka on yksi inhokkihahmoistani kautta aikain ja oli jo ennen todellisen henkilöllisyytensä paljastumista.
Parasta kaudella oli, että dramatiikkaa, juonitwistejä ja cliffhangereita oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin Lundyn ja Debran ampuminen sekä kauden loppuhuipennukseksi säästetty Ritan kuolema olivat sen tason paukkuja, että jaksoivat shokeerata vielä toisellakin katselukerralla. Vaikka Dexterin toiminta kyrsikin minua ajoittain kauden mittaan, en silti olisi suonut hänen perheelleen moista kohtaloa. Joka tapauksessa nuo edellä mainitut käänteet herättivät ainakin poikkeuksellisen vahvoja tunteita. Edellä mainittujen syiden takia tämä onkin kivunnut suosikkikausieni joukkoon.
Kausi 5: Pidän vitoskaudesta erityisen paljon. Tuntuu niin mukavalta ja ennen kaikkea virkistävältä vaihtelulta, että yleensä yksin puurtava sankarimme löytää vihdoin jonkun, jonka kanssa hän voi olla oma itsensä ilman naamioita ja harjoittaa jopa yhteistyötä. Tosin onhan Dexter aikaisemminkin sarjan aikana näyttänyt todelliset kasvonsa muutamalle merkittävälle sivuhenkilölle. Heistä ensimmäinen (Lila) vain oli vastenmielinen mielipuoli, toinen (Doakes) säilyi orastavasta yhteisymmärryksestä huolimatta vihollisleiriin kuuluvana ja kolmas (Miguel) vedätti Dexteriä alusta alkaen. Lumen puolestaan ei ole sen paremmin vastenmielinen mielipuoli, vihollinen kuin huijarikaan, vaan todellinen kumppani Dexterille – ainakin nyt tämän yhden, raiskaajajengille kostamiseen liittyvän mission ajan. On kiinnostavaa seurata sattumalta toistensa tielle osuneiden Dexin ja Lumenin välille vähitellen rakentuvaa luottamusta. Sinänsä Lumen tosin oli aika persoonaton hahmo ja hänen suhteensa Dexteriin säilyi loppuun saakka turhan "neito pulassa" -tyyppisenä. Olisin toivonut, että Lumen olisi vaikkapa viimeistä raiskaajaa listittäessä osoittanut olevansa itsenäinen toimija ja hoidellut tilanteen ilman Dexteriä, mutta ei – taas hän joutui pelastettavan asemaan. Pääsääntöisesti kuitenkin siis pidin tuosta Lumen-kuviosta.
Mitä tulee kauden muihin juonikuvioihin, niin ne eivät ole yhtä vahvoja. Quinnin (Debran työpari & poikaystävä) Dexteriin kohdistama ajojahti tuntuu toistolta Doakesin vastaavasta aikoinaan, ja murharyhmän alkukauden tapaussarja – uhreiltaan päät irrottava mestaaja tai mestaajat – ei ole erityisen vetävä. Tuo Quinnin juonilinja myös paketoitiin aika epäuskottavasti, kun hän yhtäkkiä oli ihan tuosta noin vain valmis lakaisemaan epäilyksensä maton alle, vaikka viitteitä Dexterin hämärähommista oli putkahdellut kuin sieniä sateella ja itse asiassa hänellä oli jopa syytä epäillä Dexteriä erään ex-poliisin murhasta.
Kokonaisuutena kuitenkin vahva kausi.
Kausi 6: Kuudes kausi on selkeä notkahdus sarjan aiemmasta vahvasta tasosta. Ensimmäistä kertaa soppaan ei tuoda oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä. Avauskaudella tietysti kaikki oli uutta, toisella Dex joutui ekaa kertaa itse ajojahdin kohteeksi, kolmannella hänellä oli ekaa kertaa feikki-rikostoveri, neljännellä hän rakensi ekaa kertaa syvempää suhdetta tulevaan uhriinsa, viidennellä hänellä oli ekaa kertaa aito rikostoveri... Kuudennella taas etenkin alkupään jaksot ovat niin peruskauraa, että ihan pitkästyttää. Dexter listii vanhan koulukaverinsa, jonkun gangsterin ja vanhan sarjamurhaajan. Myöhemmissä jaksoissa aletaan sitten keskittyä enemmän tämänkertaiseen koko kauden mittaiseen casesarjaan – apokalypsiin hurahtanut hihhuli ja hänen oppipoikansa, jotka tehtailevat ilmestyskirjan tapahtumien kuvaelmia. Toki sarjassa ei ole aikaisemmin käsiteltykään pahemmin uskonasioita, joten siinä mielessä jotain pientä uutuudentuulahdusta on kyllä saatu mukaan, mutta ei se riitä mitenkään kantamaan koko kautta.
Merkittävin uutuus kaudella onkin se, että epärealistista juonenkuljetusta esiintyy aiempaa enemmän. Lähinnä nämä epäuskottavuudet ovat sellaisia Dr. House -tyyppisiä yliampuvan fiksuja tai intuitiivisia älynväläyksiä. Dexter esimerkiksi sattui näkemään sen tuomiopäivänsaarnaajan oppipojan eräällä murhapaikalla väkijoukon keskellä ja tajusi heti ilmestyksenomaisesti, että kyseisen tyypin täytyy olla sotkeentunut caseen. Lisäksi Dexter yhdisti erään murhatapauksen vuosia sitten toimineeseen Hammaskeiju-sarjamurhaajaan ilman mitään kummempia perusteita. Hammaskeijulla oli ollut tapana kiskoa uhreiltaan aina yksi hammas irti, kun taas tältä uudelta uhrilta hammasta ei ollut irrotettu, vaan yksi hänen hampaistaan oli murtunut. Ei mitenkään sama asia siis. Tämän jälkeen Dexter päätteli, että jos kyseessä on sama murhaaja, niin tämän täytyy olla jo vanhainkodissa. Ihan käsittämätöntä, kun eiväthän kaikki ikäihmiset joudu koskaan vanhainkotiin. Sitten Dexter paineli ilmeisesti koko alueen ainoaan vanhainkotiin ja löysi ongelmitta tuon hammaskeijun. En ollut alkuunkaan vakuuttunut. Myös meren syttyminen tuleen ja Debran yhtäkkinen oivallus siitä, että hän onkin rakastunut Dexteriin romanttisessa mielessä, menivät kaikessa epäuskottavuudessaan jo naurettavuuden puolelle. Vesi ei käsittääkseni voi syttyä tuleen, ja vaikka insestinen rakastuminen onkin mahdollista, moisesta ei ollut ilmennyt Debran ja Dexin välillä pienintäkään viitettä aikaisempien kausien aikana.
Huonoa kaudella oli myös se, että huumoria ei esiinny niin paljon kuin aikaisemmin, eikä Dexterin hahmo ole enää aivan yhtä pidettävä miltei alituisen kiukkuisuutensa ja norsunvittuisen perusilmeensä takia.
Positiivista kaudessa olivat muutamat nerokkaat juonenkäänteet. Tuomiopäivämurhaaja professori Gellartin paljastuminen vain oppipoikansa hallusinaatioksi oli sen sortin twisti, jollaiset toimivat mielestäni aina, ja mielestäni sitä oli pohjustettukin riittävästi – eihän kukaan tuon oppipojan lisäksi ollut koko kaudella ollut kyseisen hahmon kanssa suoraan tekemisissä. Debran paukkaaminen paikalle kesken Dexterin tappotyön puolestaan oli sellainen käännekohta, jota on koko sarjan ajan jo odotettukin. Eli vaikka kausi olikin tähän astisista ehdottomasti heikoin, se jätti odottavat ja positiiviset fiilikset jatkon suhteen.
Kausi 7: Seitsemännen kauden gangsteriryhmittymän ympärillä pyörivä pääjuoni ja lukuisat Dexterin tappotöiden ympärillä pyörivät sivujuonet eivät ole kovin kiinnostavia, mutta ihmissuhdepuoli onkin tämän kauden syvin olemus. Siihen saadaan nyt täysin uutta näkökulmaa, kun naamiot viimeinen tipahtavat ja Debra saa tietää totuuden kasvattiveljensä tekosista. Jos edelliskausi oli siis liialti toistoa aikaisemmasta, niin nyt lisätään sopivasti uusia elementtejä keitokseen. Myös Dexterin sielunkumppanin löytyminen ja pidätetyksi joutuminen olivat uunituoreita elementtejä. Kuten Dexter itse muotoili sisäisessä monologissaan, hänen entiset tyttöystävänsä ovat joko olleet sokeita hänen pimeälle puolelleen, viehättyneet siitä sairaalloisesti tai tarvinneet sitä, mutta koskaan aikaisemmin hänellä ei ole ollut Hannahin kaltaista samasta puusta veistettyä sarjamurhaajatyttistä. Samaten Dexter on toki ennenkin joutunut erinäisten hahmojen (esim. Doakes, Quinn) ajojahdin kohteeksi, mutta koskaan aikaisemmin häntä ei ole raahattu käsiraudoissa kuulusteluihin, kuten tapahtui nyt kapteeni LaGuertan päästyä hänen jäljilleen. Kauden pääasiallinen antagonisti Isaak Sirko oli myös kaikessa moniulotteisuudessaan poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu sarjan muihin pahishahmoihin verrattuna.
Huonoa kaudella on etenkin se, että kutosen tavoin tälläkään esiinny huumoria niin paljon kuin aikaisemmin. Lisäksi Debran reaktiot veljensä todellisen karvan paljastumiseen olivat jossakin määrin epäuskottavia – tunnollisena poliisina hänen olisi luullut ainakin harkitsevan Dexterin ilmiantamista, mutta nyt hän tuntui hyväksyvän Dexin sarjamurhaajaidentiteetin vähän turhankin kitkattomasti. Veljeen rakastuminen toimi toki jonkinmoisena selityksenä tuolle Debran hiukan ”out of character” -tyyppiselle reagoinnille, vaikken muutoin oikein vieläkään sulattanut kyseistä juonikuviota. Jennifer Carpenterin näyttely oli kyllä tunteidentunnustuskohtauksessa aivan priimaa. Epäuskottavaa juonenkuljetusta esiintyi taas jonkin verran, joskaan ei niin paljon kuin viime kaudella. LaGuerta vaikutti esimerkiksi lavastaneen Dexterin syylliseksi erääseen murhaan, muttei hänelle koitunut siitä mitään sanktioita.
Kelpo kausi joka tapauksessa. Ei parhaita, muttei huonoimpiakaan.
Kausi 8: Tätä viimeistä kautta ovat kai monet parjanneet, mutta minusta tämäkin oli ihan kelpo asiaa. Jos edelliskaudella vaikutti siltä, että Debra hyväksyi veljensä todellisen karvan epäuskottavan kitkattomasti, niin päätöskaudella taas oli toteutettu hyvin hänen kipuilunsa Dexterin elämän murhanhimoiseen puoleen sotkeutumisesta. Oli myös kiinnostavaa saada tietää vielä lisää Dexterin taustasta tutustumalla hänen henkiseen äitiinsä neuropsykiatri Evelyn Vogeliin. Eli psykologisessa mielessä kaudessa oli syvyyttä. Juonen edetessä se tuntui kuitenkin hajoavan vähän joka suuntaan – Dexterin ja Debran välisen sisaruskriisin ja Vogelin ympärillä pyörineen aivokirurgitappajajuonen lisäksi nähtiin mm. Quinnin uuden romanssin ongelmia, Dexterin ja Hannahin suhteen uudelleenlämmittelyä, Vince Masukan ja hänen tyttärensä tutustumista, Debran uusia työkuvioita, Dexterin työkuvioita... Loppua kohti fokus alkoi onneksi jälleen kerran terävöityä ja itse kyllä pidin varsinaisesta lopetuksesta. Se oli koskettava ja sopivasti asioita tulkinnanvaraan jättävä. Oli tosin aika epämiellyttävää, että koko kuvio räjähti Dexterin käsiin hänen yrittäessään kerrankin toimia oikein: jos Dexter olisi tappanut antagonisti Saxonin omin päin, mitään pahaa ei olisi tapahtunut, mutta hän antoikin tällä erää pahiksen lainkuuliaisesti virkavallan huomaan ja sen seurauksena Debra sai luodin kitusiinsa. Eipä siinä, elämä ei ole aina reilua eikä sarjojenkaan tarvitse olla, mutta hieman paha maku suuhun tuosta jäi.
Huonoa kaudella oli erityisesti se, että huumoria ei taaskaan pahemmin ollut, mutta epäloogisuuksia sitten taas oli. Ihmetytti esimerkiksi, miksi Batista ja kumppanit puhelivat viimeisissä kohtauksissa vain Dexterin mystisestä katoamisesta, eikä kukaan viitannut sanallakaan siihen, että myös Debra oli hävinnyt sairaalahuoneestaan kuin maan nielemänä.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan onnistunut lopetus.