Minulla on tässä parin viime vuoden ajan ollut projektina katsella kotimainen Uusi päivä ihan aasta ööhön Yle Areenasta. Seurasin kyllä kyseistä sarjaa aikoinaan telkkaristakin, mutta en aivan alusta lähtien ja myöhemminkin pitkään satunnaisesti, ennen kuin siitä vasta loppuvuosinaan tuli jokaviikkoinen rutiini. Nyt on kuitenkin siis kaikki jaksot plakkarissa, eli voisin laittaa parit kommentit sarjasta noin kokonaisuutena.
Jos vertaan kahteen muuhun tuntemaani suomalaiseen ”päivittäissarjaan” eli Salkkareihin ja Kotikatuun, niin Uusi päivä on tyyliltään noiden kahden välillä. Se on huomattavasti ensimmäistä realistisempi – ei siis mitään henkiinherätyksiä, elävältähautaamisia tai muuta täysin normaalielämästä irrallista –, mutta jälkimmäiseen verrattuna kuitenkin epäuskottava. Hahmot käyttäytyvät usein omituisen lapsellisesti ja ovat ihme tuuliviirejä merkittävienkin elämäänsä koskevien ratkaisujen suhteen. Mutta ei siis mitään ihan totaalisen överiä yleensä. Välillä sarjassa saattoi sitä paitsi olla ihmeen uskottavaa ja huolellistakin pohjustusta.
Tuon semirealistisuuden ohella Uudessa päivässä upposi erityisesti taidepainotteisuus ja huumori. Hahmokaartin nuoriso-osasto kävi kuvitteellisen Virtauksen pikkukaupungin taidelukiota, joten sen tiimoilta nähtiin paljon esimerkiksi bändikuvioihin, teatteriesitysten pykäämiseen ja tanssin harrastamiseen liittyviä juonia, jotka viehättivät ainakin minua, vaikken välttämättä itse olekaan mikään taiteellisuuden multihuipentuma. Taustamusiikit olivat sarjassa melkeinpä parempia kuin sarja itsessään – välillä saattoi tulla suosikkiartisteiltani eli vaikkapa Leevi and the Leavingsilta tai Juicelta joitakin vähemmän tunnettujakin biisejä. Toisinaan kohtaukset olivat niin hauskoja, että sai nauraa milteinpä ääneen. Esim. Salkkareihin verrattuna tunnelma oli muutenkin positiivisempi, sillä pettämistä ja kieroiluja ei esiintynyt aivan niin paljon, joskin sellaisten määrä kyllä ajan oloon lisääntyi. Pääsääntöisesti Uusi päivä pyrki kuitenkin olemaan iloisine pastellisävyineen sellainen hyväntuulen sarja.
Varjopuolena oli sitten se, että etenkin alkuvaiheessa ote oli hieman liiankin kevyt eikä dramatiikkaa juurikaan esiintynyt. Toki tarkoituksena olikin keskittyä ennen kaikkea arkipäivän sattumusten kuvaamiseen, mutta kyllähän ihmiseloon tragedioitakin mahtuu. Kahteen edellä mainittuun suomalaissarjaan verratakseni varsinkin Kotikatu alkoi hyvinkin raflaavasti toisen päähenkilöperheen tyttären yliajolla ja Salkkarit puolestaan legendaarisella rouva Puustisen kuolemantapauksella, kun taas Uudessa päivässä saatiin odottaa ensimmäistä rajumpaa juonenkäännettä aika kauan. Ulkomaalaisista sarjoista esimerkiksi Pieni talo preerialla onnistui mielestäni paremmin tuossa draaman ja kevyemmän hyväntuulenviihteen yhdistämisessä. Draamakomediaksihan Uusi päiväkin toki yritti profiloitua ja onneksi dramaattisten tapahtumien määrä lisääntyikin sitten sarjan edetessä – kuolemia, vammautumisia ja räjähdyksiäkin alkoi putkahdella aihevalikoimaan.
Jossakin vaiheessa draama alkoi sitten tietyllä tapaa ampua jo yli. Uuteen päiväänkin ilmaantui nimittäin loppua kohden sitä vaikkapa Salkkareista tuttua ongelmaa, että kun kaikki realistiset draaman aiheuttajat oli käsitelty, alettiin siirtyä yhtä enemmän epärealistisuuden hetteiköihin. Esimerkkeinä epäuskottavista juonenkäänteistä mainittakoon, että eräs hahmoista feikkasi olevansa raskaana ja toinen jätti morsiamensa alttarille – eihän tuommoista oikeasti tapahdu missään muualla kuin saippusarjojen käsikirjoittajien mielikuvituksessa. Samaten kaikenlaisten omaehtoisten dekkarileikkien määrä alkoi sarjan vanhetessa lisääntyä. Esimerkkinä moisista mainittakoon, kun poliisi värväsi muka erään hahmon avukseen kansainvälisen tason huumerikollisen kiinnisaamisessa – tuskinpa noihin operaatioihin tosielämässä mitään siviilejä sekoitetaan. Yhtäkkiä haudattuja juonikuvoitakin välillä esiintyi (esim. pääperhe Haaviston maille kaavailtu kaivoshanke unohdettiin ihan tuosta noin vain).
Saippuasarjojen helmasynnit eli väkisinväännetty juonenkuljetus ja ennalta-arvattavuus olivat niin ikään läsnä. Hahmojen riidat olivat usein ihan tekemällä tehtyjä ja heidän välisensä kanssakäyminen asettui helposti itseään toistaviin uomiin. Erityisesti orastavan pariskunnan Krista & Reino kohdalla oli perin selvää, että aina kun he ovat lähentymässä, jomman kumman vanha säätö ottaa juuri kriittisellä hetkellä yhteyttä tai kaikki menee muuten vain päin prinkkalaa. Sen lisäksi että tuo kerrasta toiseen toistuva kaava käy varsin pian ennalta-arvattavaksi, tuollaiset väkisin väännetyt sattumukset lisäävät samalla osaltaan sarjan juonenkuljetuksen teennäisyyttä ja epäuskottavuutta. Samanlaisia tekemällä tehtyjä sattumuksia sarjassa esiintyy muutenkin etenkin muidenkin orastavien parien kohdalla: esim. juuri kun Lauri on tunnustamassa tunteensa pitkäaikaiselle ihastukselleen Elinalle, tämän entinen kihlattu soittaa olevansa hengenvaarassa myrskyn silmässä ja tunnelma luonnollisesti ikään kuin lässähtää.
Sarjan näyttelijät olivat valitettavasti enimmäkseen kökköjä. Hahmot puolestaan oli värikkäiksi käsikirjoitettu, osa tosin oli vähän liiankin övereitä, mutta noh, taidelukioissa nyt voi varmaan oikeastikin tulla vastaan mitä ihmeellisintä hiipparia. Mitään erityistä suosikkia minulle ei hahmogalleriasta erottunut. Yleensä pidän eniten moniulotteisista henkilöistä, mutta sarjan ehkäpä moniulotteisin tyyppi Tero oli moniulotteinen huonolla tavalla, vaikka roolisuoritus oli sinänsä rautainen. Välillä hahmossa saattoi pilkahdella inhimillisyyden rippeitäkin, mutta enimmäkseen hän oli kiero kuin korkkiruuvi. Enemmän pitäisin rehellisesti mulkuistakin hahmosta, eikä hän myöskään saanut koskaan kunnolla nenilleen epärehellisyyksiensä takia. Hahmonkehitys sarjassa oli kautta linjan ontuvaa: joko hahmo muuttuu yhtäkkiä täysin vastakohdakseen tai ei koskaan muutu mihinkään suuntaan, vaikka muutosta kaivattaisiin kipeästi kuten edellä mainitun Teron kohdalla. Tai sitten hahmojen välisen suhteet polkevat paikoillaan, kuten Terolla ja hänen arkkivihollisellaan Otsolla.
Olihan tuo kaiken kaikkiaan vähän lapsellinen sarja, kun valtaosa ajasta kuvattiin lukiolaisia, mutta toisaalta tyyli myös uudistui jollakin tasolla onnistuneesti, kun viimeisinä vuosina tuotiin mukaan yliopistoelämää ja uusia miljöitä. Mielelläni olisin muutenkin suonut sarjan vielä jatkuvan, mutta ei sitten.
www.hs.fi