Olen eri mieltä. Pelaajan taitotaso on ihan pelaajasta itsestään ja motivaatiosta kiinni.
2010 TPS:llä piti olla täysin paska joukkue. Tuli valmentaja, sai pelaajat uskomaan itseensä jä yrittämään kaikkensa, tuli mestaruus.
Huomasitko, että tekstisi oli hieman ristiriidassa itsensä kanssa? :-)
Eli sinun esimerkkisi nimenomaan vahvistaa sitä, että pelaajan suoritustaso ja motivaatio on usein riippuvainen valmentajasta, ei vain pelaajasta itsestään.
Kuten mainitsit, niin Tepsi oli paska joukkue, jonka pelaajat vain alisuorittivat. Sitten tuli valmentaja Suikkanen, joka nosti panoksellaan pelaajien motivaatiota ja sai nämä pelaamaan aivan uudella taito- ja ennen kaikkea tahtotasolla. Paskasta joukkueesta hitsautui mestarijoukkue. Sitten Suikkanen lähti, ja suurin piirtein samoista mestarismiehistä tulikin sitten uudestaan sysipaska joukkue, joka vajosi sarjan pohjalle. Yksi tärkeä osasyy tähän oli se, että uusi valmentaja ei saanut mitään otetta joukkueeseen ja antoi mestaruuskrapulan jatkua.
Onhan luonnollisesti niitäkin pelaajia, jotka eivät vetoa valmentajiin vaan katsovat itse peiliin jos peli ei suju. Nämä kivenkovat ammattilaisurheilijat ovat tajunneet oman vastuunsa ja oman ammattietiikkansa. He ovat pelaajia, joiden suoritustasoon ei valmentajan huutamisilla ole väliä, koska he kykenevät itse analysoimaan omaa pelaamistaan ja tajuavat omat virheensä. He tekevät aina parhaansa ja tajuavat jääkiekosta muutakin kuin oman roolinsa.
Jos kaikki pelaajat olisivat heidän kaltaisiaan, niin mitään valmentajia ei pahemmin edes tarvittaisi muuta kuin huolehtimaan vaihdoista ja rutiiniasioista. Mutta jääkiekko on joukkuepeli, ja laumaeläimenä ihmisellä on luontainen taipumus mennä joukkueen yleisfiiliksen mukaan. Jos valmentajalla ei ole mitään otetta tai hän on sukset ristissä porukan enemmistön kanssa, niin silloin motivaatio laskee. Ja harva ihminen on niin teräshermoinen, ettei hänen itsetuntonsa ja uskalluksensa laske, jos hänelle vittuillaan koko ajan ja häntä moititaan, jos hän yrittää tehdä jotain uutta eikä heti siinä onnistu.
Lisäksi jos valmentaja ei saa synnytetttyä me-henkeä vaan asettaa pelaajat liikaa toisiaan vastaan eri kuppikunnilla, koirankopeilla sun muilla, niin silloin on usein tuloksena pelaajien itsekkyyttä: vaikkapa hyökkääjä pyrkii vain ja ainoastaan roikkumaan hyökkäysalueen tuntumassa mutta ei osallistu puolustamiseen, koska eihän hän ole puolustaja, se on jonkun muun duuni jne. Jos taas on me-henki päällä, niin silloin teemuselännekin ottaa kiekon vastaan hampaillaan omassa päässä ja liukkainkin kynäilijä luistelee apinan raivolla kulmavääntöön.
Sama juttu se on työpaikoillakin. Jokainen toki periaatteessa vastaa omasta osaamisestaan ja suoritus/tulostasostaan, mutta eiköhän aika monella ole kokemuksia siitä, minkälaista on tehdä duunia hyvässä työporukassa ja minkälaista on tehdä duunia huonossa ilmapiirissä ja surkean johtajan kanssa. Parhaissa työpaikoissa ihmisten motivaatio lähtee heistä itsestään ja he tekevät työnsä parhaansa mukaan ilman, että selän takana kukaan kyttää. Toisissa paikoissa ilmapiiri on tulehtunut, esimies kyttää pikkuasioita ja antaa vain vittuilupalautetta.