Aloin tässä viikonloppuni ratoksi mietiskellä näiden kirjojen ja GoT-sarjan välisiä eroja. Meinasin ensin tuutata viestin tv-sarjan topiciin, koska käsittelen ehkä kuitenkin enemmän sitä kuin Martinin teoksia, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että kyseisessä keskustelussa ei ehkä ole soveliasta paljastella liikaa kirjojen tapahtumista kun kaikki eivät niitä välttämättä ole lukeneet. Sen sijaan täällä on ilmeisesti sallittua ruotia niin kirjojen kuin sarjankin tapahtumia. Pahoittelut jo etukäteen pitkästä sepustuksesta.
Usein tulee keskityttyä kaikkiin enemmän tai vähemmän merkittäviin eroihin kirja- ja tv-sarjan välillä, mutta onhan niissä luonnollisestikin myös paljon samaa. Parasta kummassakin on ehdottomasti tapahtumien sisältämä dramatiikka, juonenkäänteiden ennalta-arvaamattomuus ja asetelmien epäkliseisyys. En ole monesti kokenut viihteessä tai taiteessa yhtä suuria järkytyksen tunteita kuin vaikkapa Nedin kuolema, Red Wedding tai Jaimen kädenmenetys minussa synnyttivät molemmissa formaateissa. Ainakaan fantasiagenren parissa en myöskään ole koskaan törmännyt yhtä epäkliseiseen asetelmaan hyvän ja pahan välillä – alussa saattoi ehkä vaikuttaa siltä, että Starkeista ollaan leipomassa hyvisperhettä ja Lannisterit edustavat pahaa vastavoimaa, mutta tarinan edetessä lukijan sympatiat alkavat hajota vähän joka suuntaan.
Huonointa sekä kirjoissa että sarjassa on puolestaan epätasaisuus eri teosten ja kausien välillä. Kirjasarjassa kolme ensimmäistä osaa ovat selvästi vahvempia kuin nuo pari viimeisintä, sillä Korppien kesteissä ja Lohikäärmetanssissa juoni levähtää niinkin pahasti, että sen seuraaminen alkaa jo muuttua hankalaksi. Kirjasarjan kaiken kattava pääjuoni ei oikein etene mihinkään, vaan versoo sivujuonteita joka suuntaan. Lisäksi noissa viimeisimmissä opuksissa on vähän turhan paljon tyhjäkäyntiä, päämäärätöntä haahuilua ja pitkäpiimäisiä matkustuskuvauksia – tuntuu siltä, että kaikki ovat matkalla jonnekin, mutta eivät koskaan pääse minnekään perille.
Tv-show’ssa puolestaan kaudet 1–4 olivat selvästi parhaita. Erityisesti ensimmäinen kausi oli todella uskollinen alkuperäisteokselle, mutta myöhemmin ja etenkin viidennellä kaudella alettiin ottaa enemmän vapauksia juonen ja hahmojen suhteen. Kolme viimeisintä kautta olivatkin sitten lähinnä sarjantekijöiden käsialaa, vaikka tokihan he olivat pitäneet Martinin kanssa jonkin sortin aivoriihiä, etteivät nämä kaksi eri näkemystä tarinasta ajautuisi sentään täysin eri lopputuloksiin. Sarjan taso alkaa vähitellen laskea, mitä kauemmas alkuperäisteoksista ajaudutaan ja varsinkin niiden loppuessa kesken. Selkein notkahdus nähdään kuitenkin mielestäni viimeisellä kaudella – kaudet 6. ja 7. olivat vielä paikoitellen ihan kelvollisia. Tokihan päätöskaudellakin on joitakin yksittäisiä hyviä kohtauksia, mutta pääsääntöisesti se latelee kohtauksia toisensa perään pikavauhtia ilman mitään luontevaa tapahtumien pohjustusta tai hahmojen kehittelyä.
Suurin ero kirjojen ja sarjan välillä ensiksi mainitun eduksi on se, että noiden Martinin hengentuotosten avulla Westerosiin vain pääsee uppoamaan aivan eri tavalla kuin Benioffin ja Weissin versiota seuraamalla. Ovat ne niin paljon kattavampia ihan jo maailmanrakennuksenkin osalta – kirjoissa esimerkiksi Westerosin historian valottaminen on yllättävänkin suuressa osassa henkilöiden välisten vuoropuheluiden ja muisteluiden kautta. Sarjaan ei moista tietenkään voi mahduttaa ainakaan samassa mittakaavassa. En nyt muista, onko GoT:ssa mainittu koskaan mitään esimerkiksi Metsän lasten ja Ensimmäisten miesten välisistä taisteluista, Valyrian vapaakaupungin tuhosta, Targaryenien historian monista käänteistä (kuten Dance of Dragons -nimellä tunnetusta sisällissodasta), Kingswood Brotherhoodin kukistamisesta tai lukuisista muista kiehtovista menneisyyden tapahtumista. Jos onkin, niin ei läheskään yhtä paljoa ainakaan – sarjassa sellaiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Kirjassa kaikki tämä huolellinen taustoittaminen saa Seitsemän kuningaskunnan ja muun ympäröivän maailman tuntumaan todelliselta.
Henkilökuvatkin jäävät sarjassa väkisinkin suppeammiksi. Erityisen selvästi tämä ilmenee mielestäni Tyrionin ja Briennen sekä tavallaan myös Aryan kohdalla. Ensiksi mainittu on sarjassa lähinnä vain jatkuvasti vitsiä vääntävä huumoripläjäys, kun taas kirjoissa hän on kaikesta läpänheitostaan huolimatta pohjimmiltaan traaginen sankari – rakkautta vaille jäänyt ihmisraunio, jonka vallanhimokin kumpuaa vain pohjattomasta kaipuusta saada kanssaihmisiltä hyväksyntää. Brienne puolestaan on molemmissa formaateissa kyvykäs ja luontaisen varmaliikkeinen soturi, mutta kirjoissa on tuotu enemmän esille sitä näkökulmaa, että ihmisenä hänkin on epävarma sekä hukassa itsensä ja erityisesti sukupuolidentiteettinsä kanssa. Ei Brienne siis mikään transsukupuolinen varsinaisesti ole, mutta oman naiseutensa hyväksyminen tuntuu kuitenkin jollakin tavalla olevan hänelle hankalaa – hän esimerkiksi vaivaantuu jos häntä kutsutaan ”naiseksi” tai ”leidiksi” ja saattaa toisinaan epähuomiossa nimittää itseään isänsä ”pojaksi”. Game of Thronesissakin näitä dilemmoja on tuotu jonkin verran esille repliikkien kautta, mutta ei vain sarjaa katsomalla kuitenkaan saa mitään käsitystä Briennen kompleksien ja itsetunto-ongelmien todellisesta mittakaavasta. Kirjoissa niin Briennen kuin Tyrioninkin hankaluudet ovat nimittäin enimmäkseen heidän päänsä sisällä, joten sarjassa niihin ei voida samalla tavalla pureutua, kun katsojille esitetään vain se mitä heistä ulospäin näkyy. Toki muut hahmot ovat kohdelleet heitä monin tavoin kaltoin, mutta kaikkein traagisinta on kuitenkin se, kuinka itsekunnioitus on heiltä kummaltakin täysin kateissa.
Samaten Arya on – sekä kirjoissa että sarjassa – ainakin aluksi eräiden muiden hahmojen silmätikkuna poikatyttömäisen käytöksensä ja vähemmän viehättävän ulkonäkönsä vuoksi. Hänen tapauksessaan ongelman ydin onkin juuri, että hän ei vain sovi yhteiskunnan ahtaisiin muotteihin siitä, millainen naispuolisen henkilön tulisi olla. Probleema on siis tässä tapauksessa enemmän ulkopuolelta tuleva kuin hahmon pään sisäinen. Eipä Arya itse varmasti olisi halunnutkaan latistua tavalliseksi tyttöseksi, joka käyttelee normaalia neulaa mieluummin kuin Neula-nimistä miekkaa. Edellä mainitut seikat on kyllä tuotu riittävän hyvin esille kummassakin formaatissa, mutta kirjoissa Aryalla tuntuu kuitenkin olevan myös komplekseja ulkonäöstään ja taitamattomuudestaan kaikissa septan opettamissa naisellisissa tekemisissä (ompelu, laulaminen ja mitä näitä nyt oli). Hän ei ehkä inhoa itseään samalla tavalla kuin Tyrion tai Brienne, mutta ei hänen itsetuntonsa silti kovin hyvissäkään kantimissa ole. Hän pitää Sansaa ja tämän ystäviä typerinä kanoina, mutta on samanaikaisesti myös kateellinen sisarelleen, joka sopii käytöksensä ja ulkoisten avujensa puolesta paremmin hienon leidin muottiin ja kerää aina kaiken positiivisen huomion itselleen. Myös Sansan ystävän Jeynen masinoima liikanimi ”Arya Hevosennaama” satuttaa syvältä. Tätä puolta ei ole ilmituotu sarjassa ainakaan niin selvästi.
Muiden hahmojen kohdalla ero ei ole aivan niin suuri, mutta kyllähän kaikki päähenkilöt tuntuvat sarjassa etäisemmiltä, kun heidän ajatusmaailmansa jää arvailujen varaan ja henkilöhistoriat esitetään typistetyssä muodossa. Kirjoissa suurehko osa sivumäärästä on omistettu hahmojen sisäisille monologeille, jotka sisältävät päivänpolttavien aiheiden ruotimisen lisäksi myös roppakaupalla menneiden tapahtumien muistelemista. Välillä tämä jatkuva mietiskely ja paikallaan polkeminen saattaa tuntua tylsältäkin, mutta kyllähän hahmoihin näin tulee ihan eri tavalla syvyyttä verrattuna siihen kuin jos heistä muodostuva kuva jäisi ainoastaan ilmeiden ja vuorosanojen välitettäväksi.
Onhan tietysti itsestäänselvääkin, että tv-viihteessä ei kyetä pureutumaan henkilöhahmojen mieleen samalla tavalla kuin kirjallisuudessa, mutta mielestäni Game of Thronesissa on karsittu syyttä suotta sellaisia hahmojen toimintaa valottavia yksityiskohtia, jotka olisi ihan hyvin voitu mahduttaa mukaan tapahtumien etenemisen siitä kärsimättä. Varsin sujuvasti johonkin sivulauseeseen olisi voitu ujuttaa esimerkiksi se tiedonjyvä, että Lysa Tully oli kokenut nuorempana viisi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa ja abortin – nimenomaan siksi hän roikkui vihdoin hänelle siunantuneessa elävässä jälkeläisessä aivan mielipuolisella vimmalla. Vaikkapa Tyrionin motiivit isänsä surmaamiselle jäivät myös laihanlaisiksi, kun sarjasta oli poistettu hänen poikavuosien avioliittonsa romuttumiseen liittyvä taustatarina, jossa isä Tywin oli häärinyt kaiken pahan alkuna ja juurena. Samassa syssyssä vasaran alle meni Tyrionin ja Jaimen välille heidän erotessaan A Storm of Swordsin lopussa sukeutuva riita, jolla taas taustoitettiin Tyronin vihollisleiriin siirtymistä ja toisaalta Jaimen tulevaa erkaantumista siskostaan. En nyt enää muista, millä tavalla sarjantekijät olivat toteuttaneet Jaimen ja Cersein suhteen karille karahtamisen, mutta tuskinpa heillä mitään noin sujuvaa konstia oli takataskussaan.
Martinin ratkaisu oli itse asiassa nerokas. Miekkamyrskyn lopussa Tyrion siis suivaantui perin juurin kuultuaan, että hänen isänsä Tywin ja tämän painostuksesta myös Jaime-veli olivat tuhonneet aikoinaan Tyrionin avioliiton valehtelemalla tämän vaimon olevan pelkkä palkattu huora. Vihansa vallassa Tyrion paljasti Jaimelle totuuden Cerseistä (”Cersei on pelkkä valehteleva huora, joka on nussinut Osmund Mustapadan ja varmaan Kuupojankin kanssa.”) ja sen jälkeen rynnisti hetken mielijohteesta tappamaan isänsä. Tyrionin ja Jaimen välisen konfliktin avulla tuli myös kätevästi perusteltua, miksi Tyrion oli hieman myöhemmin valmis siirtymään Danyn tukijaksi, vaikka joutuisi näin kohtaamaan sodan vastapuolella oman veljensä, jonka kanssa hän oli aina ollut hyvää pataa. Jaime puolestaan ymmärsi edellä mainitun paljastuksen myötä elämänsä rakkauden olleen aina pelkkää silmänlumetta – Cersei ei ollut koskaan ollutkaan sellainen kuin hän oli itselleen uskotellut. Tärkeitä asioita kaikkien Lannistereiden tulevien juonikuvioiden kannalta. Sarjassa Tyrion ilmeisesti rynnisti isänsä makuukammioon vain siksi, että hän oli niin katkera saamastaan kuolemantuomiosta. Tuo motiivi ei vakuuttanut ainakaan minua, sillä Tyrionin oikeudenkäyntihän oli käyty lopulta kaksintaistelemalla, eikä Tywinilla näin ollen ollut sen tulokseen osaa eikä arpaa. Myös Tyrionin puolenvaihdos Danyn tukijoiden joukkoon tuntui mielestäni sarjassa aivan järjettömältä, sillä ei Tyrion oikeasti olisi kääntynyt veljeään vastaan ilman pätevää syytä.
Jos Jaimeen liittyviä tunteita ei oteta lukuun, noin muuten Tyrionin sukunsa hylkääminen ja vastapuolelle siirtyminen oli kyllä sarjassakin ihan perusteltua. Eihän hänellä ollut oikein muitakaan vaihtoehtoja enää isänsä tappamisen jälkeen, ja siskonsa kanssa hän ei ollut koskaan tullut toimeen. Tyrionin ja Cersein välinen dynamiikka on ollut pääpiirteittäin samanlaista niin GoT:ssa kuin ASOIAF:ssakin, joskin viimeksi mainitussa kaksikon suhde oli hieman monivivahteisempi, sillä Clash of Kingsissä he tuntuivat välillä tulevan ihan hyvinkin juttuun. Lisäksi kirjoissa oli paremmin selvitetty heidän välillään vallitsevien antipatioiden taustatekijöitä. Sarjasta oli jostakin kumman syystä poistettu Cersein tyttövuosinaan kuulemasta ennustuksesta yksityiskohta, jossa povattiin hänen kuolevan lopulta valongarin eli pikkuveljen tappamana. Todennäköisesti Cersei joutuu siis viimeisessä kirjassa Jaimen tappamaksi, mutta hän itse on aina olettanut ennustuksessa puhuttavan Tyrionista, mikä taas osaltaan selittää hänen nuivaa suhtautumistaan kääpiöpikkuveljeensä. Ilmeisesti murha olisi sitten kuitenkin – kaikesta GoT:n yleisestä raakuudesta huolimatta – ollut sarjantekijöiden mielestä liian brutaali loppu Cersein ja Jaimen tarinalle, vaan he halusivat mieluummin säilyttää jonkinlaisen illuusion romantiikasta. Mielestäni murha olisi kyllä ollut luontevampi ratkaisu. Suurin ennustuksen yksinkertaistamisesta kummunnut ongelma oli kuitenkin se, että nyt Cersein Tyrionia kohtaan tuntemalle mielipuolisuutta hipovalle pelolle ja inholle ei ollut niin vankkoja perusteita.
Sarjantekijöiden logiikka ei yleisesti ottaenkaan ole yhtä aukotonta kuin kirjailijan – niin hahmonkehityksen kuin juonenkuljetuksenkaan osalta. Martin kirjoittaa pääsääntöisesti niin loogisesti, että ihan hämmästyttää. Porsaanreikiä ei juurikaan ole ja silloin harvoin kun on, hahmot havaitsevat ne itsekin ja hämmästelevät niitä. Minulle tulee mieleen vain kaksi jonkinlaista porsaanreikää koko kirjasarjasta.
Viidennessä kirjassa tuntui ensinnäkin hieman omituiselta, että sekä kaksikko llyrio Mopatis & lordi Varys että myöhemmin myös Jorah Mormont yrittivät niin valtavalla tohinalla kuskata Tyronia Danyn luokse ikään kuin kyseinen kääpiömies olisi kuningattarelle suurikin palkinto, vaikka kaiken järjen mukaan Danylla ei olisi pitänyt olla minkäänlaisia intressejä juuri Tyrionia kohtaan. Toisaalta oli ylipäätään outoa, että Pentosin ”magisterina” (mikä tämä olikaan suomeksi) häärivä Mopatis oli niin kovin kiinnostunut Seitsemän kuningaskunnan asioista. Fiksuna hahmona Tyrionkin ihmetteli kumpaakin asiaa – ensinnäkin sitä, mitä arvoa hänellä muka Danylle olisi, ja toiseksi sitä, miksi koko asia edes kiinnosti Mopatisia.
Toinen oudolta tuntuva juonenkäänne nimenomaan viidennessä kirjassa oli se, että Stannis mukama ei tappanut Ashaa nujerrettuaan rautasyntyiset taistelukentällä vaan raahasi tämän jostakin syystä mukanaan marssille Talvivaaraan. Jos vaikuttimena olisi ollut mahdolliset lunnaat, olisin voinut ymmärtää Stannisin toiminnan, mutta hänen tarkoituksenaan olikin muka nakertaa Talvivaaraan hallitsevien Boltonien taistelutahtoa kuljettamalla Asha kahleissa linnoituksen porteille. Ikään kuin Boltonit alkaisivat ajatella, että kun Stannis oli kerran saanut Ashankin vangittua, heillä itsellään ei olisi mitään mahdollisuuksia tulevassa taistelussa. Se ei tuntunut uskottavalta, sillä naisia yleensäkään ei pidetä Westerosissa taistelijoina suuressa arvossa, eikä nimenomaan Ashallakaan mitään kovin kummoista mainetta tuntunut kenenkään silmissä olevan. Asha itsekin ihmetteli, että mitä järkeä tuossa Stannisin toiminnassa oli – varmastikaan Roose Boltonia tai hänen äpäräpoikaansa ei liikuttaisi pennin vertaa, vaikka Stannis olisi saanut kymmenen Ashan kaltaista naista vangikseen.
Minulle taas tuli mieleen, että Martin ei vain halunnut Ashan kuolevan – samoin kun Tyrionin vitoskirjan juonikuviot haiskahtivat siltä, että kirjailija halusi välttämättä myös lempihahmolleen jotakin järjevää tekemistä isänmurhan jälkeen. On kuitenkin ihan hyvä saavutus, jos näinkin monimutkaisesta ja polveilevasta kirjasarjasta löytyy vain kaksi porsaanreikää. Eivätkä nuokaan nyt mitään porsaanreikiä sanan varsinaisessa merkityksessä olleet – hieman väkisinväännettyä juonenkuljetusta vain. Tuo väkisin vääntäminenkin tuntui sitä paitsi jotenkin hyväksyttävämmältä, kun hahmot (Tyrion ja Asha) itsekin ihmettelivät kohtalonsa omituisuutta. Epäuskottavammalta olisi tuntunut, jos he vain olisivat ohittaneet satumaisen tuurinsa olankohtauksella, kuten useimmissa tarinoissa tuollaisiin kömpelöihin ”plot device” -ratkaisuihin reagoidaan.
Tv-sarjassa taas logiikka tuntuu olevan aika useinkin hukassa. Tämä johtuu ehkä osaltaan siitä, että sarjantekijät eivät vain tunne ja ymmärrä Martinin luomaa maailmaa ja siinä seikkailevia henkilöitä yhtä hyvin kuin hän itse. Näin ollen muutamia hahmoja on pilattu tyystin sillä, että he tekevät yhtäkkiä jotakin täysin oman henkilökuvansa vastaista. Toisaalta sarjassa on rajallisen ruutuajan vuoksi pakko yksinkertaistaa asioita ja runnoa eri palasia toisiinsa niin, että logiikan vaatimukset jäävät välillä unholaan. Muutamia kirjoissa esiintyneitä hahmoja on muun muassa yhdistetty toisiinsa niin, että lopputulos ei aina ole luontevin mahdollinen.
Esimerkkeinä yhtäkkisellä ”out of character” -tyyppisellä toiminnalla pilatuista hahmoista mainittakoon vaikkapa Jaime ja Stannis, ehkäpä myös khal Drogo ja Hietakyyt. Jaime ei ehkä ollut kirjoissakaan aina mikään puhtoinen sankari, mutta hän välitti kyllä Cerseistä aidosti eikä ikimaailmassa olisi mennyt raiskaamaan tätä heidän yhteisen poikansa ruumiinvalvojaisissa (tai missään muuallakaan). En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi sarjantekijät olivat moiseen ratkaisuun päätyneet. Ilmeisesti joku käsikirjoittaja oli lukenut aivan aivot narikassa kyseistä kohtausta A Storm of Swordsista eikä ollut tajunnut, että itse asiassa Cerseikin oli lopulta siinä tilanteessa ihan täpöllä mukana. Jaime oli myös laitettu toisella kaudella tappamaan serkkunsa, vaikka kirjoissa hän ei tappanut tuota serkkua eikä juuri kyseistä serkkua tainnut tarkemmin ajateltuna olla olemassakaan. Tämä hatusta heitetty teko ei kuitenkaan haitannut itseäni niin paljon, koska ehkä Jaime olisi sellaiseen oikeastikin pystynyt.
Stannisin hahmo joutui sarjassa vieläkin kaltoinkohdellummaksi. Olihan hän aina ollutkin kova ja ankara mies niin GoT:ssa kuin alkuperäisteoksissakin, mutta mikään julma raakalainen hänen ei sentään ollut määrä olla. Viattoman lapsen polttaminen tuhkaksi ei oikein istu hänen kunniallisen ja oikeudenmukaisen miehen imagoonsa, vaikkakin kieltämättä hän oli yrittänyt samaa temppua aikaisemminkin sen velivainaansa äpäräpojan kohdalla. Shireenin polttaminen oli kuitenkin erityisen järkyttävää ja samanaikaisesti erityisen järjetöntä, koska kyseessä oli hänen oma tyttärensä ja ainoa perillisensä. A Winds of Winterin ennakkoluvussa Stannisilla on suuria suunnitelmia jälkikasvunsa suhteen – hän ohjeistaa omia seuraajian nostamaan Shireenin rautavaltaistuimelle, mikäli hänelle itselleen tapahtuisi jotakin ikävää. Luullakseni tulevissa kirjoissa nähdäänkin Stannisin kuoleman jälkeen turhanpäiväinen ja pitkäpiimäisen tarkkaan kuvattu sivujuoni, kun Baratheonien kannattajat yrittävät taistella Shireenille kruunun ja epäonnistuvat lopulta surkeasti. GoT:sta haluttiin varmastikin karsia tällainen tarpeeton sivurönsy ja siitä syystä Baratheonien tarina päädyttiin päättämään yhdellä iskulla, mutta olisi tuo lopetus silti voitu jotenkin fiksumminkin toteuttaa. Olisihan Shireen voinut kuolla vaikka uudelleen aktivoituneeseen greyscaleen. Ei kukaan oikeasti uhraisi omaa perillistään roviolla, ei vaikka kuinka paljon sataa tihuuttaisi lunta.
Sen paremmin Jaimen suorittama raiskaus kuin Shireenin karrelle palaminen eivät myöskään valitettavasti olleet yksittäistapauksia, vaan sarjaan oli lisätty muitakin väkisinmakuita ja nuorten tyttösten ohraisia kohtaloita ihan vain shokeeraamisen vuoksi tarinankulun järkevyydestä välittämättä. Danyn ja khal Drogon hääyö ensinnäkin oli kirjoissa ihan romanttinen kohta, mutta GoT:ssa sekin oli jostakin syystä haluttu kääntää väkivallan puolelle ja pilata siinä sivussa jälleen liiallisella brutaaliudella yksi hahmo (eli Drogo). Myöhemmin Danyn ja khalin suhde lähti silti kehkeytymään samaan malliin kuin kirjoissa, mikä tuntui aika hullulta moisen ruman aloituksen jälkeen – Danylla ei ollut kyllä minkään valtakunnan syytä kiintyä tuohon muukalaiseen, jolle hänet oli naitettu vastoin tahtoaan ja joka vieläpä oli raiskannut hänet heti kättelyssä. Ehkäpä noiden kahden suhteeseen oli tavoiteltu jonkinlaista Tukholman syndrooman makua, mutta itse pidin kyllä ASOIAF:ssa esitetystä karun kauniista rakkaustarinasta enemmän. Siinä kontekstissa Danyn epätoivoiset ponnistelut miehensä hengen pelastamiseksikin näyttäytyivät uskottavampina kuin jos kyseessä olisi ollut pelkkä Tukholman syndrooma -ilmiö.
Prinsessa Myrcellan kupsahtaminen Red Viperin äpärätyttärien eli Hietakyiden (käytän näistä mieluummin käännösnimeä, koska englanninkielinen Sandsnaket näyttää suomenkielisessä tekstissä tietyissä taivutusmuodoissa jotenkin vammaiselta) käsissä oli myös sitä lajia, että sarjantekijät halusivat selvästikin vain järkyttää sen kummemmin logiikan vaatimuksia miettimättä. Toki Myrcellan oli tavalla tai toisella oikaistava koipensa ihan jo edellä mainitun Cersein saaman ennustuksen toteutumiseksi – siinä kun povattiin hänen myös joutuvan hautaamaan kaikki lapsensa –, mutta kuolemansyy olisi kyllä voinut olla vallan eri. Hietakyyt sentään olivat isänsä johdolla paheksuneet jo vuosikausia Lannistereiden käskystä tapahtunutta erään viattoman naisen ja eräiden viattomien lasten tappamista, joten ei oikein käynyt järkeen, että he päätyivät kostamaan isänsä menehtymisen surmaamalla vielä yhden viattoman tytön. Sattuuhan sitä tietystikin, etteivät ihmiset aina käyttäydy johdonmukaisesti tunnekuokujen vallassa. Itse kuitenkin sattumoisin pidin Hietakyistä, heissä kun oli sellaista tiettyä kovan muijan karismaa, enkä olisi suonut heidänkään hahmoilleen tuollaista liiallisen paatumuksen puolelle lipsahtamista.
Hahmojen yhdistämiset puolestaan olivat sarjassa välillä ihan hyvin toteutettujakin – esimerkiksi Euron + Victarion tuntui ihan perustellulta. Veljekset olivat persoonina aika samantyyppisiä ja molemmat vieläpä varsin epämiellyttäviä, joten en minä ainakaan jäänyt Victarionia sen kummemmin kaipaamaan. Juonikaan ei mitenkään kärsinyt hänen puuttumisestaan. Tökeröllä tavalla suoritetuista henkilöiden yhdistämisistä sen sijaan mainittakoon esimerkkinä Sansan kombinoiminen Jeyne Pooleen, Jorah Mormontin sulauttaminen Jon Conningtoniin sekä Robertin äpärien, Tyrellin veljesten ja ser Davosin poikien tiivistämiset yksittäisiksi hahmoiksi (Gendry, Loras ja Matthos). Kieltämättä niin Jeyne Poole ja Jon Connington kuin myös Edric Storm, Willas ja Garlan Tyrell ja Davosin pojat ovat kaikki tyynni tylsähköjä tai turhahkoja hahmoja, eikä yhdenkään heistä puuttuminen ollut sikäli mikään suuri menetys. On myös ymmärrettävää, että heidän mielenkiintoisimmat juonilinjansa haluttiin mahduttaa käsikirjoitukseen, vaikka heitä itseään ei mukaan otettukaan.
Yhdistämisestä seurasi kuitenkin väkisinkin joitakin epäuskottavuuksia. Niinkin nokkela hahmo kuin Littlefinger ei oikeasti koskaan olisi ollut niin typerä, että olisi naittanut Sansan sekopäänä tunnetulle Boltonin äpärälle. Aivan liian riskialtis veto noin ovelalle ja harkitsevalle miehelle. Muuten Ramsayn kaltoinkohtelemaksi joutuminen palveli kyllä Sansan hahmonkehitystä ihan hyvin. Jorahin greyscaleen eli harmaasuomurokkoon sairastuminen puolestaan oli sinänsä hyvä idea, mutta ilmeisesti käsikirjoittajilla meni sitten kuitenkin paskat housuun eivätkä he olleet valmiita luopumaan hahmosta, kun hänelle päätettiinkin kirjoittaa epäuskottava ihmeparaneminen. Greyscale oli aiemmin esitetty niin kirjoissa kuin sarjassakin ainakin aikuisilla vääjäämättä kuolemaan johtavana sairautena, jota vastaan ei tunneta parannuskeinoa. Sam puolestaan oli pelkkä noviisi, joten ei tuntunut realistiselta, että hän pystyi siihen mihin muut eivät. Eikä Sam myöskään yleisesti ottaen ole niin sankarillinen, että uskaltaisi panna oman henkensä alttiiksi ja altistaa itsensä tartunnanriskille jonkun puolituntemattoman miehen pelastaakseen. Pettynyt olen, jos Martinin kirjoissakin käy tuolla tavalla.
Mitä tulee Gendryyn, ser Lorasiin ja Devaniin, niin ainakin ensiksi mainitusta kyllä minun mielestäni huokuikin se, että häneen oli nyt ympätty vähän turhan paljon toisiinsa liittymätöntä asiaa. Tai sitten ajattelen niin vain, koska olen lukenut kirjat ja tiedän miten hommat oikeasti menivät, mutta sarja-Gendy tuntui vähän turhan menevältä pojalta ympäri Westerosia suhatessaan. Kirjoissahan Melisandre ei koskaan edes tavannut Gendrya, vaan hänen oli tarkoitus uhrata roviolla Edric Storm -niminen Robertin toinen äpäräpoika. Edric oli jo valmiiksi Storm’s Endissä, joten Melisadren ei tarvinnut tehdä mitään kummallisia koukkauksia saadakseen hänet käsiinsä. Sarjassa koko kuvio tuntui hieman erikoiselta. Missään vaiheessa ei selitetty esimerkiksi, kuinka Melisandre ylipäätään löysi Gendyn sieltä brotherhoodin parista ja tiesi vieläpä hänen henkilöllisyytensäkin. Kaipa siinä jotakin jumalallista ilmoitusta oli olevinaan taustalla, mutta minun käsittääkseni Melisandren ilmestykset eivät kyllä yleensä olleet niin eksaktia laatua, että niiden avulla olisi voinut selvittää jonkun tarkan olinpaikan. Jos näin olisi ollut, niin miksipä hän ei olisi voinut yksinkertaisesti hakea Gendrya näkyjensä avulla takaisin tämän karattua. No problemos. Gendryn ja Melisandren seksikohtaus oli myös aivan absurdi, mutta sehän nyt toisaalta olikin vain käsikirjoittajien päästä kotoisin. Kirjoissa moista ei todellakaan Edricin ja Melisandren välille sukeutunut. Enkä pitänyt siitäkään, että lainsuojattomien veljeskunnan idea tuli sarjassa vesitettyä aika lahjakkaasti – näidenhän oli tarkoitus pitää pienen ihmisen puolta, mutta sitten he kuitenkin luovuttivat muitta mutkitta punaisen papittaren kynsiin viattoman nuorukaisen, joka vieläpä oli liittynyt tai ainakin liittymässä heidän oman poppoonsa jäseneksi. Ei ollut kiva käänne tosiaankaan.
Ser Lorasin ja Matthosin roolit sarjassa eivät vaikuttaneet aivan yhtä poukkoilevilta, mutta kyllähän ainakin Willas ja Loras Tyrellin yhdistämisestä seurasi tiettyjä ongelmia logiikan suhteen. Keskimmäinen Tyrellin veljes eli Garlan ei ollut yhtä merkittävä kirjojen juonen kannalta, mutta Willasin nyt oli kuitenkin tarkoitus mennä Sansan kanssa naimisiin ja muuta mukavaa. GoT:ssa tämä Sansan naittamisyritys tapahtuikin sitten Lorasille, mikä oli aivan naurettavaa, sillä eiväthän kuninkaankaartin ritarit voi mennä naimisiin. Matthosin yhdistämisestä veljiinsä puolestaan ei seurannut oikeastaan mitään epäloogisuuksia, mutta tuntuipahan vain surkealta, että hänen kuukahtaessaan Blackwaterin taistelun yhteydessä ser Davos menetti koko jälkikasvunsa sen siliän tien. Turhan synkkä kohtalo sympaattiselle Onion Knightille.
