(Jatkoa tuohon edelliseen, merkkiraja näköjään täyttyi.)
Erityisen pahasti logiikka oli kateissa GoT:n viimeisellä kaudella. Kai ongelma piili lähinnä siinä, että koko monipolvinen tarina piti saada vietyä maaliin kuuden jakson puitteissa, eikä ollut aikaa taustoittaa kunnolla eri tilanteisiin johtaneita syitä. Näin ollen monet seikat, jotka varmasti Martinin lopetuksessa tuntuvat hyvin perustelluilta, heitettiin katsojan naamalle ihan tuosta noin vain. Esimerkiksi Danyn sekoaminen on sinänsä hyvä idea ja kuuluu varmasti myös Martinin loppuratkaisuun olennaisena osana, mutta sarjassa se tuli aivan puun takaa ilman kunnollista pohjustamista. Seiskakaudella tapahtunut Randyll Tarlyn ja hänen poikansa polttaminen antoi ehkä jonkinlaisia viitteitä Danyn psyyken ongelmista (tosin kyllähän antautumasta kieltäytyvät vastustajat on syytäkin surmata, ehkä polttaminen vain ei ole humaanein mahdollinen tapa), mutta muuten hän on ollut ihan stabiilin oloinen ja hänen luisumisensa hulluuden syövereihin päätöskaudella ihan parin jakson kuluessa tuntui siksi turhan äkkiväärältä juonenkäänteeltä. Tosin voihan akuutti psykoosi vallata ihmisen mielen aika nopealla tahdilla, mutta kyllä se joitakin prodromaalioireita yleensä aiheuttaa jo vuosia tai vähintään kuukausia ennen varsinaista sairauden puhkeamista. Danyn lopullisen sekoamiskohtauksen oli kai tarkoitus olla vaikuttava ja kyllähän se tavallaan olikin ainakin visuaalisesti, mutta olihan se samaan aikaan aivan naurettavaa – hän vain tuijotti lohikäärmeen selästä alhaalla kaupungissa vellovaa ihmispaljoutta, kun yhtäkkiä hänen silmiinsä syttyi mielipuolinen pilke ja hän päätti tuhota kaiken. Ihan tuosta noin vain. ASOIAF:ia lukiessa minusta taas on jo pidemmän aikaan tuntunut siltä, että kyllä Danyssa se Hullun kuninkaan perimä pilkahtelee aika ajoin, vaikka hän on toistaiseksi ihan hyväntahtoisena hahmona pysynytkin.
Jaimen päätös rynnätä viimeisen kauden loppupuolella Kuninkaansatamaan pelastamaan Cerseitä puolestaan ei ollut ideanakaan hyvä (eikä varmasti tule tapahtumaan kirjoissa), eikä sitäkään ollut valmisteltu mitenkään – Jaime vaikutti päällisin puolin päässeen sisarestaan jo ajat sitten yli ja uusi tyttöystävän tapainenkin oli löytynyt, mutta sitten yhtäkkiä koko hahmon vuosia jatkunut kehityskaari vetäistiin vessasta alas parilla repliikillä. ”My sister is a hateful woman. And I am a hateful man.” Ei hänestä sitten ollut tullutkaan kunnon miestä, eikä hän ollut tajunnut Cersein todellista karvaa. Aivan käsittämätön veto sarjantekijöiltä.
Itse loppuratkaisukin ontui monessakin suhteessa. Oli kyllä mukavan traagista, että Jon joutui vastentahtoisesti tappamaan rakastettunsa valtakuntaa suojellakseen. Periaatteessa kaikki kääntyi parhain päin, mutta Dany oli kuitenkin ollut miltei koko matkan ajan pidettävä hahmo, joten ei hänen kuolemastaan pystynyt iloitsemaan, vaan tuntemukset olivat ennemminkin ”bittersweet”-osastoa (kuten Martininkin on tulevaa loppuratkaisuaan kuvannut). Rautavaltaistuimen tuhoutuminen ja neuvoston kokoaminen olivat myös ihan tervetulleita uudistuksia Westerosin aikansa eläneeseen valtajärjestelmään.
Muilta osin lopetus ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan. Kaikkien järjettömintä oli Jonin palaaminen Yövartion komentajaksi, vaikka white walkerit oli viimein kukistettu, villit päästetty jo ajat sitten valtakuntaan ja itse muurikin oli muistaakseni ainakin osittain sulanut, eli eihän koko järjestöllä olisi enää pitänyt olla mitään virkaa. Aryan päätös lähteä länteen tutkimaan ”What is west side of Westeros” oli myös hieman hullutukselta haiskahtava, kun hänen veljensä sentään oli kaikkitietävä Kolmisilmäinen varis ja olisi ihan hyvin voinut vain kertoa Aryalle Westerosin länsipuolen meiningeistä, jos ne häntä kerran niin paljon kiinnostivat.
Branin kruunaaminen kuninkaaksi ja etenkin pohjoisen väen reaktio siihen ei myöskään tuntunut uskottavalta. Toki Branilla oli niitä kaikentietäjän kykyjä, mutta eihän niistä tai koko Branista ylipäätään ollut lopulta mitään hyötyä esimerkiksi muukalaisten kukistamisessa tai oikeastaan missään muussakaan, joten millä natsoilla tuollainen täysin turha pojanrääpäle yhtäkkiä voitti kuninkuuden. Ihmetyttää sekin, miksi hänen ”Three eyed raven” -koulutustaan kuvattiin niin pitkään ja hartaasti, jos sillä ei loppukähinöiden kannalta ollut kuitenkaan mitään merkitystä. Ilmeisesti hänen kykyjensä ainoa juonellinen funktio oli selvittää totuus Jonin syntyperästä, jolla ei muuten myöskään loppujen lopuksi ollut juuri mitään merkitystä. Kaikkein hulluinta oli kuitenkin se, että Starkin vasallit eivät jostakin syystä hyväksyneetkään Brania kuninkaaksi, vaikka tämä oli itsekin pohjoisen mies, vaan he kruunasivat yhtäkkiä Sansan kuningattarekseen. Uskon kyllä, että Sansasta tulee A Dreams of Springissäkin ”Queen in the North”, mutta toivoakseni Martin perustelee jollakin tavalla, mihin moista titteliä tuossa tilanteessa ylipäätään tarvittiiin.
Joitakin pienenempiäkin epäloogisuuksia päätöskaudella esiintyi. Ei tuntunut uskottavalta, että ihmisten ja white walkerien välisessä suuremman luokan kahakassa Talvivaarassa ei kuollut tuon enempää tunnettuja hahmoja. Jorah Mormont tosin taisi heittää lusikan nurkkaan siinä yhteydessä ja olisiko joku toinenkin sivuhenkilö menehtynyt, mutta kaikki keskeisimmät hahmot tuntuivat kummasti kasvattaneen juonihaarniskan ylleen. Tämä saattaa kyllä olla itse Martinin suunnitelmista peräisin, sillä kyllähän hänkin on pariin viimeisimpään kirjaan sisällyttänyt yllättävän monia päähenkilöiden ihmepelastumisia, ikään kuin hän olisi (valitettavasti) menettänyt kuuluisan armottomuutensa hahmojen kohtaloiden suhteen.
Tuskinpa A Dream of Springissä kuitenkaan nähdään vaikkapa sellaista porsaanreikää, että kaikki dothrakit näennäisesti kuolevat Talvivaaran taistelussa, mutta Kuninkaansataman valloittamisyrityksessä he ovat jotenkin mystisesti taas mukana. Tai että aina nimenomaan älyllään loistanut Tyrion yhtäkkiä menisi niinkin typerään halpaan, että uskoisi Cersein olevan tosissaan lähettämässä pohjoiseen armeijaa auttamaan Night Kingin kukistamisessa. Tyrion oli sentään tuntenut siskonsa koko ikänsä, joten hänen nyt ainakin olisi luullut näkevän helpostikin tämän valheiden läpi. Aryan ihmepelastuminen Kuninkaansataman hävityksestä oli myös epäuskottavaa, enkä muutenkaan pitänyt siitä, että hänen Cersein tappamiseen tähdännyt kehityksensä murhanhimoiseksi kostonenkeliksi romutettiin viime metreillä. Lopulta hän ei käyttänytkään niitä kasvottoman miehen kykyjään mihinkään oikeasti tärkeään, kun hän ei tosipaikan tullen ollutkaan valmis surmaamaan Cerseitä ja Night Kingin olisi kyllä saanut kukistettua pelkkien Jon Snow’n oppien pohjalta (”Stick them with the pointy end”).
Eli Game of Thronesin viimeisin kausi jätti moniltakin osin karvaan maun suuhun, mutta ensimmäisten kausien loistokkuutta se ei mitenkään himmennä. Eivät nekään silti kirjojen tasolle yltäneet. Maailman ja hahmojen pinnallisuuden sekä ajoittaisen epäloogisuuden lisäksi sarjassa on kautta linjan ollut joitakin muitakin haittapuolia kirjoihin verrattuna. GoT:ssa on aina ollut ainakin omaan makuuni liikaa väkisinväännettyjä seksikohtauksia, romantiikkaa ja väkivaltaa, mutta toisaalta liian vähän huumoria. Kirjoissakin seksikohtauksia – välillä juonen kannalta täysin tarpeettomiakin sellaisia – esiintyy turhan yltäkylläisesti, mutta niihin ei kuitenkaan kulu prosentuaalisesti yhtä suurta osaa ASOIAF:n sivumäärästä kuin GoT:n kohtauksista. Välillä tuntuu, että noin puolet sarjan sisällöstä käsittelee naimista tai vähintäänkin alastomuutta. Onhan siinä jopa niitä muutamia yllättävän suureen rooliin päässeitä prostituoituja hahmoja, joiden ainoa funktio on esiintyä puolipukeissa tai täysin ilman rihmankiertämää vähän joka välissä. Sinänsä kyllä tykkään sekä sarjassa että kirjoissa esiintyvien seksuaalissävytteisten kohtausten hengestä – niissä on yleensä sopivan häiriintynyt meininki eikä liikaa siirappia. Surettaa vain ajatella, että kaikki nuo GoT:n seksinrevityskohtaukset olisi voitu korvata jollakin juonen, henkilökuvien kehittämisen tai vaikkapa maailmanrakentamisen kannalta oleellisemmalla materiaalilla. Kirjoissa on puolestaan tilaa tuollaisille turhemmillekin kohdille eivätkä ne ole muusta sisällöstä pois; sivumäärä vain kasvaa entistäkin massiivisemmaksi.
Romantiikkaakin ASOIAF:issakin jonkin verran esiintyy, mutta harvemmin mitään kovin hempeää sellaista. Useimmat kuvattavat ”rakkaussuhteet” edustavat joko onnetonta yksipuolista rakkautta (esim. Littlefinger ja Catelyn, Lysa ja Littlefinger, Brienne ja Renly, Mormont ja Dany, Tyrion ja Shae) tai sitten lähinnä seksuaalista himoa (esim. Arianne ja Arys Oakhart, Asha ja Qarl the Maid, Dany ja Daario, Cersei ja Taena). Martin osaa kyllä hyvin luoda jännitteitä hahmojen välille, mutta syvällisempi henkinen yhteys jää usein uupumaan. Oikeastaan Jonin ja Ygritten sekä Danyn ja Drogon välille sukeutuvat kirjasarjan ainoat tasapainoisen tuntuisen romanssit, jotka nekin kieltämättä ovat luonteeltaan melko seksuaalissävytteisiä. Oli kuitenkin hyvin kuvattu, kuinka Jon ja Ygritte tunsivat erilaisista lähtökohdistaan huolimatta yhteenkuuluvuuden tunnetta esimerkiksi nauraessaan yhdessä jollekin asialle. Pidin myös siitä, kuinka khal Drogo oppi yrmeän ulkopuolella selvästi vähitellen arvostamaan Danya ja kiinnostui tästä myös ihmisenä. Drogon silmät esimerkiksi välkkyivät uteliaisuudesta, kun hän pyysi Danya selittämään toimintatapaansa orjiksi otettujen vihollisheimolaisten suhteen. Siinäpä nämä kirjojen romanssit hyvin pitkälti olivatkin. Samin ja Gillyn juttua pidän enemmän vain kaverisuhteena, vaikka he toisinaan lihan iloja harrastivatkin, sillä jotenkin heidän välilleen ei ollut onnistuttu kirjoittamaan mitään aitoa kemiaa. Sen sijaan vakiintuneista pareista vaikkapa Catelyn ja Eddard varmasti rakastivat toisiaan, ja esimerkiksi Davos rakasti vaimoaan, mutta noihin suhteisiin ei kuitenkaan kirjoissa sen kummemmin paneuduttu. Muut asiat olivat tärkeämpiä.
GoT:ssa romanssit muodostavat keskeisemmän osan sisällöstä ja niitä myös taustoitetaan enemmän. Siksi esimerkiksi Robbin avioliitto tuntui sarjassa perustellummalta kuin kirjoissa. Hän sentään menetti sen seurauksena suuren osan seuraajistaan ja tiesi jo naimisiin mennessään todennäköisesti menettävänsä, joten olisi luullut hänen vaimonsa olevan jotenkin todella ihmeellinen, kun sai kerran Robbin sortumaan noinkin idioottimaiseen vetoon sotakuvioiden kannalta. Kirjoissa Robb oli viettänyt ilmeisesti aivan hetken mielijohteesta yhden yön tuikituntemattoman Jeyne Westerlingin kanssa ja aamulla hän päätti, että olisi ainoa kunniallinen teko viedä vihille tyttö, jonka neitsyyden hän oli turmellut. Kyllähän se toki tavallaan kunniallista olikin, mutta samalla Robb tuli varsin kunniattomasti rikkoneeksi Freyille antamansa kihlauslupauksen. Sarjassa Robb puolestaan alkoi vähitellen tuntea mielenkiintoa sotatantereilla toimivaa lääkintänaista (vai mikä nyt olisikaan oikea nimitys) kohtaan ja yksi asia johti lopulta toiseen. Kieltämättä minua jonkin verran ärsytti tuo kohtuuttoman suurta tilaa saanut sepitteellinen romanssi, mutta olihan se paljon syvemmän tuntuinen kuin Robbin ja Jeynen välinen – ihan jo siitäkin syystä, että kirjoissa Robbin ja hänen vaimonsa välisiä kahdenkeskisiä keskusteluja tai muita aktiviteetteja ei näytetty, kun kumpikaan heistä ei ollut näkökulmahenkilö.
Kyllä se pakonomainen romanssien kehittäminen silti häiritseekin sarjassa. Missandei ja Grey Worm, Jaime ja Brienne, Tyrion ja Shae ja mitä näitä nyt olikaan. Missandein ja Harmaan madon välinen romanssi erityisesti oli aivan naurettavan väkisinväännetty, sillä eiväthän nuo eunukit kyenneet mihinkään tunnesiteisiin tai olleet muutenkaan kiinnostuneita naisista. Tai olihan joku heistä joskus vieraillut bordellissa, mutta Grey Wormin kaltainen kunniallinen ja työlleen omistautunut sotakomentaja ei varmasti olisi moiseen sortunut. Briennen ja Jaimen suhteen eskaloituminen oli sinänsä ihan kiva lisä kasikaudella, mutta hieman se kalskahti sellaiselta fan serviceltä, jollaista Martin ei ikipäivänä kirjoittaisi. Briennen kuuluu minun mielestäni olla forever aloner, samoin kuin Jaimen siskostaan irti päästyään. Myöskään Tyrionin ja Shaen välisen suhteen muuttaminen yksipuolisesta hullaantumisesta molemminpuoliseksi rakkaustarinaksi ei toiminut millään muotoa. Ensinnäkään se ei sopinut Tyrionin hahmolle ollenkaan, kun hänenhän oli tarkoitus olla erityisesti vastakkaisen sukupuolen karsastama rakkautta vaille jäänyt hylkiö. Pakko tosin hyväksyä, että kirjojen Tyrion ja sarjan Tyrion ovat kaksi eri henkilöä, mutta mielestäni ensiksi mainittu vain on paljon kiinnostavampi. Toisaalta Shaen toiminta oikeudenkäynnin tiimellyksessä vaikutti nyt järjenvastaiselta – jotenkin hän yhtäkkiä suostuikin todistamaan Tyrionia vastaan, vaikka oli muka välittänyt tästä aidosti. Toki heillä oli edeltävästi ollut jotakin eripuraa, kun Tyrion oli vastoin tahtoaan naitettu Sansalle ja Shae veti siitä herneen nenään. Jos Shae kuitenkin olisi aidosti välittänyt Tyrionista, kuten sarjassa yritettiin uskotella, noin mitätön syy tuskin olisi saanut häntä haluamaan rakastettunsa kuolemaa. Eihän Tyrion ollut mitenkään vapaasta tahdostaan häntä hylkäämässä eikä ollut itse asiassa edes pettänyt häntä fyysisesti, vaikka olikin paperilla joutunut naimisiin toisen naisen kanssa. Kirjoissa Shae taas oli koko ajan välittänytkin vain Tyrionin omaisuudesta eikä hänestä itsestään, joten hänen puolenvaihdoksensa Cersein leiriin tuntui ihan luontevalta – tämä oli vain tarjonnut hänelle messevämmän lahjuksen kuin Tyrionilla oli annettavana.
Väkivaltaa on paljon sekä AOIAF:issa että GoT:ssa, mutta ensiksi mainittu on siinä suhteessa hieman hienovaraisempi eikä sisällä niin paljon varsinaista verellä mässäilyä. Jaimen käden varsinainen katkaisukin itse asiassa jätettiin kirjoissa kokonaan kuvaamatta. Edellinen hänen lukunsa päättyi siihen, kun hullu dothraki heilautti arakh-aseensa ilmaan ja Jaime kirkui vastoin tahtoaankin. Seuraava luku jatkui siitä, kun Jaime istui jo hevosensa selässä irtileikattu käsi pussukassa kaulalla roikkuen. Myös Theonin kidutusajanjaksosta hypättiin kirjoissa ylitse, eikä siihen myöhemminkään palattu muuta kuin joidenkin ympäripyöreiden muisteluiden muodossa. Sarjassa puolestaan oikein mehusteltiin kaikilla Theonin kokemilla nylkemisillä ja kastroinneilla, mikä meni ajoittain jo vastenmielisyyden puolelle.
Myös ylipitkäksi venähtäneitä taistelukohtauksia on GoT:ssa turhan paljon – erityisesti viimeisillä kausilla. Sinänsä ihan ymmärrettävää, että pitäähän sarjassa toimintaakin olla, mutta minua tuollainen sisältö ei vain pahemmin kiinnosta. Itse asiassa jo toisella kaudella meinasi mennä hermot Blackwaterin taisteluun, kun se yksi jakso käsitteli kokonaan sitä, mutta tuo taisto sentään oli Martinin kynästä peräisin. Sarjaan oli kuitenkin kirjoihin perustuneilla kausillakin lisätty joitakin ihan turhia taistelu- tai muita actionkohtauksia, kuten vaikkapa Jonin purjehtiminen Hardhomeen pelastamaan sinne kerääntyneitä villejä, hänen reissunsa Crasterin linnaan ojentamaan siellä mellastavia Yövartion karkureita ja Danyn lohikäärmeiden varastaminen. Näistä ensiksi mainittu oli toki kirjoissakin, mutta niissä Jon laittoi vain jonkun miehistään reissun päälle ja sai sitten myöhemmin kirjeitse tietoonsa, että mynkään meni. Crasterin linna -kuvio ja Danyn lohareiden kaappaaminen taas olivat ihan käsikirjoittajien päästä kotoisin. Kaikki nuo kolme olivat turhia sivujuonteita, jotka eivät vieneet millään tavalla juonta eteenpäin.
Kirjoihin perustumattomilla kausilla taistelunmätkeen määrä tuntui sitten entisestään lisääntyvän. Kutosella meinasin nukahtaa Battle of Bastardsin ja seitsemännellä kalmot vs. Jonin poppoo -kahakan aikana. Kahdeksannella kaudella erityisesti pohjoisen väen ja Night Kingin joukkojen taistelu oli venytetyn tuntuinen. Sen sijaan seiskakaudella nähdyssä Lannistereiden ja Danyn joukkojen taistelussa mielenkiintoni pysyi yllättävän hyvin vireillä, koska oli kiehtovaa päästä näkemään Dany lohikäärmeineen viimein sotajalalla ja lempihahmoni Jaimen kohtalo oli monta kertaa vaakalaudalla.
Monet isot taistelukohtaukset ovat kyllä visuaalisesti ihan komeaa katseltavaa, mutta yleensä ne ovat sen verran sekavia, ettei niistä voi sen syvemmin nauttia. Ruudun valtaa vain suuri taisteleva ihmisrypäs, josta yksittäisiä hahmoja ei erotu. Seuraankin mieluummin kaksintaisteluja juuri siitä syystä, että ne ovat huomattavasti selkeämpiä. Esimerkiksi Red Viperin ja Mountainin mittelö oli jännittävä niin sarjassa kuin kirjoissakin – etenkin kun tiesi, että Tyrionin kohtalo riippuu voittajasta. Isompien sotakohtauten tylsyyttä lisää myös tieto siitä, että kukaan keskeinen hahmo ei kuitenkaan koskaan kuole niissä. Muutenhan GoT:ssa ja ASOIAF:ssa on toki menehtynyt useitakin päähenkilöitä, mutta jostakin syystä kaikissa suuremmissa kärhämissä lahdataan vain nobody-osastoa.
Tähän asti ilmestyneissä kirjoissa ainoat pitkäpiimäiset taistelut ovat olleet edellä mainittu Battle of the Blackwater A Clash of Kingissä (se oli kuvattu puuduttavan tarkasti jopa monesta eri näkökulmasta) ja Nightwatchin kahakka villejä vastaan A Storm of Swordsissa. Nuokin ovat silti kirjoissa helpommin seurattavassa muodossa kuin sarjassa, sillä ne on kirjoitettu aina selkeästi jonkun hahmon silmin ja lukijallekin on aina suurin piirtein selvää mitä tapahtuu – fokus ei siis missään vaiheessa häviä sinkoilevan ihmiskasan tiimellykseen. Muuten Martin käsittelee usein tärkeitäkin taistoja jonkun sellaisen vinkkelistä, joka ei osallistu varsinaisiin kähinöihin ollenkaan vaan odottelee lopputulosta jossakin syrjemmällä. Esimerkiksi Kuiskaustenmetsän taistelu oli kuvattu Catelynin ja Mereenin valtaaminen Danyn silmin. Sotaneuvotteluiden ja -taktiikoiden kuvaaminen onkin kirjassa keskeisemmällä sijalla kuin varsinaiset toimintakohtaukset. Tuollainen lähestymistapa on kiinnostava.
Huumoria taas esiintyy sarjassakin jonkin verran, mutta kirjoja lukiessa olen silti useammin naureskellut olemattomaan partaani. Nokkelat dialogit muodostavat nimittäin vain pienen osan Martinin huumorista ja kaikkein hauskimmat huomiot esitetään hahmojen pään sisällä. Esimerkiksi Tyrionin ja Jaimen luvuissa on koko ajan sellainen ironistisen humorinen pohjavire ja heidän ajatuksensa ovat monesti suorastaan hulvatonta luettavaa. Naureskelin esimerkiksi sille, kun joku kysyi Jaimelta, tietääkö hän edes mitä kunnia on, ja Jaime mietti mielessään: ”hevonen” (hänellä oli Honor-niminen hevonen). Ehkei tuo näin minun kertomamani kuulosta kovin hupaisalta, mutta kirjassa se oli mainio kohta. Myös Cersein ajatukset synnyttävät välillä lukijassa naurunpyrskähdyksiä, kun hän käyttäytyy päällisin puolin aivan kohteliaasti, mutta mielessään miettii jotakin viiltävän ilkeää. Esimerkiksi kun lady Stokeworth esitteli Cerseille käsityksiään siitä, mitkä maat hänen kuuluisi saada perinnöksi, Cersei mietti naama peruslukemilla jotakin tyyliin ”Oletko sinä nainen vai ahne apina”. Sarjassa nämä hahmojen sisäiset hauskat huomiot ja humoristiset sanavalinnat eivät tietenkään pääse esiin.
On sarjassa silti paljon hyvääkin – totta kai, en kai sitä muuten olisi katsonut. ASOIAF:ia ensimmäistä kertaa lukiessani mietinkin, että siitä saisi oivallisen sarjan aikaiseksi, kun siinä on niin paljon sellaisia visuaalisia ja mahtipontisia kohtauksia, jotka tv-ruudulle siirrettynä olisivat varmasti komeaa katseltavaa (niin kuin ne sitten olivatkin). Kirjojen kerronta myös etenee ikään kuin kohtauksittain hieman samaan tapaan kuin minkä tahansa tv-sarjan käsikirjoitus. Martin kirjoittaa todella harvoin mitään ympäripyöreää tyyliin ”Sitten kului kaksi viikkoa eikä juuri mitään tapahtunut”, vaan yksi luku käsittelee pääsääntöisesti jotakin tiettyä tapausta, sitten hypätään jonkin verran ajassa eteenpäin ja seuraava kyseisen hahmon luku käsittelee sitten jotakin muuta. Mitään varsinaista yhtä pääjuonta ei aina selkeästi erotu, vaan hahmoja on paljon ja kaikilla on omat enemmän tai vähemmän toisiinsa punoutuvat juonikuvionsa. Tästäkin syystä ASOIAF muuntuu luontevasti myös tv-formaattiin.
Joiltakin osin sarja on jopa alkuperäisteosta parempi. Siitä on poistettu rankalla kädellä turhimpia hahmoja ja juonellisia sivurönsyjä, niin että tarinaa on helpompi seurata. Erityisesti Dornen, rautasyntyisten ja nuoren Griffin kuviot aiheuttivat melkoisen blaah-efektin ensimmäistä kertaa kirjoja lukiessani – pitikö nyt tässä vaiheessa tuoda valtaistuinpeliin lisää näinkin merkittäviä tekijöitä, kun paletti oli niin levällään jo muutenkin. Sarjassa dornelaisten ja rautasyntyisten juonilinjoja oli typistetty rankalla kädellä ja nuoren Griffin seikkailut jätetty kokonaan pois. Vähän minua kyllä suretti Doran Martellin kohtalo, kun hänet oli GoT:ssa pelkistetty sellaiseksi mitäänsanomattomaksi nahjukseksi ja lopulta salamurhan uhriksi, mutta ehkä se oli olennaista Dorne-juonen tiivistämisen kannalta. Erinäiset palkkamiekkakomppaniat alituisine puolenvaihdoksineen olivat myös sarjassa huomattavasti pienemmässä osassa, kun taas kirjoja lukiessa niissä ei pysynyt erkkikään perässä. Myös Catelyn henkiinherättämisen karsiminen oli ihan hyvä juttu, koska koko lady Stoneheart -kuvio hieman vesitti Red Weddingin järisyttävää vaikutusta.
Neljännen ja viidennen kirjan tyhjäkäyntiä, päämäärätöntä paikasta toiseen haahailua ja venähtäneitä matkustuskuvauksia oli myös sarjassa minimoitu. Etenkin noissa viimeisimmissä teoksissahan on ollut melko paljon lukuja, joissa ei tapahdu juuri mitään vaan kertojahahmo vain mietiskelee jotakin. Kukaan ei tietenkään jaksaisi seurata telkkarin ruudulta sellaista, että joku hahmo vain istuskelee ajattelemassa. Siispä tällaisia tapahtumaköyhiä osioita ei sarjassa ole, sen lisäksi että itse tapahtumatkin etenevät GoT:ssa rivakammin. Feast for Crow’ssahan esimerkiksi Brienne vain hortoili jokialueilla ympäriinsä Starkin tyttöjä etsimässä eikä saanut lopulta mitään aikaiseksi. Sarjassa kukaan ei varmasti olisi jaksanut katsella moista, joten siinä hän löysi sekä Aryan että Sansan suhteellisen rivakasti. Jaimen neloskirjan aikaisia haahuiluja oli myös typistetty surutta. Useimmista nelos- ja vitoskirjan pitkäpiimäisistä matkustuskuvauksista taas oli sarjassa selvitty sillä, ettei kyseisiä matkoja suorittavia henkilöitä yksinkertaisesti ollut olemassakaan. Sarjastahan oli tosiaan karsittu niin Victarion, Quentyn kuin nuori Griff ja Jon Conningtonkin. Tyrion ja Jorah Mormont toki matkustelivat (vaikkakin ilman kirjossa esiintynyttä Tyrionin kääpiökaveria Pennyä), mutta heidänkään reissunsa ei kestänyt ikuisuuksia.
Toisinaan käsikirjoittajat ovat kuitenkin yksinkertaistaneet juonta liikaakin. Esimerkkeinä epäonnistuneista juonenpelkistyksistä mainittakoon kunigatarten vangitsemisen suoraviivaistaminen ja Gillyn vauvanvaihto-operaation karsiminen vitoskaudella sekä Theonin vangitsemisen suoraviivaistaminen ja Aryan pohjoisen miesten pelastamisoperaation karsiminen kakkoskaudella. Etenkin tuo Aryan orkestroima Robbin miesten vapauttaminen Harrenhallissa olisi ollut merkittävä, koska se limitti Miekkamyrskyssä hänen juonilinjansa hetkeksi muuhun valtaistuinpeliin – muuten kun hänen kuvionsa tuppaavat kulkemaan aika irrallaan muiden päähenkilöiden edesottamuksista. Gillyn ja Mance Ryderin vauvojen vaihtaminen taas oli nejännessä kirjassa hyvä veto siinä mielessä, että näin saatiin vähän särmää muutoin niin kovin puhtoiseen Jonin hahmoon. Toki hän yritti vain suojella Mancen poikaa Melisandren polttouhriksi joutumiselta, mutta tuntui silti julmalta erottaa Gilly omasta jälkeläisestään. Nämä käänteet eivät siis GoT:iin mahtuneet, mikä oli varsin sääli.
Kunigattaret (Cersei ja Margaery) taas joutuivat tyrmään ja Theon Boltonin äpärän kynsiin sarjassakin, mutta tapahtumainkulut ontuivat mielestäni jonkin verran. Kalskahti hieman väkisin väännetyltä, että Margaery muka pidätettiin vaikkei hän ollut varsinaisesti tehnyt itse mitään; seuraillut vain vierestä veljensä homoiluja. Cersei taas muistaakseni vangittiin sarjassa mitenkään tähän Margaery-hommaan liittymättä, kun taas kirjoissa Lannisterin akan miniänsä pään menoksi punomat juonet kolahtivat häntä itseään nilkkaan ja hänelle pääsi näin ollen hihittelemään vahingoniloisesti. Theon puolestaan joutui toisessa kirjassa Ramsay Snow/Boltonin huijaamaksi tämän soluttauduttua Winterfelliin valheellisen identiteetin turvin, kun taas sarjassa omat rautasyntyiset vain hyökkäsivät yhtäkkiä komentajansa kimppuun ja jotenkin kummasti hän päätyi silti lopulta Ramsayn kynsiin (tai ehkä itseltäni meni tuossa jotakin ohitse).
Vastavuoroisesti sarjaan on lisättykin sitä sun tätä suoraan käsikirjoittajien päästä – muutakin kuin niitä väkinäisiä seksi-, romanssi- ja taistelukohtauksia. Poistetun materiaalin tapaan myös lisätyn sisällön pitää olla jollakin tavoin perusteltua sulattaakseni sen. Onnistunut ekstrakuvio oli esimerkiksi Jaimen Dorne-vierailu viidennellä kaudella, kun pitihän sinne joku lähettää ja näin saatiin hänellekin jotakin järkevää tekemistä verrattuna viidenteen kirjaan, jossa hän ei itse asiassa esiintynyt muutoin kuin yhdessä luvussa. Ensikausilla kivoja ja välillä jopa koskettavia pikkutäydennyksiä olivat esimerkiksi Littlefingerin ja Varysin keskustelut vallan olemuksesta, Robertin ja Cersein dialogit heidän avioliittonsa ja valtakunnan tilasta sekä Catelyn kertomus Jonin taaperoikäisenä kokemasta henkeä uhanneesta sairatapauksesta.
Mitään kahdenkeskisiä ”Varys & Littlefinger” - ja ”Robert & Cersei” -vuoropuheluja ei toki voinut kirjoissa ollakaan, kun kukaan heistä ei ainakaan noihin aikoihin ollut vielä POV-hahmo. Muutoinkin jotkut sivuhenkilöt ovat sarjassa hieman moniulotteisemman oloisia juuri siitä syystä, että kirjat on tosiaan kuvattu vain tiettyjen henkilöiden näkökulmasta. Niinpä esimerkiksi Joffreyn, Ramsayn ja Tywinin kaltaiset ainoastaan muiden silmin nähdyt hahmot jäävät aika yksipuolisiksi ja etäisiksi. Ramsay on kyllä sarjassakin yksiulotteinen hirviö, mutta Joffreyssa ja Tywinissa puolestaan on hieman enemmän inhimillisyyttä. Hahmoihin liittyvistä muutoksista puhuttaessa annettakoon tunnustusta myös sille, että lasten ja nuorten ikiä oli sarjassa hilattu jonkin verran ylöspäin. Kirjoissa he olivatkin ikäisikseen aivan liian fiksun tuntuisia.
Sen sijaan karsastan ylipäätään kaikkia sellaisia muutoksia, jotka on selvästi tehty vain muutosten tekemisen ilosta. Vaikkapa sarjassa valitettavan tiuhaan nähdyt ylimääräiset kuolemat vääristelivät Martinin kirjoittamaa mielestäni liikaa. Danyn orjattaret ja veriratsastajat, Grenn, Pyp, Blackfish, ser Barristan, Mance Ryder… Kaikki elossa kirjoissa ainakin toistaiseksi, mutta GoT:ssa he kuolivat enemmän tai vähemmän ennen aikojaan. Toki noin saatiin säästettyä näyttelijäkuluissa, mutta muuta sisällöllistä etua noista kupsahduksista ei ollut. Periaatteessa mitättömiä mutta silti häiritseviä muutoksia ovat mm. Ashan nimen muuttaminen Yaraksi (suoranaista katsojien aliarvioimista väittää, että Asha ja Osha muka olisivat menneet jollakulla sekaisin), Gillyn lapsen nimeäminen ennen kahden vuoden ikään (tuottaa huonoa onnea villien uskomusten mukaan), khal Drogon palmikottomuus (dothrakit palmikoivat hiuksensa voitettujen taistelujen kunniaksi ja leikkasivat ne hävittyään, mitä Drogolle ei ollut koskaan käynyt), Vargo Hoatin muuttaminen Hoat Lockeksi (en ymmärrä miksi tuo tehtiin; siinä ei edes ollut vaihdettu pelkkää nimeä vaan koko hahmo), Aryan löytölapseksi kutsuman Elämän ja kuoleman talon papittaren jalostaminen siksi hirveäksi väkivaltaiseksi akaksi (olisi tehnyt mieli iskeä telkkari hajalle aina kun tuo tuli ruutuun; olihan tässä ärsyttäviä hahmoja muutenkin jo tarpeeksi) ja random Ollien lisääminen Yövartion vahvuuteen (ehkäpä tuossa jotenkin pyrittiin lisäämään Jonin tappamisen shokkiarvoa sillä, että tuommoinen herttainen pikkupoikakin oli siinä mukana, mutta minusta poitsu oli jotenkin teennäisesti ympätty tarinaan ja vaikutti koko ajan olevan aivan väärässä paikassa siellä aikuisten miesten keskellä). Pieneltä kuulostavia muutoksiahan nuo kaikki toki olivat, mutta ainakin itselleni tulee mieleen, että taustatyö on tehty huonosti, jos vaikkapa villilasten nimeämiskäytäntöjen ja dothrakien hiustyylien kaltaiset yksityiskohdat eivät ole hallussa.
Eli kirjat ovat minulle se number one, mutta sarjallakin on paikkansa. Etenkin tässä kirjasarjan seuraavia osia odotellessa GoT on sellaista mukavaa oheistoimintaa, kun tekisi mieli tehdä jotakin Westerosiin liittyvää mutta ei jaksaisi kuitenkaan koko aikaa lukea noita tähän mennessä ilmestyneitä teoksiakaan.
Viestini näköjään venähti yhtä surkeasti kuin Martinin viimeisimmät kirjat, sori siitä.
Erityisen pahasti logiikka oli kateissa GoT:n viimeisellä kaudella. Kai ongelma piili lähinnä siinä, että koko monipolvinen tarina piti saada vietyä maaliin kuuden jakson puitteissa, eikä ollut aikaa taustoittaa kunnolla eri tilanteisiin johtaneita syitä. Näin ollen monet seikat, jotka varmasti Martinin lopetuksessa tuntuvat hyvin perustelluilta, heitettiin katsojan naamalle ihan tuosta noin vain. Esimerkiksi Danyn sekoaminen on sinänsä hyvä idea ja kuuluu varmasti myös Martinin loppuratkaisuun olennaisena osana, mutta sarjassa se tuli aivan puun takaa ilman kunnollista pohjustamista. Seiskakaudella tapahtunut Randyll Tarlyn ja hänen poikansa polttaminen antoi ehkä jonkinlaisia viitteitä Danyn psyyken ongelmista (tosin kyllähän antautumasta kieltäytyvät vastustajat on syytäkin surmata, ehkä polttaminen vain ei ole humaanein mahdollinen tapa), mutta muuten hän on ollut ihan stabiilin oloinen ja hänen luisumisensa hulluuden syövereihin päätöskaudella ihan parin jakson kuluessa tuntui siksi turhan äkkiväärältä juonenkäänteeltä. Tosin voihan akuutti psykoosi vallata ihmisen mielen aika nopealla tahdilla, mutta kyllä se joitakin prodromaalioireita yleensä aiheuttaa jo vuosia tai vähintään kuukausia ennen varsinaista sairauden puhkeamista. Danyn lopullisen sekoamiskohtauksen oli kai tarkoitus olla vaikuttava ja kyllähän se tavallaan olikin ainakin visuaalisesti, mutta olihan se samaan aikaan aivan naurettavaa – hän vain tuijotti lohikäärmeen selästä alhaalla kaupungissa vellovaa ihmispaljoutta, kun yhtäkkiä hänen silmiinsä syttyi mielipuolinen pilke ja hän päätti tuhota kaiken. Ihan tuosta noin vain. ASOIAF:ia lukiessa minusta taas on jo pidemmän aikaan tuntunut siltä, että kyllä Danyssa se Hullun kuninkaan perimä pilkahtelee aika ajoin, vaikka hän on toistaiseksi ihan hyväntahtoisena hahmona pysynytkin.
Jaimen päätös rynnätä viimeisen kauden loppupuolella Kuninkaansatamaan pelastamaan Cerseitä puolestaan ei ollut ideanakaan hyvä (eikä varmasti tule tapahtumaan kirjoissa), eikä sitäkään ollut valmisteltu mitenkään – Jaime vaikutti päällisin puolin päässeen sisarestaan jo ajat sitten yli ja uusi tyttöystävän tapainenkin oli löytynyt, mutta sitten yhtäkkiä koko hahmon vuosia jatkunut kehityskaari vetäistiin vessasta alas parilla repliikillä. ”My sister is a hateful woman. And I am a hateful man.” Ei hänestä sitten ollut tullutkaan kunnon miestä, eikä hän ollut tajunnut Cersein todellista karvaa. Aivan käsittämätön veto sarjantekijöiltä.
Itse loppuratkaisukin ontui monessakin suhteessa. Oli kyllä mukavan traagista, että Jon joutui vastentahtoisesti tappamaan rakastettunsa valtakuntaa suojellakseen. Periaatteessa kaikki kääntyi parhain päin, mutta Dany oli kuitenkin ollut miltei koko matkan ajan pidettävä hahmo, joten ei hänen kuolemastaan pystynyt iloitsemaan, vaan tuntemukset olivat ennemminkin ”bittersweet”-osastoa (kuten Martininkin on tulevaa loppuratkaisuaan kuvannut). Rautavaltaistuimen tuhoutuminen ja neuvoston kokoaminen olivat myös ihan tervetulleita uudistuksia Westerosin aikansa eläneeseen valtajärjestelmään.
Muilta osin lopetus ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan. Kaikkien järjettömintä oli Jonin palaaminen Yövartion komentajaksi, vaikka white walkerit oli viimein kukistettu, villit päästetty jo ajat sitten valtakuntaan ja itse muurikin oli muistaakseni ainakin osittain sulanut, eli eihän koko järjestöllä olisi enää pitänyt olla mitään virkaa. Aryan päätös lähteä länteen tutkimaan ”What is west side of Westeros” oli myös hieman hullutukselta haiskahtava, kun hänen veljensä sentään oli kaikkitietävä Kolmisilmäinen varis ja olisi ihan hyvin voinut vain kertoa Aryalle Westerosin länsipuolen meiningeistä, jos ne häntä kerran niin paljon kiinnostivat.
Branin kruunaaminen kuninkaaksi ja etenkin pohjoisen väen reaktio siihen ei myöskään tuntunut uskottavalta. Toki Branilla oli niitä kaikentietäjän kykyjä, mutta eihän niistä tai koko Branista ylipäätään ollut lopulta mitään hyötyä esimerkiksi muukalaisten kukistamisessa tai oikeastaan missään muussakaan, joten millä natsoilla tuollainen täysin turha pojanrääpäle yhtäkkiä voitti kuninkuuden. Ihmetyttää sekin, miksi hänen ”Three eyed raven” -koulutustaan kuvattiin niin pitkään ja hartaasti, jos sillä ei loppukähinöiden kannalta ollut kuitenkaan mitään merkitystä. Ilmeisesti hänen kykyjensä ainoa juonellinen funktio oli selvittää totuus Jonin syntyperästä, jolla ei muuten myöskään loppujen lopuksi ollut juuri mitään merkitystä. Kaikkein hulluinta oli kuitenkin se, että Starkin vasallit eivät jostakin syystä hyväksyneetkään Brania kuninkaaksi, vaikka tämä oli itsekin pohjoisen mies, vaan he kruunasivat yhtäkkiä Sansan kuningattarekseen. Uskon kyllä, että Sansasta tulee A Dreams of Springissäkin ”Queen in the North”, mutta toivoakseni Martin perustelee jollakin tavalla, mihin moista titteliä tuossa tilanteessa ylipäätään tarvittiiin.
Joitakin pienenempiäkin epäloogisuuksia päätöskaudella esiintyi. Ei tuntunut uskottavalta, että ihmisten ja white walkerien välisessä suuremman luokan kahakassa Talvivaarassa ei kuollut tuon enempää tunnettuja hahmoja. Jorah Mormont tosin taisi heittää lusikan nurkkaan siinä yhteydessä ja olisiko joku toinenkin sivuhenkilö menehtynyt, mutta kaikki keskeisimmät hahmot tuntuivat kummasti kasvattaneen juonihaarniskan ylleen. Tämä saattaa kyllä olla itse Martinin suunnitelmista peräisin, sillä kyllähän hänkin on pariin viimeisimpään kirjaan sisällyttänyt yllättävän monia päähenkilöiden ihmepelastumisia, ikään kuin hän olisi (valitettavasti) menettänyt kuuluisan armottomuutensa hahmojen kohtaloiden suhteen.
Tuskinpa A Dream of Springissä kuitenkaan nähdään vaikkapa sellaista porsaanreikää, että kaikki dothrakit näennäisesti kuolevat Talvivaaran taistelussa, mutta Kuninkaansataman valloittamisyrityksessä he ovat jotenkin mystisesti taas mukana. Tai että aina nimenomaan älyllään loistanut Tyrion yhtäkkiä menisi niinkin typerään halpaan, että uskoisi Cersein olevan tosissaan lähettämässä pohjoiseen armeijaa auttamaan Night Kingin kukistamisessa. Tyrion oli sentään tuntenut siskonsa koko ikänsä, joten hänen nyt ainakin olisi luullut näkevän helpostikin tämän valheiden läpi. Aryan ihmepelastuminen Kuninkaansataman hävityksestä oli myös epäuskottavaa, enkä muutenkaan pitänyt siitä, että hänen Cersein tappamiseen tähdännyt kehityksensä murhanhimoiseksi kostonenkeliksi romutettiin viime metreillä. Lopulta hän ei käyttänytkään niitä kasvottoman miehen kykyjään mihinkään oikeasti tärkeään, kun hän ei tosipaikan tullen ollutkaan valmis surmaamaan Cerseitä ja Night Kingin olisi kyllä saanut kukistettua pelkkien Jon Snow’n oppien pohjalta (”Stick them with the pointy end”).
Eli Game of Thronesin viimeisin kausi jätti moniltakin osin karvaan maun suuhun, mutta ensimmäisten kausien loistokkuutta se ei mitenkään himmennä. Eivät nekään silti kirjojen tasolle yltäneet. Maailman ja hahmojen pinnallisuuden sekä ajoittaisen epäloogisuuden lisäksi sarjassa on kautta linjan ollut joitakin muitakin haittapuolia kirjoihin verrattuna. GoT:ssa on aina ollut ainakin omaan makuuni liikaa väkisinväännettyjä seksikohtauksia, romantiikkaa ja väkivaltaa, mutta toisaalta liian vähän huumoria. Kirjoissakin seksikohtauksia – välillä juonen kannalta täysin tarpeettomiakin sellaisia – esiintyy turhan yltäkylläisesti, mutta niihin ei kuitenkaan kulu prosentuaalisesti yhtä suurta osaa ASOIAF:n sivumäärästä kuin GoT:n kohtauksista. Välillä tuntuu, että noin puolet sarjan sisällöstä käsittelee naimista tai vähintäänkin alastomuutta. Onhan siinä jopa niitä muutamia yllättävän suureen rooliin päässeitä prostituoituja hahmoja, joiden ainoa funktio on esiintyä puolipukeissa tai täysin ilman rihmankiertämää vähän joka välissä. Sinänsä kyllä tykkään sekä sarjassa että kirjoissa esiintyvien seksuaalissävytteisten kohtausten hengestä – niissä on yleensä sopivan häiriintynyt meininki eikä liikaa siirappia. Surettaa vain ajatella, että kaikki nuo GoT:n seksinrevityskohtaukset olisi voitu korvata jollakin juonen, henkilökuvien kehittämisen tai vaikkapa maailmanrakentamisen kannalta oleellisemmalla materiaalilla. Kirjoissa on puolestaan tilaa tuollaisille turhemmillekin kohdille eivätkä ne ole muusta sisällöstä pois; sivumäärä vain kasvaa entistäkin massiivisemmaksi.
Romantiikkaakin ASOIAF:issakin jonkin verran esiintyy, mutta harvemmin mitään kovin hempeää sellaista. Useimmat kuvattavat ”rakkaussuhteet” edustavat joko onnetonta yksipuolista rakkautta (esim. Littlefinger ja Catelyn, Lysa ja Littlefinger, Brienne ja Renly, Mormont ja Dany, Tyrion ja Shae) tai sitten lähinnä seksuaalista himoa (esim. Arianne ja Arys Oakhart, Asha ja Qarl the Maid, Dany ja Daario, Cersei ja Taena). Martin osaa kyllä hyvin luoda jännitteitä hahmojen välille, mutta syvällisempi henkinen yhteys jää usein uupumaan. Oikeastaan Jonin ja Ygritten sekä Danyn ja Drogon välille sukeutuvat kirjasarjan ainoat tasapainoisen tuntuisen romanssit, jotka nekin kieltämättä ovat luonteeltaan melko seksuaalissävytteisiä. Oli kuitenkin hyvin kuvattu, kuinka Jon ja Ygritte tunsivat erilaisista lähtökohdistaan huolimatta yhteenkuuluvuuden tunnetta esimerkiksi nauraessaan yhdessä jollekin asialle. Pidin myös siitä, kuinka khal Drogo oppi yrmeän ulkopuolella selvästi vähitellen arvostamaan Danya ja kiinnostui tästä myös ihmisenä. Drogon silmät esimerkiksi välkkyivät uteliaisuudesta, kun hän pyysi Danya selittämään toimintatapaansa orjiksi otettujen vihollisheimolaisten suhteen. Siinäpä nämä kirjojen romanssit hyvin pitkälti olivatkin. Samin ja Gillyn juttua pidän enemmän vain kaverisuhteena, vaikka he toisinaan lihan iloja harrastivatkin, sillä jotenkin heidän välilleen ei ollut onnistuttu kirjoittamaan mitään aitoa kemiaa. Sen sijaan vakiintuneista pareista vaikkapa Catelyn ja Eddard varmasti rakastivat toisiaan, ja esimerkiksi Davos rakasti vaimoaan, mutta noihin suhteisiin ei kuitenkaan kirjoissa sen kummemmin paneuduttu. Muut asiat olivat tärkeämpiä.
GoT:ssa romanssit muodostavat keskeisemmän osan sisällöstä ja niitä myös taustoitetaan enemmän. Siksi esimerkiksi Robbin avioliitto tuntui sarjassa perustellummalta kuin kirjoissa. Hän sentään menetti sen seurauksena suuren osan seuraajistaan ja tiesi jo naimisiin mennessään todennäköisesti menettävänsä, joten olisi luullut hänen vaimonsa olevan jotenkin todella ihmeellinen, kun sai kerran Robbin sortumaan noinkin idioottimaiseen vetoon sotakuvioiden kannalta. Kirjoissa Robb oli viettänyt ilmeisesti aivan hetken mielijohteesta yhden yön tuikituntemattoman Jeyne Westerlingin kanssa ja aamulla hän päätti, että olisi ainoa kunniallinen teko viedä vihille tyttö, jonka neitsyyden hän oli turmellut. Kyllähän se toki tavallaan kunniallista olikin, mutta samalla Robb tuli varsin kunniattomasti rikkoneeksi Freyille antamansa kihlauslupauksen. Sarjassa Robb puolestaan alkoi vähitellen tuntea mielenkiintoa sotatantereilla toimivaa lääkintänaista (vai mikä nyt olisikaan oikea nimitys) kohtaan ja yksi asia johti lopulta toiseen. Kieltämättä minua jonkin verran ärsytti tuo kohtuuttoman suurta tilaa saanut sepitteellinen romanssi, mutta olihan se paljon syvemmän tuntuinen kuin Robbin ja Jeynen välinen – ihan jo siitäkin syystä, että kirjoissa Robbin ja hänen vaimonsa välisiä kahdenkeskisiä keskusteluja tai muita aktiviteetteja ei näytetty, kun kumpikaan heistä ei ollut näkökulmahenkilö.
Kyllä se pakonomainen romanssien kehittäminen silti häiritseekin sarjassa. Missandei ja Grey Worm, Jaime ja Brienne, Tyrion ja Shae ja mitä näitä nyt olikaan. Missandein ja Harmaan madon välinen romanssi erityisesti oli aivan naurettavan väkisinväännetty, sillä eiväthän nuo eunukit kyenneet mihinkään tunnesiteisiin tai olleet muutenkaan kiinnostuneita naisista. Tai olihan joku heistä joskus vieraillut bordellissa, mutta Grey Wormin kaltainen kunniallinen ja työlleen omistautunut sotakomentaja ei varmasti olisi moiseen sortunut. Briennen ja Jaimen suhteen eskaloituminen oli sinänsä ihan kiva lisä kasikaudella, mutta hieman se kalskahti sellaiselta fan serviceltä, jollaista Martin ei ikipäivänä kirjoittaisi. Briennen kuuluu minun mielestäni olla forever aloner, samoin kuin Jaimen siskostaan irti päästyään. Myöskään Tyrionin ja Shaen välisen suhteen muuttaminen yksipuolisesta hullaantumisesta molemminpuoliseksi rakkaustarinaksi ei toiminut millään muotoa. Ensinnäkään se ei sopinut Tyrionin hahmolle ollenkaan, kun hänenhän oli tarkoitus olla erityisesti vastakkaisen sukupuolen karsastama rakkautta vaille jäänyt hylkiö. Pakko tosin hyväksyä, että kirjojen Tyrion ja sarjan Tyrion ovat kaksi eri henkilöä, mutta mielestäni ensiksi mainittu vain on paljon kiinnostavampi. Toisaalta Shaen toiminta oikeudenkäynnin tiimellyksessä vaikutti nyt järjenvastaiselta – jotenkin hän yhtäkkiä suostuikin todistamaan Tyrionia vastaan, vaikka oli muka välittänyt tästä aidosti. Toki heillä oli edeltävästi ollut jotakin eripuraa, kun Tyrion oli vastoin tahtoaan naitettu Sansalle ja Shae veti siitä herneen nenään. Jos Shae kuitenkin olisi aidosti välittänyt Tyrionista, kuten sarjassa yritettiin uskotella, noin mitätön syy tuskin olisi saanut häntä haluamaan rakastettunsa kuolemaa. Eihän Tyrion ollut mitenkään vapaasta tahdostaan häntä hylkäämässä eikä ollut itse asiassa edes pettänyt häntä fyysisesti, vaikka olikin paperilla joutunut naimisiin toisen naisen kanssa. Kirjoissa Shae taas oli koko ajan välittänytkin vain Tyrionin omaisuudesta eikä hänestä itsestään, joten hänen puolenvaihdoksensa Cersein leiriin tuntui ihan luontevalta – tämä oli vain tarjonnut hänelle messevämmän lahjuksen kuin Tyrionilla oli annettavana.
Väkivaltaa on paljon sekä AOIAF:issa että GoT:ssa, mutta ensiksi mainittu on siinä suhteessa hieman hienovaraisempi eikä sisällä niin paljon varsinaista verellä mässäilyä. Jaimen käden varsinainen katkaisukin itse asiassa jätettiin kirjoissa kokonaan kuvaamatta. Edellinen hänen lukunsa päättyi siihen, kun hullu dothraki heilautti arakh-aseensa ilmaan ja Jaime kirkui vastoin tahtoaankin. Seuraava luku jatkui siitä, kun Jaime istui jo hevosensa selässä irtileikattu käsi pussukassa kaulalla roikkuen. Myös Theonin kidutusajanjaksosta hypättiin kirjoissa ylitse, eikä siihen myöhemminkään palattu muuta kuin joidenkin ympäripyöreiden muisteluiden muodossa. Sarjassa puolestaan oikein mehusteltiin kaikilla Theonin kokemilla nylkemisillä ja kastroinneilla, mikä meni ajoittain jo vastenmielisyyden puolelle.
Myös ylipitkäksi venähtäneitä taistelukohtauksia on GoT:ssa turhan paljon – erityisesti viimeisillä kausilla. Sinänsä ihan ymmärrettävää, että pitäähän sarjassa toimintaakin olla, mutta minua tuollainen sisältö ei vain pahemmin kiinnosta. Itse asiassa jo toisella kaudella meinasi mennä hermot Blackwaterin taisteluun, kun se yksi jakso käsitteli kokonaan sitä, mutta tuo taisto sentään oli Martinin kynästä peräisin. Sarjaan oli kuitenkin kirjoihin perustuneilla kausillakin lisätty joitakin ihan turhia taistelu- tai muita actionkohtauksia, kuten vaikkapa Jonin purjehtiminen Hardhomeen pelastamaan sinne kerääntyneitä villejä, hänen reissunsa Crasterin linnaan ojentamaan siellä mellastavia Yövartion karkureita ja Danyn lohikäärmeiden varastaminen. Näistä ensiksi mainittu oli toki kirjoissakin, mutta niissä Jon laittoi vain jonkun miehistään reissun päälle ja sai sitten myöhemmin kirjeitse tietoonsa, että mynkään meni. Crasterin linna -kuvio ja Danyn lohareiden kaappaaminen taas olivat ihan käsikirjoittajien päästä kotoisin. Kaikki nuo kolme olivat turhia sivujuonteita, jotka eivät vieneet millään tavalla juonta eteenpäin.
Kirjoihin perustumattomilla kausilla taistelunmätkeen määrä tuntui sitten entisestään lisääntyvän. Kutosella meinasin nukahtaa Battle of Bastardsin ja seitsemännellä kalmot vs. Jonin poppoo -kahakan aikana. Kahdeksannella kaudella erityisesti pohjoisen väen ja Night Kingin joukkojen taistelu oli venytetyn tuntuinen. Sen sijaan seiskakaudella nähdyssä Lannistereiden ja Danyn joukkojen taistelussa mielenkiintoni pysyi yllättävän hyvin vireillä, koska oli kiehtovaa päästä näkemään Dany lohikäärmeineen viimein sotajalalla ja lempihahmoni Jaimen kohtalo oli monta kertaa vaakalaudalla.
Monet isot taistelukohtaukset ovat kyllä visuaalisesti ihan komeaa katseltavaa, mutta yleensä ne ovat sen verran sekavia, ettei niistä voi sen syvemmin nauttia. Ruudun valtaa vain suuri taisteleva ihmisrypäs, josta yksittäisiä hahmoja ei erotu. Seuraankin mieluummin kaksintaisteluja juuri siitä syystä, että ne ovat huomattavasti selkeämpiä. Esimerkiksi Red Viperin ja Mountainin mittelö oli jännittävä niin sarjassa kuin kirjoissakin – etenkin kun tiesi, että Tyrionin kohtalo riippuu voittajasta. Isompien sotakohtauten tylsyyttä lisää myös tieto siitä, että kukaan keskeinen hahmo ei kuitenkaan koskaan kuole niissä. Muutenhan GoT:ssa ja ASOIAF:ssa on toki menehtynyt useitakin päähenkilöitä, mutta jostakin syystä kaikissa suuremmissa kärhämissä lahdataan vain nobody-osastoa.
Tähän asti ilmestyneissä kirjoissa ainoat pitkäpiimäiset taistelut ovat olleet edellä mainittu Battle of the Blackwater A Clash of Kingissä (se oli kuvattu puuduttavan tarkasti jopa monesta eri näkökulmasta) ja Nightwatchin kahakka villejä vastaan A Storm of Swordsissa. Nuokin ovat silti kirjoissa helpommin seurattavassa muodossa kuin sarjassa, sillä ne on kirjoitettu aina selkeästi jonkun hahmon silmin ja lukijallekin on aina suurin piirtein selvää mitä tapahtuu – fokus ei siis missään vaiheessa häviä sinkoilevan ihmiskasan tiimellykseen. Muuten Martin käsittelee usein tärkeitäkin taistoja jonkun sellaisen vinkkelistä, joka ei osallistu varsinaisiin kähinöihin ollenkaan vaan odottelee lopputulosta jossakin syrjemmällä. Esimerkiksi Kuiskaustenmetsän taistelu oli kuvattu Catelynin ja Mereenin valtaaminen Danyn silmin. Sotaneuvotteluiden ja -taktiikoiden kuvaaminen onkin kirjassa keskeisemmällä sijalla kuin varsinaiset toimintakohtaukset. Tuollainen lähestymistapa on kiinnostava.
Huumoria taas esiintyy sarjassakin jonkin verran, mutta kirjoja lukiessa olen silti useammin naureskellut olemattomaan partaani. Nokkelat dialogit muodostavat nimittäin vain pienen osan Martinin huumorista ja kaikkein hauskimmat huomiot esitetään hahmojen pään sisällä. Esimerkiksi Tyrionin ja Jaimen luvuissa on koko ajan sellainen ironistisen humorinen pohjavire ja heidän ajatuksensa ovat monesti suorastaan hulvatonta luettavaa. Naureskelin esimerkiksi sille, kun joku kysyi Jaimelta, tietääkö hän edes mitä kunnia on, ja Jaime mietti mielessään: ”hevonen” (hänellä oli Honor-niminen hevonen). Ehkei tuo näin minun kertomamani kuulosta kovin hupaisalta, mutta kirjassa se oli mainio kohta. Myös Cersein ajatukset synnyttävät välillä lukijassa naurunpyrskähdyksiä, kun hän käyttäytyy päällisin puolin aivan kohteliaasti, mutta mielessään miettii jotakin viiltävän ilkeää. Esimerkiksi kun lady Stokeworth esitteli Cerseille käsityksiään siitä, mitkä maat hänen kuuluisi saada perinnöksi, Cersei mietti naama peruslukemilla jotakin tyyliin ”Oletko sinä nainen vai ahne apina”. Sarjassa nämä hahmojen sisäiset hauskat huomiot ja humoristiset sanavalinnat eivät tietenkään pääse esiin.
On sarjassa silti paljon hyvääkin – totta kai, en kai sitä muuten olisi katsonut. ASOIAF:ia ensimmäistä kertaa lukiessani mietinkin, että siitä saisi oivallisen sarjan aikaiseksi, kun siinä on niin paljon sellaisia visuaalisia ja mahtipontisia kohtauksia, jotka tv-ruudulle siirrettynä olisivat varmasti komeaa katseltavaa (niin kuin ne sitten olivatkin). Kirjojen kerronta myös etenee ikään kuin kohtauksittain hieman samaan tapaan kuin minkä tahansa tv-sarjan käsikirjoitus. Martin kirjoittaa todella harvoin mitään ympäripyöreää tyyliin ”Sitten kului kaksi viikkoa eikä juuri mitään tapahtunut”, vaan yksi luku käsittelee pääsääntöisesti jotakin tiettyä tapausta, sitten hypätään jonkin verran ajassa eteenpäin ja seuraava kyseisen hahmon luku käsittelee sitten jotakin muuta. Mitään varsinaista yhtä pääjuonta ei aina selkeästi erotu, vaan hahmoja on paljon ja kaikilla on omat enemmän tai vähemmän toisiinsa punoutuvat juonikuvionsa. Tästäkin syystä ASOIAF muuntuu luontevasti myös tv-formaattiin.
Joiltakin osin sarja on jopa alkuperäisteosta parempi. Siitä on poistettu rankalla kädellä turhimpia hahmoja ja juonellisia sivurönsyjä, niin että tarinaa on helpompi seurata. Erityisesti Dornen, rautasyntyisten ja nuoren Griffin kuviot aiheuttivat melkoisen blaah-efektin ensimmäistä kertaa kirjoja lukiessani – pitikö nyt tässä vaiheessa tuoda valtaistuinpeliin lisää näinkin merkittäviä tekijöitä, kun paletti oli niin levällään jo muutenkin. Sarjassa dornelaisten ja rautasyntyisten juonilinjoja oli typistetty rankalla kädellä ja nuoren Griffin seikkailut jätetty kokonaan pois. Vähän minua kyllä suretti Doran Martellin kohtalo, kun hänet oli GoT:ssa pelkistetty sellaiseksi mitäänsanomattomaksi nahjukseksi ja lopulta salamurhan uhriksi, mutta ehkä se oli olennaista Dorne-juonen tiivistämisen kannalta. Erinäiset palkkamiekkakomppaniat alituisine puolenvaihdoksineen olivat myös sarjassa huomattavasti pienemmässä osassa, kun taas kirjoja lukiessa niissä ei pysynyt erkkikään perässä. Myös Catelyn henkiinherättämisen karsiminen oli ihan hyvä juttu, koska koko lady Stoneheart -kuvio hieman vesitti Red Weddingin järisyttävää vaikutusta.
Neljännen ja viidennen kirjan tyhjäkäyntiä, päämäärätöntä paikasta toiseen haahailua ja venähtäneitä matkustuskuvauksia oli myös sarjassa minimoitu. Etenkin noissa viimeisimmissä teoksissahan on ollut melko paljon lukuja, joissa ei tapahdu juuri mitään vaan kertojahahmo vain mietiskelee jotakin. Kukaan ei tietenkään jaksaisi seurata telkkarin ruudulta sellaista, että joku hahmo vain istuskelee ajattelemassa. Siispä tällaisia tapahtumaköyhiä osioita ei sarjassa ole, sen lisäksi että itse tapahtumatkin etenevät GoT:ssa rivakammin. Feast for Crow’ssahan esimerkiksi Brienne vain hortoili jokialueilla ympäriinsä Starkin tyttöjä etsimässä eikä saanut lopulta mitään aikaiseksi. Sarjassa kukaan ei varmasti olisi jaksanut katsella moista, joten siinä hän löysi sekä Aryan että Sansan suhteellisen rivakasti. Jaimen neloskirjan aikaisia haahuiluja oli myös typistetty surutta. Useimmista nelos- ja vitoskirjan pitkäpiimäisistä matkustuskuvauksista taas oli sarjassa selvitty sillä, ettei kyseisiä matkoja suorittavia henkilöitä yksinkertaisesti ollut olemassakaan. Sarjastahan oli tosiaan karsittu niin Victarion, Quentyn kuin nuori Griff ja Jon Conningtonkin. Tyrion ja Jorah Mormont toki matkustelivat (vaikkakin ilman kirjossa esiintynyttä Tyrionin kääpiökaveria Pennyä), mutta heidänkään reissunsa ei kestänyt ikuisuuksia.
Toisinaan käsikirjoittajat ovat kuitenkin yksinkertaistaneet juonta liikaakin. Esimerkkeinä epäonnistuneista juonenpelkistyksistä mainittakoon kunigatarten vangitsemisen suoraviivaistaminen ja Gillyn vauvanvaihto-operaation karsiminen vitoskaudella sekä Theonin vangitsemisen suoraviivaistaminen ja Aryan pohjoisen miesten pelastamisoperaation karsiminen kakkoskaudella. Etenkin tuo Aryan orkestroima Robbin miesten vapauttaminen Harrenhallissa olisi ollut merkittävä, koska se limitti Miekkamyrskyssä hänen juonilinjansa hetkeksi muuhun valtaistuinpeliin – muuten kun hänen kuvionsa tuppaavat kulkemaan aika irrallaan muiden päähenkilöiden edesottamuksista. Gillyn ja Mance Ryderin vauvojen vaihtaminen taas oli nejännessä kirjassa hyvä veto siinä mielessä, että näin saatiin vähän särmää muutoin niin kovin puhtoiseen Jonin hahmoon. Toki hän yritti vain suojella Mancen poikaa Melisandren polttouhriksi joutumiselta, mutta tuntui silti julmalta erottaa Gilly omasta jälkeläisestään. Nämä käänteet eivät siis GoT:iin mahtuneet, mikä oli varsin sääli.
Kunigattaret (Cersei ja Margaery) taas joutuivat tyrmään ja Theon Boltonin äpärän kynsiin sarjassakin, mutta tapahtumainkulut ontuivat mielestäni jonkin verran. Kalskahti hieman väkisin väännetyltä, että Margaery muka pidätettiin vaikkei hän ollut varsinaisesti tehnyt itse mitään; seuraillut vain vierestä veljensä homoiluja. Cersei taas muistaakseni vangittiin sarjassa mitenkään tähän Margaery-hommaan liittymättä, kun taas kirjoissa Lannisterin akan miniänsä pään menoksi punomat juonet kolahtivat häntä itseään nilkkaan ja hänelle pääsi näin ollen hihittelemään vahingoniloisesti. Theon puolestaan joutui toisessa kirjassa Ramsay Snow/Boltonin huijaamaksi tämän soluttauduttua Winterfelliin valheellisen identiteetin turvin, kun taas sarjassa omat rautasyntyiset vain hyökkäsivät yhtäkkiä komentajansa kimppuun ja jotenkin kummasti hän päätyi silti lopulta Ramsayn kynsiin (tai ehkä itseltäni meni tuossa jotakin ohitse).
Vastavuoroisesti sarjaan on lisättykin sitä sun tätä suoraan käsikirjoittajien päästä – muutakin kuin niitä väkinäisiä seksi-, romanssi- ja taistelukohtauksia. Poistetun materiaalin tapaan myös lisätyn sisällön pitää olla jollakin tavoin perusteltua sulattaakseni sen. Onnistunut ekstrakuvio oli esimerkiksi Jaimen Dorne-vierailu viidennellä kaudella, kun pitihän sinne joku lähettää ja näin saatiin hänellekin jotakin järkevää tekemistä verrattuna viidenteen kirjaan, jossa hän ei itse asiassa esiintynyt muutoin kuin yhdessä luvussa. Ensikausilla kivoja ja välillä jopa koskettavia pikkutäydennyksiä olivat esimerkiksi Littlefingerin ja Varysin keskustelut vallan olemuksesta, Robertin ja Cersein dialogit heidän avioliittonsa ja valtakunnan tilasta sekä Catelyn kertomus Jonin taaperoikäisenä kokemasta henkeä uhanneesta sairatapauksesta.
Mitään kahdenkeskisiä ”Varys & Littlefinger” - ja ”Robert & Cersei” -vuoropuheluja ei toki voinut kirjoissa ollakaan, kun kukaan heistä ei ainakaan noihin aikoihin ollut vielä POV-hahmo. Muutoinkin jotkut sivuhenkilöt ovat sarjassa hieman moniulotteisemman oloisia juuri siitä syystä, että kirjat on tosiaan kuvattu vain tiettyjen henkilöiden näkökulmasta. Niinpä esimerkiksi Joffreyn, Ramsayn ja Tywinin kaltaiset ainoastaan muiden silmin nähdyt hahmot jäävät aika yksipuolisiksi ja etäisiksi. Ramsay on kyllä sarjassakin yksiulotteinen hirviö, mutta Joffreyssa ja Tywinissa puolestaan on hieman enemmän inhimillisyyttä. Hahmoihin liittyvistä muutoksista puhuttaessa annettakoon tunnustusta myös sille, että lasten ja nuorten ikiä oli sarjassa hilattu jonkin verran ylöspäin. Kirjoissa he olivatkin ikäisikseen aivan liian fiksun tuntuisia.
Sen sijaan karsastan ylipäätään kaikkia sellaisia muutoksia, jotka on selvästi tehty vain muutosten tekemisen ilosta. Vaikkapa sarjassa valitettavan tiuhaan nähdyt ylimääräiset kuolemat vääristelivät Martinin kirjoittamaa mielestäni liikaa. Danyn orjattaret ja veriratsastajat, Grenn, Pyp, Blackfish, ser Barristan, Mance Ryder… Kaikki elossa kirjoissa ainakin toistaiseksi, mutta GoT:ssa he kuolivat enemmän tai vähemmän ennen aikojaan. Toki noin saatiin säästettyä näyttelijäkuluissa, mutta muuta sisällöllistä etua noista kupsahduksista ei ollut. Periaatteessa mitättömiä mutta silti häiritseviä muutoksia ovat mm. Ashan nimen muuttaminen Yaraksi (suoranaista katsojien aliarvioimista väittää, että Asha ja Osha muka olisivat menneet jollakulla sekaisin), Gillyn lapsen nimeäminen ennen kahden vuoden ikään (tuottaa huonoa onnea villien uskomusten mukaan), khal Drogon palmikottomuus (dothrakit palmikoivat hiuksensa voitettujen taistelujen kunniaksi ja leikkasivat ne hävittyään, mitä Drogolle ei ollut koskaan käynyt), Vargo Hoatin muuttaminen Hoat Lockeksi (en ymmärrä miksi tuo tehtiin; siinä ei edes ollut vaihdettu pelkkää nimeä vaan koko hahmo), Aryan löytölapseksi kutsuman Elämän ja kuoleman talon papittaren jalostaminen siksi hirveäksi väkivaltaiseksi akaksi (olisi tehnyt mieli iskeä telkkari hajalle aina kun tuo tuli ruutuun; olihan tässä ärsyttäviä hahmoja muutenkin jo tarpeeksi) ja random Ollien lisääminen Yövartion vahvuuteen (ehkäpä tuossa jotenkin pyrittiin lisäämään Jonin tappamisen shokkiarvoa sillä, että tuommoinen herttainen pikkupoikakin oli siinä mukana, mutta minusta poitsu oli jotenkin teennäisesti ympätty tarinaan ja vaikutti koko ajan olevan aivan väärässä paikassa siellä aikuisten miesten keskellä). Pieneltä kuulostavia muutoksiahan nuo kaikki toki olivat, mutta ainakin itselleni tulee mieleen, että taustatyö on tehty huonosti, jos vaikkapa villilasten nimeämiskäytäntöjen ja dothrakien hiustyylien kaltaiset yksityiskohdat eivät ole hallussa.
Eli kirjat ovat minulle se number one, mutta sarjallakin on paikkansa. Etenkin tässä kirjasarjan seuraavia osia odotellessa GoT on sellaista mukavaa oheistoimintaa, kun tekisi mieli tehdä jotakin Westerosiin liittyvää mutta ei jaksaisi kuitenkaan koko aikaa lukea noita tähän mennessä ilmestyneitä teoksiakaan.
Viestini näköjään venähti yhtä surkeasti kuin Martinin viimeisimmät kirjat, sori siitä.
Viimeksi muokattu:
